-- Anna, sanoi Davy, nousten istumaan vuoteessaan ja nojaten
leukaansa käsiinsä, Anna, missä on unten maa? Minähän nukun
vuoteeseeni joka ilta, mutta minne minä vaellan mennessäni unten maahan,
jossa näen ja teen kaikkea mistä uneksin. Tahdon tietää, missä se on ja
kuinka tulen sinne ja takaisin kotiin tietämättä siitä mitään -- ja
kaiken lisäksi pukeutuneena pelkkään yöpaitaan... Missä se sijaitsee?
Anna istui lännenpuolisen vinttikamarin ikkunalaudalla katse
kiinnitettynä laskevaan aurinkoon, joka muistutti suurta kukkaa
helakan keltaisine kupuineen, josta loistavat säteet lähtivät
ikäänkuin heteet ylös taivaanlakea kohti. Hän käänsi päätään Davyn
kysyessä ja vastasi uneksivin äänensävyin:
"Sä suurin silmin kysyt, tietämätön, mut kerran kaikki pulmat
selviää." Paul Irving olisi mahdollisesti tyytynyt sellaiseen
vastaukseen, mutta käytännöllisemmillä taipumuksilla varustettu
Davy, jolla, kuten Anna usein surulla oli pannut merkille, ei ollut
kipinääkään mielikuvitusta, joutui vain ymmälle ja närkästyi.
-- Äh, Anna, nyt sinä puhut pelkkää pötyä...
-- Niin, kultaseni, suo anteeksi!... Etkö tiedä, että vain hyvin
tyhmät ihmiset puhuvat alituisesti järkeä?
-- Minun mielestäni sinä voit vastata kunnollisesti, sanoi Davy
loukkaantuneella äänellä.
-- Tiedätkö, sinä olet vielä liian pieni voidaksesi ymmärtää, sanoi
Anna.
Mutta häntä hävetti hieman sanoessaan tämän, sillä olihan hän toki,
elävästi muistaen ne monet nenäkkäät ja ylimieliset vastaukset,
joita hän oli saanut lapsuudessaan, tehnyt itselleen sen juhlallisen
lupauksen, ettei hän koskaan sanoisi lapselle, että se oli liian
pieni ymmärtääkseen... Kuitenkin hän teki nyt siten -- niin suuri on
juopa teorian ja käytännön välillä.
-- Niin, panen parastani kasvaakseni, sanoi Davy, mutta sepä onkin
asia, jota on vaikea itse kiirehtiä... Ellei Marilla olisi niin
kitsas hillostaan, niin luulen, että kasvaisin aika paljon nopeammin.
-- Marilla ei ole kitsas, Davy, sanoi Anna ankarasti. -- Olet hyvin
kiittämätön lausuessasi hänestä sellaista.
-- On olemassa eräs toinen sana, joka merkitsee aivan samaa, mutta
kuuluu koko joukon paremmalta, vaikka en nyt voi muistaa sitä, sanoi
Davy, rypisti otsaansa ja näytti kovin miettiväiseltä. -- Kuulin
taannoin Marihan itsensä sanovan, että hän oli sellainen.
-- Jos tarkoitat taloudellista, niin se on aivan muuta kuin
kitsas. On oivallinen inhimillinen ominaisuus olla taloudellinen
-- säästäväinen, näetkös. Jos Marilla olisi ollut kitsas, ei hän
ikäpäivänä olisi ottanut sinua ja Doraa, kun sinun äitisi kuoli.
Olisitko jäänyt mielelläsi rouva Wigginsin luo?
-- Oh, mene metsään!... -- Davy ihan kuumeni tuosta ajatuksesta. --
En tahdo myöskään mennä Richard sedän luo. Tahdon paljon mieluummin
olla täällä, vaikkakin Marilla on sellainen kuin tuo pitkä sana
pannessaan hilloa minulle, siksi että sinä olet täällä, Anna...
Kuulehan, Anna, kerrothan minulle kertomuksen ennen kuin nukun, eikö
niin? Mutta minä en halua kuulla satua, jossa puhutaan keijukaisista
ja muista sellaisista... Se kelpaa tytöille, mutta minä, minä haluan
jotain jännittävää -- niiden pitää ampua toisiaan ja lyödä kuoliaaksi
toisiaan, ja talon täytyy syttyä palamaan, ja siinä täytyy tapahtua
mielenkiintoisia asioita, näetkös...
Kaikeksi onneksi Annalle huusi Marilla tällä hetkellä huoneestaan.
-- Anna, Diana antaa merkkejä kaikin voimin. On parasta, että otat
selvää, mitä hän haluaa.
Anna juoksi itäiseen ullakkohuoneeseen ja näki hämärän läpi
valovälähdysten vilkkuvan edestakaisin Dianan ikkunasta. Ne
toistuivat aina viisi peräkkäin, mikä tyttöjen kerran omaksuman
merkkijärjestelmän mukaan merkitsi: "Tule tänne heti, -- minulla on
tärkeätä puhuttavaa sinulle."
Anna heitti huivin päähänsä ja riensi Kummitusmetsän läpi ja herra
Bellin karjahaan poikki Mäntymäelle.
-- Minulla on hyviä uutisia, Anna, sanoi Diana. -- Äiti ja minä
olemme juuri tulleet kotiin Carmodysta, ja kauppapuodissa tapasin
Mary Sentnerin Spencervalesta. Hän sanoo, että Kuusikäytävän varrella
asuvilla vanhoilla Coppin neideillä on itkuraitakoristeinen vati, ja
hän luulee, että he ovat kyllä halukkaat myymään sen, sillä ei ole
vielä koskaan kuultu, että Martha Copp olisi pitänyt kiinni jostakin,
josta hän voi päästä eroon... Mutta jos nyt niin olisi, etteivät
he haluaisi myydä vatia, niin on olemassa toinen Wesley Keysonilla
Spencervalessa, ja sen hän tietää olevan myytävänä, mutta hän ei ole
varma siitä, että se on aivan samanlainen kuin Josephine tädin.
-- Huomenna minä ajan Spencervaleen sitä hakemaan, sanoi Anna
päättäväisesti. -- Ja sinun on tultava mukaan. Silloin tulee suuri
taakka putoamaan sydämeltäni, sillä ylihuomenna minun täytyy mennä
kaupunkiin, ja kuinka voin katsoa Josephine tätiä silmiin ilman
itkuraitakoristeista vatia? Se hetki olisi vielä pahempi kuin
tuo kerta, jolloin minun täytyi pyytää anteeksi sitä että olimme
hypänneet hänen vuoteeseensa.
Molemmat tytöt nauroivat tuolle vanhalle muistolle -- sen suhteen
täytyy minun, jos jotkut lukijoistani ovat tietämättömiä ja
uteliaita, viitata Annan varhaisempien vaiheitten kuvaukseen.
Seuraavana iltapäivänä tytöt lähtivät ajamaan takaa
itkuraitakoristeista vatia. Spencervaleen oli kahdeksantoista
kilometriä eikä sää ollut erikoisen miellyttävä ajelulle. Oli hyvin
kuuma, tuskin tuulenhenkäyskään liikkui ja maantiellä oli pölyä
siinä määrin kuin odottaakin kuusiviikkoisen keskeytymättömän poudan
jälkeen.
-- Ah, kunpa sentään sataisi pian, huokasi Anna. -- Kaikki on niin
kuivanutta. Kuinka minun käy sääliksi pelto parkoja! Ja eikö ole
ikäänkuin puut ojentelisivat käsivarsiaan ja rukoilisivat sadetta!
Sydäntäni vihloo joka kerta kun menen ulos puutarhaani. Minun ei
luonnollisestikaan pidä valittaa puutarhan vuoksi, kun maamiesten
laiho kärsii näin... Herra Harrison sanoo, että hänen laidunmaansa
ovat niin surkeiksi kärventyneet, että lehmäraukat voivat järsiä
siitä irti tuskin rahtustakaan, ja hänestä tuntuu, että hän tekee
itsensä syypääksi eläinrääkkäykseen joka kerta, kun hän kohtaa niiden
katseen.
Ajettuaan kauan ja rivakasti saapuivat tytöt viimein Spencervaleen
ja poikkesivat Kuusikäytävälle -- viheriä yksinäinen maantie, jossa
pyöränraiteitten välillä kasvava rehevä nurmikko todisti, että täällä
harvoin liikkui ihmisiä. Melkein pitkin pituuttaan se oli tiheässä
kasvavien nuorten kuusten reunustama, jotka vain silloin tällöin
jättivät tilaa jonkun maatilan aidatulle pellolle tai maapalstalle,
josta metsä oli raivattu pois ja kantojen ympärillä rehoittivat
tulikukat ja kultapiiskut.
Vihdoinkin saavuttiin vanhaan Coppin taloon -- paikkaan, joka oli
merkillinen sellaisesta tavattomasta siisteydestä ja somuudesta,
ettei edes Vihervaara olisi täysin kestänyt vertailua. Talo oli
hyvin vanhanaikuinen ja sijaitsi rinteellä, jonka vuoksi oli
ollut välttämätöntä rakentaa kivinen kellarikerros korkeimman
sivun alapuolelle. Sekä asuinrakennus että ulkohuonerakennukset
olivat valkeiksi rapatut ja loistivat tahrattomina. Ei ainoatakaan
rikkaruohonkortta ollut näkyvissä siistityssä keittiökasvitarhassa,
jota ympäröi vihreäksi maalattu säleaita.
-- Kaikki ikkunaverhot ovat alhaalla, sanoi Diana huolestuneella
äänellä. -- Ketään ei ole varmaankaan kotona.
Hänen pelkonsa osoittautui todeksi. Tytöt katsoivat neuvottomina
toisiinsa.
-- En tiedä, mitä tehdä, virkkoi Anna. -- Jos olisin varma siitä,
että vati on oikeata lajia, en epäröisi jäädä odottamaan, kunnes
he tulevat kotiin. Mutta jos se ei ole oikea, niin on ehkä liian
myöhäistä mennä sitten enää Keysonille.
Diana katseli pientä neliskulmaista ikkunaa muuratun kellarikerroksen
yläpuolella.
-- Tämä on ruokasäiliön ikkuna, siitä olen varma, sanoi hän, sillä
tämä talo on aivan samanlainen kuin Charles enoni talo Newbrigdessä,
ja tämä on heidän ruokasäiliönikkunansa. Tämä verho ei ole vedetty
eteen, niin että jos kiipeämme tämän pikku talon katolle, voisimme
katsoa säiliöön ja ehkä nähdä vadin. Olisiko sinun mielestäsi siinä
jotakin pahaa?
-- Sitä en voi uskoa, sanoi Anna mietittyään tovin. -- Mehän emme
katso pelkästä uteliaisuudesta. Kaikki riippuu vaikuttimista...
Kun tämä tärkeä siveellinen kysymys oli ratkaistu, valmistautui
Anna astumaan mainittuun "pikku taloon" -- se oli jyrkkäkattoinen
lautarakennus, joka aikoinaan oli ollut ankkojen asuntona. Mutta
Coppin neidit olivat lakanneet pitämästä ankkoja -- ne olivat niin
"siivottomia lintuja" -- ja taloa ei oltu käytetty moneen vuoteen
muuten kuin ajoittain eristettynä paikkana hautoville kanoille.
Vaikka se oli huolellisesti valkoiseksi rapattu, oli se hieman
rappeutunut, ja Anna tunsi itsensä sangen epävarmaksi aloittaessaan
kiipeämisen pienenpuoleinen, eräälle hinkalolle nostettu tynnyri
lähtökohtanaan.
-- Herra tietää, kantaako se minun painoni... sanoi hän kiivetessään
varovasti katolle.
-- Nojaudu ikkunalautaan, neuvoi Diana, ja Anna nojautui.
Sitten hän katsoi sisään ikkunasta, ja suureksi ihastuksekseen
huomasi itkuraitakoristeisen vadin, aivan särkyneen vadin kaltaisen,
hyllyllä vastapäätä ikkunaa. Niin paljon hän ennätti nähdä, ennenkuin
onnettomuus tuli.
Iloissaan Anna unohti sen jotenkin horjuvan pohjan, jolla hän seisoi,
lakkasi, varomattomasti kylläkin, nojautumasta ikkunalautaan,
hypähti sen sijaan ihastuksesta -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä
katto petti rusahtaen hänen jalkojensa alla, hän kuukahti sen läpi
kainaloita myöten, ja siten hän jäi riippumaan, pääsemättä millään
keinoin irroittautumaan. Diana syöksyi ankkakoppiin, tarttui
ystäväpoloisensa vyötäisiin ja koetti voimiensa takaa kiskoa häntä
alas.
-- Ai ai -- älä vedä! kirkui Anna raukka. -- Minuun on takertunut
joitakin pitkiä rimoja... Katsohan, voitko työntää jotakin jalkojeni
alle, niin ehkä voin kohottautua ylös -- oi voi!
Diana laahasi nopeasti sisään ennenmainitun nelikon, ja kaikeksi
onneksi se oli juuri parahiksi niin korkea, että Annan vapaasti
roikkuvat jalat voivat tukevasti nojautua sitä vastaan. Mutta irti
hän ei silti päässyt, kuinka kovasti hän ponnistihekin.
-- Ehkäpä minä voisin vetää sinut ylös, jos ryömisin katolle? tuumi
Diana.
-- Ah ei -- rimat työntyvät suoraan sisääni... Jospa voisit löytää
kirveen, niin ehkä voisit hakata minut irti. Ah voi -- nyt alan
todellakin luulla, että olen syntynyt onnettoman tähden alla.
Diana etsi kuin olisi henki ollut kyseessä, mutta kirvestä ei ollut
löydettävissä.
-- Minun täytyy juosta hakemaan apua, sanoi hän palattuaan vangin luo.
-- Se vielä puuttuisi, huudahti Anna kiivaasti. -- Jos sen teet,
leviää tämä juttu kaikkialle, ja minä saan hävetä silmät päästäni...
Ei, me saamme odottaa, kunnes Coppin tytöt palaavat kotiin, ja
sitten meidän on otettava heiltä vaitiolonlupaus. He luonnollisesti
tietävät, missä kirves on, ja sitten he saavat auttaa minut tästä.
Minun ei ole niinkään paha olla -- tarkoitan ruumiin suhteen -- niin
kauan kuin pysyttelen aivan hiljaa. Olisipa hauska tietää, minkä
hintaiseksi Coppin tytöt arvioivat tämän koppelin... Tästä tulee
kallis juttu... Minun täytyy maksaa aiheuttamani vahinko, mutta siitä
en paljoakaan huolehdi, jos he vain ymmärtävät syyn, miksi minä
tahdoin kurkistaa heidän ruokasäiliönsä ikkunasta sisään... Ainoa
lohdutukseni on, että vati on aivan sitä lajia kuin tahdoinkin, ja
jos vain vanhempi neiti Copp tahtoo myydä sen minulle, niin saan
tyytyä kohtalooni.
-- Entäpä jos Coppin tytöt eivät tule kotiin ennenkuin myöhään
illalla -- ehkeivät ennenkuin huomenna, sanoi Diana.
-- Jos he eivät ole täällä auringon mentyä mailleen, täytyy sinun
kai mennä hakemaan apua, sanoi Anna vastahakoisesti. -- Mutta
sinä et saa mennä ennenkuin viimeisessä hädässä... Voi minun
päiviäni, että voikin joutua tällaiseen kauheaan pulmaan! Minä en
ottaisi onnettomuuksiani niin raskaasti, jos niiden yllä lepäisi
jotakin romanttista hohdetta -- sellaista on aina rouva Morganin
sankarittarien onnettomuuksien yllä -- mutta kaikki, mitä tapahtuu
minulle, on vain surkeata ja naurettavaa... Ajattelehan vain, minkä
vaikutuksen Coppin tytöt saavat, kun he ajavat pihaansa ja näkevät
vanhan ankkakoppinsa katosta esiinpistävän tytön pään ja olkapäät...
Sh -- onko tuo vaununjyrinää? Ei, Diana, se on ukkonen...
Se oli epäilemättä ukkonen, ja kun Diana oli tehnyt nopean
tiedusteluretken ympäri talon, palasi hän ja kertoi, että suuri musta
pilvi nopeasti nousi luoteesta.
-- Uh, nousee varmaankin aivan hirveä ukonilma! huusi hän huolissaan.
-- Anna, mitä me teemme?
-- Saamme valmistua siihen, sanoi Anna tyynesti. Ukonilmahan oli
pikku asia sen rinnalla, mitä jo oli tapahtunut. -- On parasta, että
viet hevosen ja kärryt tuohon avonaiseen vajaan. Onneksi minun
päivänvarjoni on kärryillä. Kas tässä -- ota minun hattuni mukaasi.
Marilla sanoi minulle, että olin tuhma, kun panin parhaan hatun
päähäni erämaahan lähtiessäni, ja hän oli oikeassa, kuten aina.
Diana päästi ponin irti ja vei sen ja kärryt vajaan, juuri kun
ensimmäiset raskaat sadepisarat putosivat. Sitten istuutui hän
hakkuupölkylle ja katseli ukkossadetta, joka ryöppysi alas niin
rankasti, että hän tuskin voi erottaa sen läpi Annan, joka riippui
siinä taivaan ja maan välillä ja piti urheasti levitettyä päivän
varjoa paljaan päänsä yläpuolella. Ukonilma oli jo nähtävästi
tyhjentänyt voimansa, mutta sade valui virtanaan melkein tunnin ajan.
Silloin tällöin Anna kohotti päivän varjoaan ja heilutti sitä
rohkaisevasti ystävälleen, mutta mikään keskustelu ei voinut tulla
kysymykseen tältä etäisyydeltä ja nykyisten olosuhteitten vallitessa.
Viimein sade taukosi, aurinko paistoi lämpimästi, ja Diana uskalsi
varpaillaan lähteä pihan vesilammikkojen poikki.
-- Oletko kovasti kastunut? kysyi hän huolissaan.
-- Hui hai! vastasi Anna hilpeästi. -- Pääni ja hartiani ovat aivan
kuivat, ja hameeni on vain hieman märkä niistä kohdista, mistä vesi
valui sisään rimojen välitse... Älä surkuttele minua, Diana, sillä
tämä ei ole ollut lainkaan vaikeata... Olen seissyt ja ajatellut,
kuinka hyvää tämä sade tekee, ja kuinka puutarhani nauttii siitä, ja
sitten olen kuvitellut, mitä kukat ja nuput ajattelevat pisaroitten
alkaessa pudota. Minä sepitin mitä hauskimman vuorokeskustelun
asterien ja hajuherneitten välillä ja syreenipensaassa asustavien
villien kanarialintujen sekä puutarhan suojelushengettären välillä.
Kun olen kotona kaikella kunnialla, aion merkitä sen muistiin.
Toivoisin, että minulla olisi kynä ja paperia tehdäkseni sen nyt
saman tien, sillä pelkään unohtavani kaikkein parhaan, ennenkuin
ehdimme kotiin.
Uskollisella Dianalla oli lyijykynä ja hän löysi palan käärepaperia
kärryjen takapuolella olevasta laatikosta. Anna pani kokoon vettä
valuvan päivänvalonsa, pani hatun päähänsä, levitti käärepaperin
kattopäreelle, ja kirjoitti muistiin puutarhaidyllinsä olosuhteissa,
joita tuskin olisi katsottu suotuisiksi kaunokirjalliselle
luomistyölle. Tulos oli siitä huolimatta oikein soma, ja Diana oli
hurmaantunut, kun Anna luki sen hänelle ääneen.
-- Oi, Anna, kuinka sievää -- kuinka ihastuttavan sievää... Lupaa,
että lähetät sen "Kanadan naiseen"!
Anna pudisti päätään.
-- Ah ei, se ei olisi varmaankaan sopiva... Siinähän ei ole
lainkaan juonia... Se on vain ikäänkuin kuvitelma... Minusta on
hauska kirjoittaa sellaista, mutta sen tapainen ei sovi lainkaan
painettavaksi, sillä toimittajat ja kustantajat vaativat aina niin
itsepintaisesti juonta -- sen on Priscilla minulle sanonut. Oi,
katsohan, tuollahan on neiti Sarah Copp!... Kulta rakas Diana -- mene
selittämään hänelle!
Neiti Sarah Copp oli pieni ja laiha nainen, pukeutuneena kiiltäväksi
kuluneeseen mustaan pukuun ja hattuun, joka oli valittu silmällä
pitäen vähemmän sitä seikkaa, että se pukisi kantajaansa, kuin
sitä, että se "pitäisi puolensa" kaikissa ilmoissa. Hän oli niin
ällistyneen näköinen kuin odottaa sopi nähdessään tuon harvinaisen
näytelmän pihallaan, mutta kuultuaan Dianan selityksen hän oli
pelkkää myötätuntoa. Hän aukaisi sukkelaan keittiön oven, etsi
kirveen ja vapautti Annan muutamilla hyvin tähdätyillä iskuilla.
Anna, joka tunsi hieman väsymystä ja jäykkyyttä jäsenissään, sukelsi
vankikoppinsa sisään ja astui sitten kiitollisena ulos vapauteen ja
esteettömään liikuntoon.
-- Neiti Copp, sanoi hän vakavasti, vakuutan teille, että tirkistelin
ruokasäiliönne ikkunasta sisään ainoastaan saadakseni selville,
olisiko teillä mahdollisesti itkuraitakoristeista vatia. Mitään muuta
en nähnyt -- en katsonut mitään muuta.
-- Neiti kulta, sehän ei tee kerrassaan mitään, sanoi Sarah neiti
herttaisesti. -- Teidän ei lainkaan tarvitse olla huolissanne --
eihän ole tapahtunut mitään vahinkoa. Jumalan kiitos -- me Coppit
pidämme säiliömme näyttökuntoisina minä vuorokauden aikana tahansa
emmekä välitä siitä, kuka kurkistaa niihin. Mitä tulee vanhaan
ankkakoppiin, niin olen iloinen siitä, että se on saanut vian, sillä
nyt ehkä Martha suostuu siihen, että se saadaan repiä kokonaan.
Hän ei ole koskaan ennen tahtonut tehdä sitä, sillä hän on aina
ajatellut, että se voisi olla joskus hyödyksi, ja minun on täytynyt
maalata se valkoiseksi joka kevät. Mutta yhtä hyvin voi puhua
seinälle kuin Marthalle... Hän meni tänään kaupunkiin -- kyyditsin
hänet asemalle. Vai niin, te haluatte ostaa vatini. No, mitä te
tahdotte tarjota siitä?
-- Kaksikymmentä dollaria, sanoi Anna, jolla oli vielä ilmeisesti
paljon opittavaa kaupantekoon ja ostamiseen nähden -- muuten hän ei
heti paikalla olisi maininnut noin suurta summaa.
-- Hm, saammehan nähdä... sanoi Sarah neiti diplomaattisesti. --
Tuo vati on onneksi minun, muuten en koskaan olisi uskaltanut myydä
sitä siskoseni poissa ollessa. Ja siitä nousee kyllä sittenkin
elämä... Martha se on tämän talon herra, siitä voitte olla varmoja.
Olen kauheasti kyllästynyt aina noudattamaan sisareni tahtoa...
Mutta tulkaahan toki sisään! Te olette varmaankin sekä väsyneitä
että nälkäisiä. Koetan haalia teille kokoon jotakin illallisen
tapaista, mutta sanon jo etukäteen: mitään muuta kuin voita ja leipää
ja vähän vihreätä kurkkua ei siihen tule... Siskoseni pani lukon
taakse sekä juuston ja hillon että pikkuleivät ennen lähtöään. Niin
hän tekee aina, sillä hän sanoo, että minä käyttelen niitä liika
tuhlaavaisesti, jos tulee vieraita...
Tytöt olivat kyllin nälkäisiä tehdäkseen täyttä oikeutta
yksinkertaisemmallekin ruualle, ja he antoivat Sarah neidin
oivallisten voileipien ja tuoreitten kurkkujen maistua mainiosti.
Illallisen jälkeen sanoi Sarah neiti:
-- En todellakaan tiedä, haluanko myydä vatia... Mutta se on kyllä
hyvin kahdenkymmenen viiden dollarin arvoinen. Se on hyvin vanha
vati...
Diana poikasi hiljaa Annan jalalle pöydän alla, minkä piti merkitä:
-- Älä anna myöten -- hän antaa sen kyllä kahdestakymmenestä, kun vain
pidät puolesi! -- Mutta Anna katsoi nyt kerta kaikkiaan, että
itkuraitakoristeista vatia ei voitu arvioida liika korkealle. Hän
suostui heti maksamaan kaksikymmentäviisi dollaria, ja Sarah neiti
näytti siltä kuin hän olisi katunut, ettei saman tien ollut pyytänyt
kolmeakymmentä.
-- No, saatte kai sen sitten ottaa... Tahdon juuri nyt saada niin
paljon rahaa kuin mahdollista. Asian laita on nimittäin niin -- Sarah
neiti oikaisi niskaansa tärkeän näköisenä ja tyytyväinen punastus
laihoilla poskillaan -- että minä aion mennä naimisiin Luther
Wallacen kanssa. Hän pyysi minua kaksikymmentä vuotta sitten. Pidin
hänestä sangen paljon, mutta hän oli siihen aikaan köyhä ja isä antoi
hänelle matkapassin... Minun ei kai olisi pitänyt antaa hänen mennä
niin nolosti -- mutta minä olin jänis ja pelkäsin isää... Sitä paitsi
en tiennyt silloin, ettei sulhasia kasva niinkään joka oksalla...
Kun tytöt jälleen olivat kotimatkalla, Diana ajaen ja Anna pitäen
kallisarvoista vatia hellästi polvellaan, elähytti Kuusikäytävän
ympärillä olevia vihreitä, sateen elvyttämiä saloja helkkyvä
tytönnauru.
-- Minä huvitan sinun Josephine tätiäsi kuvailemalla kaikkea sitä,
mitä me olemme kokeneet tänä iltapäivänä, kun huomenna menen
kaupunkiin. Meillä on ollut sangen vaivalloista, mutta kaikki on nyt
Jumalan kiitos kestetty. Vati on minulla, ja sade on poistanut pölyn
mitä ihanimmalla tavalla. Siis -- kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin.
-- Emme ole vielä kotona, sanoi Diana hieman jäähdyttäväsi, eikä
kukaan tiedä, mitä meille voi tapahtua sitä ennen. Sinä olet
sellainen ihminen, joka joutuu seikkailuihin, Anna.
-- Niinpä niin, on muutamia, joille seikkailuihin joutuminen
lankeaa luonnostaan, sanoi Anna hyväntuulisesti. -- Se on ikäänkuin
jonkinlainen synnynnäinen lahja, joka joko on ihmisellä tai ei ole...