-- Luulenpa kuitenkin kaikitenkin, oli Anna kerran sanonut
Marillalle, että hauskimmat ja suloisimmat päivät ovat ne, jolloin ei
tapahdu mitään erikoisen merkillistä tai jännittävää, vaan nautitaan
vain yksinkertaisista pikku iloista, jotka tulevat soluen sievästi ja
somasti toinen toisensa jälkeen kuin helmet helminauhassa.
Elämä Vihervaaralla oli täynnä juuri sellaisia päiviä, sillä
Annan seikkailut, olivatpa ne sitten huvittavaa tai harmittavaa
laatua, eivät tapahtuneet, mikä olikin hyvä, kaikki yhtaikaa, vaan
olivat hajallaan yli koko vuoden, välillä pitkät jaksot viattomia,
onnellisia päiviä, työn ja unelmien ja naurun ja läksyjen täyttämiä.
Muuan sellainen päivä tuli elokuun lopussa. Aamupäivällä soutivat
Anna ja Diana ihastuneet kaksoiset järven yli hiekkarannalle,
jossa he saivat poimia kaisloja ja juosta paljain jaloin aaltojen
tyrskeessä, joiden yllä tuuli lauloi vanhaa säveltä, jonka se oli
oppinut silloin kun maailma oli nuori.
Iltapäivällä Anna meni Irvingin mummon tuvalle tervehtimään Paulia.
Hän tapasi hänet pitkin pituuttaan loikomassa ruohikonpeittämällä
hiekkavallilla sankan kuusikon rinnassa, joka suojasi tupaa
pohjoispuolelta, syventyneenä satukirjaan. Nähdessään hänet Paul
hypähti ilosta säteillen pystyyn.
-- Oi, kuinka hauskaa oli, että neiti tuli, sanoi hän innokkaasti. --
Isoäiti on poissa. Tehän voitte jäädä juomaan teetä minun kanssani,
niinhän? On niin ikävää syödä illallista ypö yksinään -- senhän
neiti kyllä ymmärtää. Olin vähin ajatellut kutsua Mary Joeta juomaan
kanssani teetä ja rupattelemaan, mutta en luule, että isoäiti pitäisi
siitä. Hän sanoo, että noita ranskalaisia on paras pitää loitolla...
On muuten sangen vaikeata jutella Mary Joen kanssa. Hän vain nauraa
ja sanoo: "Hänen vertaistaan en ole ikipäivinäni nähnyt." Ja sitä en
minä tarkoita keskustelulla.
-- Jään kyllä syömään illallista kanssasi, sanoi Anna iloisesti. --
Minä oikein toivoin, että pyytäisit minua... Aina siitä pitäen, kun
viime kerralla olin täällä, on vesi kihonnut kielelleni halusta saada
hiukan enemmän isoäitisi herkullista vierrelimppua.
Paul oli hyvin vakavan näköinen.
-- Niin, neiti, jos asia riippuisi minusta, sanoi hän jääden
seisomaan Annan eteen kädet taskuissa ja huolestunut ilme kauniilla
pikku kasvoillaan, niin leikkelisimme vaikka puoli limppua... Mutta
sen määrää Mary Joe... Ennenkuin isoäiti matkusti, kuulin hänen
sanovan Mary Joelle, ettei hän saisi antaa minulle vierrelimppua,
sillä se oli liian voimakasta minun pienelle vatsalleni... Mutta
ehkäpä Mary Joe leikkaa hieman teille, jos minä lupaan olla syömättä
sitä lainkaan. Toivokaamme parasta.
-- Niin, toivokaamme sitä, sanoi Anna, jota tuo iloinen filosofia
erittäin suuresti miellytti. -- Ja jos Mary Joe osoittautuu
kovasydämiseksi eikä tahdo antaa minulle limppua, niin ei sinun
tarvitse olla siitä levoton.
-- Oletteko varma siitä, ettette pahastu? kysyi Paul huolissaan.
-- Aivan varma, rakas pikku pojuni.
-- Silloin en välitä huolehtia etukäteen, sanoi Paul päästäen syvän
helpotuksen huokauksen, varsinkin kun Mary Joe on hyvin helposti
taivutettavissa... Hän on luonnostaan sangen sävyisä, mutta hän on
saanut oppia tässä talossa, ettei käy päinsä vastustaa isoäidin
käskyjä... Isoäiti on kelpo ihminen -- mutta hänen määräyksiään on
pakko noudattaa... Hän oli hyvin tyytyväinen minuun aamulla siksi,
että todellakin onnistuin saamaan alas koko lautasen täyden puuroa...
Se otti kauhean lujalle, mutta meni kuitenkin... Isoäiti luulee,
että hän sentään lopuksikin tekee minusta roiman miehen... Mutta nyt
tekisin halusta neidille erään hyvin tärkeän kysymyksen. Ja neitihän
vastaa siihen totuudenmukaisesti, eikö totta?
-- Koetan vastata, vastasi Anna.
-- Luuleeko neiti, että olen nupistani vialla? kysyi
Paul, ikäänkuin koko hänen olemassaolonsa olisi riippunut hänen
vastauksestaan.
-- Lapsi kulta, kuinka voit sellaista kysyä! huudahti Anna
hämmästyneenä. -- Ethän toki. Mitenkä päähäsi pälkähti tuollainen
mieletön ajatus?
-- Mary Joehan se -- mutta hän ei tiennyt, että kuulin hänen sanansa.
Rouva Sloanen aputyttö, Veronica, tuli tervehtimään Mary Joeta eilen
illalla, ja kuulin heidän puhelevan keittiössä mennessäni eteisen
läpi. Kuulin Mary Joen sanovan: "Tuo Paul, se sitten on merkillisin
poikanen, joka kulkee kahdella jalalla. Hän juttelee niin omituisia
asioita. Hän on varmaankin nupistaan vialla"... En voinut nukkua
ennenkuin myöhään yöllä, makasin vain ja ajattelin ja tuumailin,
tokko Mary Joe oli oikeassa. En ollut oikein halukas kysymään
isoäidiltä, vaan päätin sitten kysyä teiltä. Olen hyvin iloinen
siitä, ettette luule järjessäni olevan mitään hullusti.
-- Oh, kuinka voit sellaista ajatellakaan!... Mary Joe on oikea
houkkio, ja sinun ei koskaan tarvitse panna mieleesi mitään, mitä hän
sanoo, sanoi Anna harmistuneena.
Kaikessa hiljaisuudessa hän päätti antaa vanhalle rouva Irvingille
pienen vihjauksen siitä, että hänen pitäisi varottaa Mary Joeta
puhumasta sivu suunsa.
-- Ah, kuinka paljon keveämmäksi tunnen nyt mieleni, neiti, sanoi
Paul. -- Nyt olen taas onnellinen ja iloinen, ja siitä minun on
kiittäminen teitä. Ei olisi niinkään hauskaa olla nupista vialla,
eihän, neiti?... Syynä siihen, että Mary Joe luulee niin, lienee se,
että minä välistä kerron hänelle omia ajatuksiani asioista.
-- Niin, Pauliseni, se voi olla oikein vaarallista joskus, sanoi
Anna, jolla itselläänkin oli sen tapaisia kokemuksia.
-- Myöhemmin kerron teille, mitä sanoin Mary Joelle, niin että
saatte itse kuulla, oliko siinä jotain omituista, sanoi Paul. --
Mutta minä en aloita ennenkuin pimeän tultua. Juuri silloin halajan
niin suuresti uskoa ajatuksiani jollekin, ja kun ei ketään muuta ole
käsillä, olen suorastaan pakotettu ottamaan Mary Joen... Mutta tästä
lähtien en tee sitä, jos hän kuvittelee mielessään, että minä olen
nupista vialla... Minun täytyy kuitenkin ikävöidä ja pidättäytyä.
-- Jos se käy sinulle liian vaikeaksi, voit tulla Vihervaaralle ja
uskoa minulle ajatuksesi, ehdotti Anna, osoittaen tuota kykyä toisten
ajatusjuoksun seuraamiseen, mikä saattoi hänet kaikkien lasten
rakastamaksi. Lapsethan pitävät paljon siitä, että heidät otetaan
vakavalta kannalta.
-- Kiitoksia vain, jos saan tulla. Mutta toivottavasti Davy ei ole
sisällä minun tullessani, sillä hän virnistelee minulle. En välitä
siitä kovinkaan paljon, sillä hänhän on tuollainen pikku poika, ja
minähän olen oikein suuri, mutta ei ole kuitenkaan hauskaa, kun
ihmiset vääntelevät naamaansa. Ja Davy vääntelee aivan kauheasti...
Välistä oikein pelkään, ettei hän enää saa lainkaan kasvojaan
sileiksi... Hän virnistelee kirkossakin, kun hänen pitäisi ajatella
Jumalan sanaa... Mutta Dora pitää minusta, ja minä pidän hänestä,
vaikkakaan en niin paljon kuin ennen sitä kuin hän sanoi Minnie May
Barrylle, että hän aikoi mennä naimisiin minun kanssani suureksi
tultuaan. Tietenkin aion mennä naimisiin suureksi tultuani, mutta
vielä toistaiseksi olen aivan liian nuori ajattelemaan sitä -- enkö
ole neidinkin mielestä?
Kyllä, aivan niin neidinkin mielestä.
-- Naimisesta puhuessamme johtuu mieleeni jotain muutakin, jota olen
pohtinut viime aikoina, jatkoi Paul. -- Rouva Lynde oli täällä eräänä
päivänä viime viikolla juomassa teetä isoäidin kanssa, ja isoäiti
pyysi minun näyttämään hänelle pikku äitini kuvaa -- sitä, jonka
isä lähetti minulle syntymäpäivälahjaksi. Minä en ollut erikoisen
innostunut näyttämään sitä rouva Lyndelle. Rouva Lynde on kyllä
hyvin kiltti ja hyvä, mutta hän ei ole sen laatuinen ihminen, jolle
haluaisi näyttää äitinsä kuvan... Neitihän kyllä ymmärtää...
Mutta minä tietysti tottelin isoäitiä. Rouva Lynde sanoi, että hän
oli hyvin kaunis, mutta muistutti jollakin tavoin teatterilaista,
sanoi hän, ja hän oli ollut varmaankin kauhean paljon nuorempi isää.
Sitten hän sanoi: "Jonakin päivänä isäsi kyllä menee uudestaan
naimisiin. Miltä sinusta tuntuu saada uusi äiti, ukkoseni?" --
Tietääkös neiti, hengitykseni melkein salpautui, mutta en tahtonut,
että rouva Lynde näkisi sen... Katsoin häntä suoraan silmiin -- näin
-- ja sitten sanoin: "Rouva Lynde, isäni teki hyvin hyvän valinnan
valitessaan ensimmäisen äitini, ja voin kyllä luottaa siihen, että
hän valitsee yhtä kiltin äidin toisellakin kertaa." Ja minä voin
luottaa häneen, sen tiedän, neiti. Mutta toivon kuitenkin, että
jos hän joskus antaa minulle uuden äidin, hän neuvottelisi minun
kanssani, ennenkuin on liian myöhäistä... Tuolla tulee Mary Joe
pyytämään meitä teelle. Minä menen neuvottelemaan hänen kanssaan
hieman vierrelimpusta.
"Neuvottelun" tuloksena oli, että Mary Joe sekä leikkasi
vierrelimppua että pani pöytään asetillisen hilloketta
"juhlistaakseen" illallisen. Anna tarjoili teetä, ja hänellä ja
Paulilla oli mitä rattoisin pikku illallinen kahden kesken hämärässä
vanhassa arkihuoneessa, jonka ikkunat olivat avoinna merituulen
leyhkiä sisään. Ja he lavertelivat niin paljon "hulluja", että Mary
Joe aivan loukkaantui ja uskoi Veronicalle seuraavana iltana, että
"opettajaneiti oli aivan samoin päästä vialla kuin poikakin"...
Illallisen jälkeen otti Paul Annan mukaansa huoneeseensa näyttääkseen
hänelle äitinsä valokuvaa, joka oli ollut se salaperäinen
syntymäpäivälahja, jonka Irvingin mummo oli säilyttänyt kirjakaapin
laatikossa. Paulin pientä, matalakattoista kamaria valaisi parsillaan
mereen painuvan auringon lempeä punainen hohde, ja vastakkaisella
seinällä tanssivat noiden mäntyjen varjot, jotka kasvoivat aivan
paksun kivimuurin neliskulmaisten ikkunoiden luona. Tästä samalla
kertaa värikkäästä ja hillitystä valaistuksesta katselivat suloiset
tyttömäiset kasvot lempein äidin silmin, riippuen seinällä vuoteen
yläpuolella.
-- Se on pikku äitini, sanoi Paul hellällä ylpeydellä.
-- Pyysin isoäidin ripustamaan hänet siihen, niin että voin nähdä
hänet heti kun a vaan silmäni aamulla. Nyt en välitä lainkaan siitä,
ettei kynttilä ole palamassa maata pannessani, sillä minulla on
ikäänkuin sellainen tunne, että pikku äitini on täällä luonani. Isä
tiesi kyllä, mistä syntymäpäivälahjasta pitäisin, vaikkei hän kysynyt
minulta. Eikö ole ihmeellistä, miten paljon isät sentään tietävät?
-- Sinun äitisi on hyvin herttaisen näköinen, Paul, ja sinä olet
hieman hänen näköisensä. Mutta hänen silmänsä ja tukkansa ovat
tummemmat kuin sinun.
-- Minun silmäni ovat saman väriset kuin isän, sanoi Paul juosten
ympäri huonetta haaliakseen kaikki saatavissa olevat tyynyt ikkunan
ääressä olevalle pienelle penkille.
-- Mutta isän tukka on harmaa. Hänellä on sankka tukka, mutta se
on harmaa. Nähkääs neiti, isä täyttää pian viisikymmentä vuotta.
Sitä minä pidän melkein vanhuutena... Mutta hän on vanha vain
ulkonaisesti... Sisällisesti hän on yhtä nuori kuin kuka tahansa.
Neiti on nyt niin hyvä ja istuu tähän, ja minä istun teidän
jalkojenne juureen. Saanko nojata päätäni teidän polveanne vasten?
Näin oli pikku äidilläni ja minulla tapana istua. Ah, se on niin
suloista minun mielestäni.
-- Nyt haluan kuulla, minkälaisia ajatuksia ne ovat, joita Mary Joe
pitää niin ihmeellisinä, virkkoi Anna taputtaen vieressään olevaa
pientä kiharapäätä.
Paul ei tarvinnut mitään houkutteluja ilmaistakseen ajatuksensa -- ei
ainakaan sukulaissielujen ollessa kyseessä.
-- Ajattelin niitä ulkona männikössä eräänä iltana, sanoi hän
uneksivalla äänellä. -- Tietystikään en uskonut niitä, mutta
ajattelin niitä... Neitihän kyllä ymmärtää... Ja sitten tahdoin
uskoa ne jollekulle, mutta ei ollut ketään muuta kuin Mary Joe.
Mary Joe seisoi säiliössä ja teki taikinaa, ja minä istuuduin
tuolille hänen viereensä ja sanoin: "Mary Joe, tiedätkö, mitä minä
luulen? Luulen, että iltatähti on majakka sillä rannikolla, missä
haltiattaret asuvat." Ja Mary Joe sanoi: "Mitä hullutuksia hän nyt on
sepustellut? Eihän hän toki uskone, että on olemassa haltiattaria."
Silloin minä oikein suutuin. Tiedänhän kyllä, ettei haltiattaria ole
todellisuudessa, mutta senhän ei tarvitse olla esteenä sille, että
minä kuvittelen mielessäni niitä olevan... Neitihän kyllä ymmärtää...
Sitten yritin uudelleen hyvin kärsivällisesti ja sanoin: "No,
Mary Joe, nyt saat kuulla vielä lisää, mitä minä luulen. Luulen,
että enkeli leijailee maan yli auringon mentyä mailleen -- suuri,
ihana, valkea enkeli, jolla on hopeanhohtavat siivet -- ja hän
laulaa kukkaset ja linnut uneen. Lapsetkin voivat kuulla hänen
laulunsa, jos he osaavat kuunnella." Silloin Mary Joe löi yhteen
kätensä, jotka olivat kokonaan jauhoissa, ja sanoi: "Uh huh --
mitä hän lörpötteleekään! Tulen oikein pimeänaraksi." Ja hän oli
ihan säikähtyneen näköinen. Silloin menin ulos ja kuiskailin loput
ajatuksistani puutarhalle. Puutarhassa oli pieni koivu, joka nyt on
kuihtunut. Isoäiti sanoo, että sen on kuihduttanut meren suolainen
vihma, mutta minä luulen, että keijukainen, joka asui puussa, oli
mieletön keijukainen, joka meni ulos nähdäkseen maailmaa eikä sitten
enää koskaan osannut takaisin. Ja pikku puu jäi silloin niin yksin,
että se suri itsensä kuoliaaksi.
-- Ja kun pieni keijukaishoukko on kyllästynyt maailmaan ja
vihdoin palaa takaisin puunsa luo, niin tulee hän suremaan itsensä
kuoliaaksi, sanoi Anna.
-- Niinpä niin, mutta jos keijukaiset käyttäytyvät ymmärtämättömästi,
niin saavat he syyttää itseään, aivan samoin kuin ihmisetkin,
huomautti Paul vakavasti. -- Tietääkö neiti mitä minä luulen uudesta
kuusta? Luulen, että se on pieni kultainen vene, täynnä unelmia.
-- Ja kun se törmää johonkin pilveen, niin ne kaatuvat ulos ja
putoavat alas sinun uneesi.
-- Ah niin -- neiti ymmärtää täydellisesti... Ja minä luulen, että
orvokit ovat taivaan pikku siruja, jotka putosivat alas, kun enkelit
leikkelivät reikiä, joiden läpi tähdet voisivat tuikkia. Ovatko nämä
ajatukset neidin mielestä nyt niin kauhean omituisia?
-- Ei, kullanmuruseni, ne eivät ole lainkaan omituisia... Ne ovat
harvinaisia ja sen lisäksi hyvin kauniita ajatuksia pikku pojan
tuumiskella, ja sentähden eräänlaiset ihmiset, jotka eivät voisi
kuvitella sellaista, vaikka he koettaisivat sata vuotta, pitävät
niitä "kummallisina". Mutta ajattele sinä vaan edelleenkin niitä,
Paul -- kerran tulevaisuudessa sinä ehkä tulet kirjoittamaan niitä
muistiin runoina...
Kotiin tultuaan Anna tapasi toisenlaisen pojan, joka odotti, että
hänet pantaisiin vuoteeseen. Davy "murjotti", ja kun Anna oli
riisunut hänet, sukelsi hän pää edellä vuoteeseensa ja hautasi
kasvonsa päänaluseen.
-- Mutta Davy, sinähän unohdat lukea rukouksesi, sanoi Anna
moittivalla äänellä.
-- Enkä ole -- en ole unohtanut sitä, sanoi Davy uhmaillen, mutta
en välitäkään enää lukea iltarukouksiani. Ja minä aion lakata
koettamasta olla kiltti, sillä miten kiltti olenkin, pidät sinä
kuitenkin enemmän Paul Irvingistä. Silloin voin olla yhtä hyvin ilkeä
ja pitää joskus hauskaa.
-- Minä en pidä enempää Paul Irvingistä, sanoi Anna aivan vakavasti.
-- Pidän yhtä paljon sinusta, vaikka eri tavalla.
-- Mutta minä tahdon, että pidät minusta aivan samalla tavalla, sanoi
Davy ja nyrpisti nenäänsä.
-- Ymmärrät kai, ettei voi pitää eri ihmisistä samalla tavoin. Ethän
pidä Dorasta ja minusta samalla tavalla, vai mitä?
Davy nousi istumaan ja mietti.
-- E-en, myönsi hän viimein, pidän Dorasta siksi että hän on
sisareni, mutta sinusta pidän siksi, että sinä olet sinä.
-- Siinä näet! Ja minä pidän Paulista siksi että hän on Paul, ja
Davysta siksi että hän on Davy, sanoi Anna hilpeästi.
-- Silloin melkein toivon, että olisin lukenut iltarukoukseni, sanoi
Davy, tämän logiikan taivuttamana. -- Mutta nyt on liian vaivalloista
ryömiä ylös niitä lukemaan. Luen ne sen sijaan kahdesti huomen
aamulla, Anna. Eikö se kelpaa yhtä hyvin?
-- Ei, ukkoseni! Ylös vain ja joutuin!
Davy kömpi siis vuoteeltaan ja laskeutui polvilleen Annan eteen. Kun
hän oli lukenut rukouksensa, taivuttihe hän taaksepäin ruskeisiin
pikku kantapäihinsä nojautuen ja katsoi ylös häneen.
-- Anna, minä olen nyt kiltimpi kuin yleensä ennen.
-- Oletpa niinkin, se on varmaa, Davy pienoinen, sanoi Anna, joka
ei koskaan epäröinyt antaa tunnustusta silloin kun se oli hyvin
ansaittua.
-- Minä tiedän olleeni kiltimpi, sanoi Davy tuttavallisesti, ja nyt
saat kuulla, kuinka voin tietää sen. Kas tänään Marilla antoi minulle
kaksi leipäviipaletta, joissa oli hilloketta päällä, toisen minulle
ja toisen Doralle. Toinen oli hyvän joukon toista suurempi, eikä
Marilla sanonut, kumman minä saisin. Mutta minä annoin suuremman
viipaleen Doralle. Siinä tein kiltisti -- enkö sinunkin mielestäsi?
-- Teit kyllä, hyvin kiltisti -- niin olisi mies tehnyt, Davy.
-- Aivan niin, sanoi Davy. -- Dora ei ollut lainkaan nälissään, niin
että hän söi vain puoli viipaletta ja antoi loput minulle. Mutta
enhän voinut tietää sitä antaessani sen hänelle, niin että olin
kiltti siitä huolimatta, Anna.
Hämärissä Anna vaelsi Metsänymfin lähteelle ja näki Gilbert Blythen
tulevan käyden tuon nyt jo sangen pimeän Kummitusmetsän läpi. Hän
huomasi äkkiä, ettei Gilbert enää ollut mikään koulupoika. Ja
kuinka miehekkäältä hän näytti -- tuo kookas nuorukainen avoimine
kasvoineen, kirkkaine, rehellisine silmineen ja leveine hartioineen.
Annan mielestä Gilbert oli erinomaisen hauskan ja miellyttävän
näköinen, vaikkei hän vähimmässäkään määrin ollut hänen "ihanteensa"
kaltainen. Anna ja Diana olivat jo kauan olleet selvillä siitä,
minkälaista miehistä ulkomuotoa he eniten ihailivat, ja heillä näytti
olevan melkein pilkulleen sama maku. "Hänen" piti olla hyvin pitkä
ja hienon ja "ylhäisen" näköinen, hänellä tuli olla surumieliset,
tutkimattomat silmät ja pehmeä, sointuva ääni. Gilbertin kasvoissa
ei ollut mitään surumielistä tai tutkimatonta, mutta kun oli kysymys
pelkästä ystävyydestä, niin mitäpä se teki?
Gilbert heittäytyi pitkäkseen sanajalkojen keskeen lähteen viereen
ja katsoi hyväksyvästi Annaan. Jos Gilbertiä olisi kehoitettu
kuvaamaan sitä nuorta naista, joka oli hänen "ihanteensa", olisi
hänen kuvauksensa kohta kohdalta soveltunut Annaan -- aina niihin
seitsemään kesakkoon saakka, joiden luvaton läsnäolo yhä edelleen oli
Annan sydämen suru. Gilbert oli vielä toistaiseksi tuskin muuta kuin
poika, mutta pojallakin on unelmansa yhtä hyvin kuin monella muulla,
ja kun Gilbert katsoi tulevaisuutta kohti, näki hän aina tytön, jolla
oli suuret, harmaat silmät, kirkkaat kuin tähdet, ja kasvot, niin
hienot ja hennot kuin kukanlehti.
Hän oli myöskin päättänyt, että hänen tulevaisuutensa oli tuleva sen
tytön arvoiseksi, jonka hän oli asettanut niin korkealle. Yksinpä
rauhallisessa Avonleassakin oli kiusauksia voitettavana. Valkorannan
nuoret miehet olivat tunnettuja siitä, että he "elivät raisusti", ja
Gilbert oli kaikkialle tervetullut. Mutta hän aikoi pysytellä Annan
ystävyyden arvoisena ja ehkä jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa
hänen rakkautensa arvoisena, ja hän varoi sekä sanojaan että
ajatuksiaan ja toimiaan yhtä suurella huolella, kuin jos Annan
kirkkaat ja erehtymättömät silmät tarkastelisivat niitä.
Hänellä oli samanlainen itsetiedoton vaikutus kuin jokaisella
tytöllä, jonka ihanteet ovat korkeat ja puhtaat, on ystäviinsä
-- vaikutus, joka oli pysyvä yhtä kauan kuin hän oli uskollinen
näille ihanteille, ja jonka hän yhtä varmasti oli menettävä, jos
hän konsanaan olisi niille uskoton. Gilbertin silmissä Annan
kauneimmat ominaisuudet olivat siinä, ettei hän koskaan alentunut
niihin halpamaisiin pikku temppuihin ja metkuihin, joihin niin
monet Avonlean tytöt tekivät itsensä syypäiksi -- pikkumaiseen
kateellisuuteen, kehnoihin salajuoniin ja julkeihin yrityksiin päästä
toisistaan voitolle, liian silmiinpistävään kiemailuun ja paljoon
muuhun saman tapaiseen. Anna pysytteli kaiken sellaisen yläpuolella,
ei itsetietoisesti eikä tahallaan, vaan aivan yksinkertaisesti siksi,
että sellainen oli niin perinjuurin vierasta hänen puhdassydämiselle
luonteelleen, jonka vaikuttimet ja tarkoitusperät olivat kirkkaita ja
läpikuultavia kuin kristalli.
Mutta Gilbert ei koettanut millään tavoin pukea ajatuksiaan sanoiksi,
sillä hän tiesi jo nyt kokemuksesta, että Anna säälimättä katkaisisi
jokaisen yrityksen ilmaista lämpimämpiä tunteita -- tai myöskin
nauraisi hänelle, mikä olisi kymmenen kertaa pahempaa.
-- Sinä olet kuin todellinen metsänymfi tuon puun alla, sanoi hän
kiusotellakseen häntä.
-- Minä rakastan koivuja, sanoi Anna nojaten poskeaan solakan rungon
kermankellertävää, silkinhienoa kuorta vasten tuollaisella kauniilla,
hyväilevällä liikkeellä, jotka olivat hänelle niin luonnollisia.
-- Silloin sinua ilahuttaa kuulla, että herra Spencer on päättänyt
istuttaa kokonaisen rivin valkorunkoisia koivuja maantien varsille
talonsa edustalle, vain innostuttaakseen Yhteiskunnanparantajia,
sanoi Gilbert. -- Hän kertoi siitä minulle tänään. Herra Spencer on
Avonlean edistyshaluisin mies, ja hän harrastaa suuresti yhteistä
hyvää... Ja herra William Bell aikoo istuttaa kuusiaidan oman
valtatieosuutensa ja oikotiensä varsille. Yhdistyksemme menestyy
erinomaisesti, Anna. Nyt se on päässyt kokeiluasteeltaan ja on valmis
tosiasia. Vanhemmat ihmiset alkavat tuntea mielenkiintoa sitä kohtaan
ja Valkorannassakin puuhataan samanlaisen perustamista. Yksinpä
Eliza Wrightkin on muuttanut mielensä siitä päivästä lähtien kuin
hotellissa asustavat amerikkalaiset tekivät huvimatkan merenrannalle.
He kiittelivät kovasti meidän tienvarsiamme ja sanoivat, ettei
mikään seutu koko saarella ollut tehnyt niin paljon ympäristöjensä
kaunistamiseksi kuin juuri Avonlea.
-- Ompeluseura puhuu kirkkomaan siistimisestä, sanoi Anna, ja
toivottavasti he todellakin tekevät sen. Meidän yhdistyksemme ei
maksa vaivaa kulkea ympäri keräyslistoineen senjälkeen kun meillä
oli tuo surkean huono onni käräjätalon suhteen. Mutta ompeluseura
ei olisi koskaan pannut rikkaa ristiin, ellei meidän yhdistyksemme
olisi herättänyt siinä tuota ajatusta... Nuo puut, jotka istutimme
kirkkomäelle, ovat menestyneet mainiosti, ja kouluneuvosto on
luvannut ensi vuonna panna aidan koulun tontin ympärille. Jos he
tekevät sen, panen minä toimeen istutuspäivän, ja jokainen oppilas
saa istuttaa oman puunsa. Ja maantien viereiseen nurkkaukseen
laitamme puutarhan.
-- Meille on onnistunut melkein kaikki, mitä olemme aikoneet, paitsi
Boulterin vanhan hökkelin siirtäminen, sanoi Gilbert. Sen suhteen
olen nyt kokonaan toivoton. Boulter antaa sen pysyä paikoillaan
kiusallakin, kunnes se luhistuu itsestään.
-- Julia Bell aikoo lähettää uuden lähetystön hänen luokseen,
mutta en luule meidän voittavan sillä kerrassaan mitään, sanoi
ymmärtäväinen Anna.
-- Ei, on varmaankin viisainta antaa sen olla, myönsi Gilbert.
-- Toimikunnat vain suututtavat häntä. Ensi vuonna, Anna, me
ryhdymme nurmikkokenttiimme. Muokkaamme maaperää -- tarkoitan
yleistä mielipidettä -- jo talvella... Tässä minulla on kirjanen,
joka käsittelee ruohokenttiä ja eri heinänsiemenlajeja, ja siitä
sommittelen kokoon lyhyen kansantajuisen esityksen. Niin, nyt on
kesälupa tuossa paikassa mennyttä. Koulu alkaa maanantaina. Onko Ruby
Gillis saanut Carmodyn koulun?
-- On kyllä, Priscilla kirjoitti, että hän itse on saanut paikan
omalla kotiseudullaan, ja silloin valitsi kouluneuvosto Rubyn hänen
sijaansa. On ikävää, ettei Priscilla tule takaisin, mutta kun hän on
estetty, niin on hauska tietää, että Ruby on saanut paikan. Hän tulee
kotiin lauantaisin ja sunnuntaisin ja silloin tulee olemaan aivan
kuin vanhoina aikoina, kun hän ja Diana ja Jane ovat taas täällä
meillä kaikki kolme.
Marilla, joka juuri oli palannut rouva Lynden luota, istui eteisen
rappusilla pihanpuolella, kun Anna tuli omalta taholtaan.
-- Rakel ja minä olemme päättäneet tehdä kauan hankkimamme
kaupunkimatkan huomenna, sanoi hän. -- Thomas Lynde tuntee itsensä
hieman paremmaksi tällä viikolla, ja Rakel tahtoo mennä ennenkuin hän
saa uuden kohtauksen.
-- Minä aion nousta tavattoman aikaisin huomen aamulla, sillä minulla
on hirveän paljon puuhaa, sanoi Anna tärkeän näköisenä. -- Ensinnäkin
aion muuttaa höyhenet vanhasta patjastani uuteen. Se minun olisi
pitänyt tehdä jo kauan sitten, mutta olen sitä lykännyt ja lykännyt
-- se on niin epämiellyttävä tehtävä... On hyvin paheksittava tapa
lykätä toistaiseksi sellaista joka on epämiellyttävää, ja minä en
enää koskaan tee niin, sillä muuten en voi hyvällä omallatunnolla
varottaa oppilaitani tekemästä sitä... Täytyy elää opetustensa
mukaan... Sitten leivon kaakun herra Harrisonille ja lopetan A.Y.Y:lle
kirjoittamani puutarha-selostuksen ja kirjoitan Stellalle ja
pesen ja tärkkään musliinipukuni ja ompelen Doran uuden esiliinan...
-- Niin, jos saat puoletkin tuosta kaikesta tehdyksi, niin on hyvä,
sanoi Marilla pudistaen päätään. -- En ole vielä koskaan päättänyt
tehdä aika joukkoa töitä, ilman että jotakin on tullut tielle
estämään minua.