Anna nousi hyvissä ajoin seuraavana aamuna ja tervehti iloisesti
uutta päivää, kun auringonnousun sädeloisto levisi keveitten
helmiäishohteisten pilvien ylle. Vihervaara kylpi auringonpaisteessa
ja valoläikkien välillä värisivät poppelien ja piilipuitten varjot.
Oikotien toisella puolen levisi herra Harrisonin vehnäpelto,
pitkulainen, vaalean keltainen pinta, jonka kisailevat tuulenpuuskat
panivat läikehtimään. Maailma oli niin ihana, että Anna vietti
kokonaista kuusi minuuttia joutilaana nojaten puutarhaveräjään ja
hengittäen sisäänsä sen suloisuutta.
Aamiaisen jälkeen Marilla valmistautui matkaan. Dora sai tulla
mukaan, hänelle oli jo kauan sitten luvattu se.
-- Nyt Davy koettaa olla kiltti poika eikä ole kiusaksi ja vaivaksi
Annalle, kehoitti hän. -- Jos olet ollut kiltti, tuon sinulle
kaupungista muutamia piparkakkuporsaita.
Ah niin, Marillakin oli onnettomuudekseen alkanut suosia tuota rumaa
tapaa lahjoa ihmisiä jotta he olisivat kilttejä...
-- En ole ilkeä tahallani, mutta mitäs jos osun olemaan paha
sattumalta? sanoi Davy hieman levottomalla äänellä.
-- Sinun on varottava tuota "sattumaa", varoitti Marilla. -- Anna,
jos teurastaja tulee tänään, niin ota hyvä munuaispaisti ja vähän
rintalihaa. Ellei hän tule, niin saat teurastaa kanan huomiseksi
päivälliseksi.
Anna nyökkäsi.
-- En viitsi laittaa lainkaan päivällistä pelkästään Davya ja
itseäni varten tänään, sanoi hän. -- Leikkaamme vähän kinkkua, ja
ruokasäiliössä on pari pannukakunpalasta. Sinulle, kun tulet kotiin
illalla, lämmitän vähän paistia kastikkeessaan.
-- Minä autan herra Harrisonia hakemaan tukkeja rannalta, ilmoitti
Davy. -- Hän pyysi minua, ja luulen varmaan hänen kutsuvan minua
päivälliselle... Herra Harrison on hurjan kiltti... Ja niin kohtelias
kun hän on sitten... Toivoisin tulevani hänen kaltaisekseen
suureksi tultuani. Tarkoitan käytökseltäni -- en tahdo tulla hänen
näköisekseen. Mutta sitä minun ei tarvitsekaan pelätä, sillä rouva
Lynde on sanonut, että minä olen hyvin kaunis lapsi... Luuleeko Anna,
että se säilyy? Tahtoisin mielelläni tietää sen.
-- Toivottavasti, vastasi Anna vakavasti. -- Sinä olet sangen kaunis
poikanen, Davy -- Marihan ilme osoitti mitä pontevinta paheksumista
-- mutia, ystäväiseni, sinun tulee myöskin käyttäytyä sievästi ja
hyvin ulkomuotosi mukaisesti.
-- Ja kun Minnie May itki ja ulvoi taannoin, siksi että joku oli
sanonut, että hän oli ruma, niin sanoit sinä hänelle, että kun
hän vain oli kiltti ja herttainen, ei kukaan ajattelisi hänen
ulkomuotoaan, sanoi Davy moittivasti. -- Jos on kaunis, niin täytyy
olla kiltti; jos on ruma, niin täytyy myöskin olla kiltti... Onko
sitten sula mahdottomuus päästä siitä millään tavalla?
-- Etkö sitten tahdo olla kiltti? kysyi Marilla, joka oli oppinut
yhtä ja toista, mutta ei huomaamaan tuollaisten kysymysten
hyödyttömyyttä.
-- No, kuinkas muuten -- mutta en liian kiltti, sanoi Davy varovasti.
-- Eihän tarvitse olla niin ylen määrin hyvä päästäkseen pyhäkoulun
johtajaksi. Herra Bell on sellainen, ja hän on oikein huono mies.
-- Herra varjelkoon, lapsi, mitä sinä puhut! huudahti Marilla.
-- Nii-in -- hänhän sanoo itse niin, vakuutti Davy. -- Hän sanoi
niin viime sunnuntaina rukoillessaan pyhäkoulussa. Hän sanoi, että
hän oli viheliäinen mato ja vaivainen syntinen ihminen ja suuri
pahantekijä... Mitä rumia tekoja hän on tehnyt, Marilla? Onko hän
lyönyt jonkun kuoliaaksi? Tai varastanut kolehdista? Tahtoisin sen
hyvin halusta tietää.
Rouva Lynde tuli nyt onneksi ajaen oikotietä myöten, ja Marilla
kiiruhti häntä vastaan, iloissaan siitä, että hän pääsi vastaamasta
viimeisiin kysymyksiin. Sydämessään hän toivoi, ettei herra Bell
kovin paljon "nöyrtyisi" pyhäkoululasten kuullen ja itsestään
puhuessaan ei käyttäisi liian voimakkaita kuvia, joita myöhemmin
täytyisi selitellä tiedonhaluisille pikkupojille.
Yksin jäätyään Anna alkoi touhuta ja hangata voimiensa takaa. Lattiat
lakaistiin, vuoteet korjattiin, kanat ruokittiin, musliinipuku
pestiin ja ripustettiin nuoralle kuivamaan.
Sitten Anna valmistautui muuttamaan höyheniä toisesta patjasta
toiseen. Hän meni ullakolle ja pani ylleen ensimmäisen vanhan hameen,
mikä hänen käsiinsä sattui -- merensinisen villapuvun, jota hän oli
käyttänyt ollessaan neljäntoistavuotias. Se oli jokseenkin lyhyt
ja yhtä ryhditön ja ahdas kuin se merkillinen karttuunipuku, joka
hänellä oli ollut yllään ensi kertaa esiintyessään Vihervaaralla,
mutta se oli aivan sopiva puku höyheniä ja untuvia käsitellessä.
Anna täydensi pukunsa solmiamalla päänsä ympärille suuren puna- ja
valkopilkkuisen nenäliinan, joka oli ollut Matthewn omaisuutta.
Täten varustettuna hän meni keittiön takana olevaan pieneen
kamariin, jonne Marilla ennen lähtöään oli auttanut häntä kantamaan
höyhenpatjan.
Rikkinäinen peili riippui ikkunan pielessä, ja eräänä onnettomana
hetkenä Anna kurkisti siihen. Siinä olivat nuo seitsemän kesakkoa
hänen nenällään kiusoittavampina kuin konsanaan -- ainakin ne hänen
mielestään näyttivät siltä voimakkaassa päivänvalossa, joka virtasi
sisään ikkunasta, jonka edestä verhot olivat työnnetyt syrjään.
-- Ah, minähän unohdin hangata nenääni voiteella illalla, ajatteli
hän. -- Juoksenpa säiliöön ja teen sen saman tien.
Anna oli kestänyt paljon kiusaa koettaessaan poistaa näitä kesakkoja.
Erään kerran oli koko hänen nenänsä kesinyt -- mutta kesakot
olivat jäljellä. Nyt hän oli vain muutamia päiviä sitten eräästä
kuvalehdestä löytänyt reseptin "kesakkoja vastaan", ja kun sen
aineksia oli saatavissa, sekoitti hän heti ihmeitä tekevän voiteen,
mikä herätti suurta paheksumista Marihan puolelta, joka katsoi, että
jos kohtalo oli sijoittanut kesakkoja jonkun nenälle, niin oli hänen
velvollisuutensa myöskin antaa niitten pysyä paikoillaan.
Anna kiiruhti ruokasäiliöön, joka aina oli sangen hämärä syystä
että suuri piilipuu kasvoi heti ikkunan ulkopuolella. Nyt vallitsi
sisällä täydellinen pimeys, sillä valkea verho oli vedetty ikkunan
eteen kärpäsiä estämään. Anna sieppasi kesakkovoidepullon hyllyltä ja
hieroi navakasti sillä nenäänsä, mihin hän käytti pientä sientä, joka
oli nimenomaan tähän tarkoitukseen varattu. Kun hän oli täyttänyt
tämän tärkeän toimen, palasi hän takaisin työhönsä. --
Se, joka kerrankin on ollut mukana muuttamassa höyheniä toisesta
patjan päällisestä toiseen, voi elävästi kuvitella mielessään,
että kun Anna viimeinkin oli lopettanut työnsä, hän oli hieman
omituisen näköinen -- lievimmin sanottuna. Hän oli valkea höyhenistä
ja untuvista, ja hänen otsatukkaansa, joka oli pujahtanut esiin
nenäliinan alta, kruunasi oikea takkuisten höyhenien muodostama
sädekehä. Tällä kohtalokkaalla hetkellä kuului naputus keittiön
ovelta.
-- Se on varmaankin teurastaja, ajatteli Anna. -- Niin, kauhean
näköinen minä olen, mutta minun täytyy kuitenkin rientää ulos, sillä
hänellä on aina niin kiire.
Anna kiiruhti keittiön ovelle. Jos koskaan armelias lattia on
avautunut nielläkseen "untuvaisen" nuoren olentoparan, olisi
Vihervaaran kellarinholvi tässä silmänräpäyksessä heti ottanut
Annan pimeään helmaansa. Kynnyksellä seisoivat Priscilla Grant,
kullankeltaisena ja vaaleaihoisena ja silkkiin puettuna, lyhyt ja
paksu harmaatukkainen nainen matkapuvussa ja vielä kolmas nainen,
pitkä ja komea, ihastuttavassa puvussa, kauniine, sielukkaine
kasvoineen ja suurine tummansinisine silmineen, joita mustat
silmäripset varjostivat. Anna vaistomaisesti tunsi heti paikalla,
kuten hän olisi sanonut lapsena, että hänellä oli edessään kuuluisa
kirjailijatar rouva Charlotta Morgan...
Tässä jonkun verran nolossa tilanteessa, joka tosiaan olisi
voinut saattaa kenen tahansa hämmennyksiin, oli yksi ainoa ajatus
Annalle selvänä, ja siihen hän tarrautui kiinni kuin pelastavaan
oljenkorteen. Kaikki rouva Morganin sankarittaret olivat tunnettuja
siitä, etteivät he koskaan kadottaneet mielenmalttiaan. Mitä
vastoinkäymisiä ja harmeja heille sattuikin -- aina he olivat
"tilanteen herroja" ja osoittivat etevämmyyttään kaikissa
olosuhteissa, jotka olivat ajasta ja paikasta riippuvaisia. Anna
tunsi sen vuoksi, että hänenkin velvollisuutensa oli osoittaa kaikkea
sitä mielenmalttia, mihin hän pystyi, ja sitä hän osoittikin niin
tavattomassa määrässä, että Priscilla myöhemmin todisti, ettei hän
ollut koskaan ihaillut Anna Shirleytä enemmän kuin tällä hetkellä.
Mitä sekavia tunteita lienee liikkunutkin hänen sisässään -- hän
ei näyttänyt niitä. Hän tervehti Priscillaa ja tuli esitetyksi
hänen seuralaisilleen yhtä tyynesti ja vaivattomasti, kuin olisi
hän itsekin ollut puettuna moitteettomimpaan seurustelupukuun.
Hän ällistyi tosin aika lailla huomatessaan, että se ihastuttava
nainen, jonka hän "oli vaistomaisesti tuntenut" rouva Morganiksi, ei
ollut lainkaan rouva Morgan, vaan eräs tähän asti tuntematon rouva
Pendexter, kun taas paksu, harmaatukkainen pikku rouva oli rouva
Morgan -- mutta verrattuna suureen yllätykseen -- ei, ällistykseen --
merkitsi tuo pieni tietysti sangen vähän.
Anna vei vieraansa arkihuoneeseen ja sitten vierashuoneeseen,
jonne hän heidät jätti ja juoksi ulos auttamaan Priscillaa hevosen
riisumisessa.
-- On perin pahoin yllättää teidät näin valmistamatta, pyyteli
Priscilla anteeksi, mutta vasta eilen illalla tiesin, että tänne
tulostamme tulisi valmista. Charlotte täti matkustaa tiehensä
maanantaina, ja tämä päivä hänen oli määrä viettää erään hyvän
ystävänsä luona kaupungissa. Mutta eilen illalla tämä hyvä ystävä
soitti, ettei hän tulisi, sillä heidän taloonsa oli tullut tulirokko
ja heidän piti pysytellä eristettyinä kaikista ihmisistä... Silloin
minä ehdotin, että tulisimme sen sijaan tänne, sillä tiesin, että
sinua huvitti saada nähdä hänet. Pistäydyimme Valkorannan hotelliin
ja noudimme sieltä rouva Pendexterin. Hän on tädin hyvä ystävä ja
asuu Newyorkissa, ja hänen miehensä on miljonääri... Emme voi viipyä
kauan, sillä rouva Pendexterin täytyy olla takaisin hotellissa kello
viideltä.
Useita kertoja heidän päästäessään hevosta valjaista ja pannessaan
sitä talliin huomasi Anna, että Priscilla katseli häntä salavihkaa
ihmettelevästi ja hämillään.
-- Hänen ei sentään tarvitsisi tuolla tavoin töllistellä minua,
ajatteli Anna hieman loukkaantuneena. -- Ellei hän tiedä, mitä
höyhenien muuttaminen patjaan merkitsee, niin voinee hän kuitenkin
kuvitella sitä.
Kun Priscilla oli mennyt vierashuoneeseen, mutta Anna ei ollut vielä
ehtinyt nousta rappusia, astui Diana aivan odottamatta keittiöön.
Anna tarttui kiihkeästi ystävätärtään käsipuolesta.
-- Diana Barry, kenen luulet tällä hetkellä istuvan vierashuoneessa?
Niin, kultaseni, rouva Charlotte Morgan -- ja eräs miljonäärin rouva
Newyorkista -- ja minä olen tämän näköinen -- eikä ruuan murenaakaan
ole talossa paitsi vihoviimeinen kipene savustettua kinkkuamme, Diana!
Tällä hetkellä Anna havaitsi, että Diana tuijotti häneen aivan yhtä
hämmästyneen näköisenä kuin Priscilla ennen. Ei, nyt tämä todellakin
meni liian pitkälle...
-- Oi, Diana, älä katso minuun noin! rukoili hän. -- Sinun ainakin
pitäisi ymmärtää, ettei maailman siisteinkään ihminen voi tyhjentää
höyheniä patjasta toiseen ilman että se näkyy hieman hänen
ulkokuorestaan...
-- En -- en -- tarkoita höyheniä, sopersi Diana. -- Minä -- minä --
tarkoitan nenääsi, Anna.
-- Minun nenääni?... Oi Diana, ei kai mikään ole hullusti sen suhteen?
Anna syöksyi astiainpesupöydän ääressä olevan pienen peilin luo. Yksi
ainoa katse antoi hänelle selityksen arvoitukseen. Hänen nenänsä
loisti räikeän tulipunaisena.
Anna vaipui alas sohvalle -- hänenkin lannistumattomien elin
voimiensa mitta alkoi nyt olla täysi...
-- Kuinka sen laita on? kysyi Diana, jonka uteliaisuus vihdoinkin vei
voiton hienotunteisuudesta.
-- Luulin hanganneeni sitä uudella kesakkovoiteellani, mutta sen
sijaan olen ilmeisesti ottanut punaista väriä, jota Marilla käyttää
piirtäessään mallin kotikutoisiin mattoihin, oli epätoivoinen
vastaus. -- Mitä minä nyt teen?
-- Pese se pois, neuvoi Diana.
-- Entäpä jos se ei lähde pesemällä! Ensin värjään tukkani,
sitten nenäni. Marilla leikkasi tukkani, kun olin sen värjännyt,
mutta nenäni tahdon todellakin pitää... Niinpä niin, tämä on uusi
rangaistus turhamaisuudestani, ja voin kai uskoa ansainneeni sen --
vaikka siinä ajatuksessa on sangen vähän lohdutusta... Eikö tässä
melkein ole pakko uskoa, että minä olen noiduttu -- mihin tahansa
ryhtynenkin, niin se käy hullusti...
Onneksi punainen väri lähti sangen helposti, ja Anna meni hieman
lohdullisemmin mielin vinttikamariinsa sillä välin kuin Diana
juoksi kotiin. Hetkisen kuluttua Anna taas tuli alas toisissa
pukimissa ja tavallisella hyvällä tuulellaan. Musliinipuku, jota
hän niin suuresti oli halunnut käyttää juuri tässä tilaisuudessa,
liehui iloisesti ulkona kuivausnuorallaan, niin että hän sai tyytyä
parhaaseen puuvillapukuunsa. Hänellä oli valkea sytytettynä ja
teevesi kiehumassa Dianan palatessa -- hänellä ainakin oli valkea
musliinipukunsa yllään, ja hänellä oli sitäpaitsi kannella peitetty
vati kädessään.
-- Äiti kysyy, tahdotko pitää tämän hyvänäsi, sanoi hän, kohotti
kantta ja paljasti Annan ilosta loistaville silmille somasti leikatun
ja asetellun kylmän kananpoikapaistin.
Kananpoikaa tuki kevyt ja kuohkea vasta leivottu leipä, oivallinen
voi ja juusto, Marillan hedelmäkaakku ja kulhollinen hillottuja
luumuja, jotka uivat kultaisessa sokeriliemessään kuin kesäauringon
paisteessa, joka jonkun ihmeellisen käsittelyn kautta oli muuttunut
juoksevaan muotoon... Sitten koristettiin pöytä vielä suurella
maljakolla, täynnä vaaleanpunaisia ja valkeita astereita, mutta
pöydän järjestely tuntui silti kehnolta verrattuna siihen upeaan
ja todella taiteelliseen asuun, joka kerran oli varattu rouva
Morganille...
Annan nälkäiset vieraat eivät kuitenkaan näyttäneet huomaavan, että
mitään puuttui, ja he söivät silminnähtävällä mielihyvällä noita
yksinkertaisia ruokalajeja. Mutta ensimmäisten minuuttien jälkeen ei
Annakaan ajatellut, mitä oli tai ei ollut hänen ruokalistallaan.
Rouva Morganin ulkonainen olemus tuotti ehkä pettymyksen tunteen
-- tämä oli hänen uskollisen ihailijakaartinsakin pakko myöntää
keskuudessaan -- mutta hän osoittautui hauskimmaksi seuraihmiseksi,
mitä ajatella voi. Hän oli tehnyt laajoja matkoja ja oli erinomainen
kertoja. Hän oli joutunut kosketuksiin monenlaisten ihmisten kanssa
ja esitti kokemuksiaan niin sukkelassa ja huvittavassa muodossa, että
ihastuneista kuulijoista tuntui siltä kuin he kuuntelisivat jotakuta
hänen huvittavien ja henkevien kirjojensa henkilöä.
Mutta kaiken tämän säkenöivän sukkeluuden alle kätkeytyi tosi
naisellisen myötätuntoisuuden pohjavirta, sydämen hyvyys, joka voitti
puolelleen kiintymyksen yhtä helposti kuin hänen kevyt ja leikillinen
keskustelutaitonsa herätti ihailua. Hän ei liioin yksinomaan johtanut
keskustelua. Hän osasi myös temmata mukaansa toiset ja saattaa heidät
puhumaan yhtä vaivattomasti ja luontevasti kuin hän itsekin, ja sekä
Annan että Dianan mielestä ei ollut lainkaan vaikeata jutella hänen
kanssaan.
Rouva Pendexter ei puhunut paljoa; hän vain hymyili suloisine
silmineen ja huulineen ja söi kananpokaa ja hedelmäkaakkua
sellaisella erinomaisella mieltymyksellä, että ne jotka näkivät
hänet, saivat sen vaikutuksen, että hän nautti aamiaisekseen
ambrosiaa ja mettä. Anna huomautti myöhemmin Dianalle, että niin
hurmaavan kauniin olennon, kuin rouva Pendexter oli, ei ollut tarvis
puhua -- hänen tehtävänsä oli vain olla...
Varhaisen päivällisen jälkeen he kulkivat kaikin pitkin
Rakastavaisten polkua ja Orvokkien laaksoa ja Koivukäytävää ja
sitten takaisin Kummitusmetsän läpi Metsänymfin lähteelle, jossa
he istuutuivat ja pakinoivat viimeisen viehättävän puolituntisen.
Rouva Morgan tahtoi tietää, minkä johdosta Kummitusmetsä oli saanut
nimensä, ja hän nauroi siksi kunnes purskahti itkuun kuullessaan
asian sekä Annan eloisan kuvauksen eräästä muistorikkaasta
vaelluksesta metsän läpi kauheana hämärähetkenä...
-- Niinpä niin -- tämä on ollut juhlaa sekä sielulle että ruumiille,
vai mitä arvelet? sanoi Anna, kun hänen vieraansa olivat menneet ja
hän ja Diana taas olivat yksin. -- En tiedä, mikä minusta oli hauskempaa
-- kuunnella rouva Morgania vaiko katsella rouva Pendexteriä. Ja
minä luulen melkein, että meillä oli nyt hauskempaa, kuin jos
olisimme etukäteen tietäneet heidän tulevan ja väsyttäneet itsemme
valmistusten paljoudella... Jumalan kiitos, väri lähti nenästäni...
Jäät kai illalliselle luokseni, Diana, niin saamme puhella enemmän
kaikesta...
-- Priscilla on sanonut, että rouva Pendexterin miehen sisar on
naimisissa erään englantilaisen kreivin kanssa... Ja kuitenkin hän
otti toistamiseen luumuhilloketta, sen minä näin, sanoi Diana,
ikäänkuin näitä kahta tosiasiaa olisi mahdoton yhdistää...
-- En luule, että itse englantilainen kreivikään olisi nyrpistänyt
aristokraattista nenäänsä Marillan luumuhillokkeelle, sanoi Anna
ylpeästi. Kun Anna Marihan kotiin palattua selosti tälle päivän
tapahtumia, ei hän maininnut mitään onnettomuudesta, joka oli
kohdannut hänen omaa nenäänsä. Mutta hän otti kesakkovoidepullon ja
kaatoi sen ulos ikkunasta.
-- En välitä enää koskaan käyttää mitään kauneuskeinoja, sanoi
hän synkän päättäväisesti. -- Ne voivat sopia pikkumaiselle
järjestysihmiselle, mutta sen, joka kuten minä näyttää olevan
tuomittu tekemään hirvittävän erehdyksen toisensa jälkeen -- sen ei
pidä kiusata kaitselmusta...