Anna heräsi kolme kertaa yöllä ja meni ikkunan luo saadakseen
varmuuden siitä, ettei Abe setä ollut ennustanut oikein. Viimeinkin
aamu koitti, kuultavan kirkkaana ja sädehtivänä, taivaalla
kimmelsivät hopeanhohteiset valoläikät, ja ihmeellinen päivä oli
tullut.
Diana saapui heti aamiaisen jälkeen kukkakori käsivarrella ja oma
valkea musliinipukunsa riippuen toisella -- eihän millään muotoa
käynyt päinsä pukeutua siihen ennenkuin päivällisvalmistukset
oli tehty... Toistaiseksi hänellä oli yllään vaaleanpunainen
pumpulileninki ja talousesiliina, jota koristi tärkättyjen ja
poimutettujen rimsujen paljous, ja hän näytti hyvin somalta ja
kauniilta ja rusoposkiselta.
Kuinka sievä sinä olet! sanoi Anna ihaillen.
Diana huokasi.
-- Uskotkos, että minun on täytynyt taaskin väljentää jokaista
hamettani. Painan kaksi kiloa enemmän kuin heinäkuussa... Anna,
kuinka tämä päättyy? Ja kaikki rouva Morganin sankarittaret ovat
pitkiä ja solakoita!
-- Nyt unohdamme huolemme ja ajattelemme vain ilojamme, sanoi Anna
hilpeästi. -- Rouva Allan sanoo aina, että heti kun ajattelemme
jotain, joka on ikävää, täytyy meidän myöskin ajatella jotain
hauskaa, joka voi syrjäyttää ikävän. Jos sinä olet hivenen verran
liian paksu, niin on sinulla sen sijaan mitä herttaisimmat kuopat
poskissa, ja jos minulla on kesakkoinen nenä, niin ei ole kerrassaan
mitään muistuttamista sen muotoon nähden... Luuletko, että
sitruunanmehusta oli mitään hyötyä?
-- Varmasti oli, sanoi Diana ja tutki tarkkaavasti nenää.
Ja ilomielin Anna kulki edeltä puutarhaan, joka oli täynnä kuulaita
varjoja ja väriseviä, kultaisia valoläikkiä.
-- Ensiksi koristamme vierashuoneen. Meillä on runsaasti aikaa, sillä
Priscilla sanoi, että he olisivat täällä kahdentoista tienoilla tai
viimeistään kello puoli yhdeltä, niin että syömme päivällistä yhdeltä.
Onhan mahdollista, että tällä hetkellä oli kaksi iloisempaa ja
toivorikkaampaakin tyttöä Kanadassa tai Yhdysvalloissa, mutta epäilen
sitä suuresti. Jokainen saksien näpsäys, kun ruusuja, pioneja ja
sinikelloja putosi, tuntui sirisevän kuin hilpeä pikku heinäsirkka:
"Tänään tulee rouva Morgan!" Anna ihmetteli, kuinka herra Harrison
voi kävellä tuolla aivan välinpitämättömänä ja niittää heinäänsä
niityllä oikotien toisella puolen, aivan kuin ei mitään olisi
odotettavissa.
Vihervaaran vierashuone oli jokseenkin jäykkä ja kolkko huone kovine
täytettyine sohvineen ja tuoleineen, kankeine ikkuna verhoineen
ja valkeine virkattuine päällyksineen, jotka aina muodostivat
määrätyn kulman selkänojaa vasten, paitsi silloin kun ne takertuivat
onnettomien ihmisten nappeihin. Ei edes Anna ollut koskaan voinut
elähyttää tuota huone parkaa hiukkaakaan, sillä Marilla ei suvainnut
mitään muutoksia. Mutta on ihmeellistä, mitä kukat saavat aikaan, kun
niille oikein antaa tilaisuuden -- kun Anna ja Diana olivat saaneet
huoneen valmiiksi, ei sitä voinut tuntea entiseksi.
Suuri, kukkuroillaan oleva vati kukkivia lumipalloja oli keskellä
kiiltäväksi kiilloitettua pöytää. Pitkin mustaa kamiininreunaa
kiertelivät ruusut ja sanajalat. Jokaisella koristetelineen
hyllyllä nurkassa oli maljakko täynnä korkeita sinikelloja; avoimen
takan molemmin puolin olevia pimeitä nurkkia elähyttivät hehkuvan
punaisilla pioneilla täytetyt kukkaruukut, ja itse liedeltä loistivat
keltaiset unikot, joita tuuheat sanajalat ympäröivät. Kaikki tämä
värikäs kukkaisloisto yhdessä auringonpaisteen kanssa, joka valui
sisään ikkunoiden ulkopuolella olevien kuusaman oksien lomitse ja
muodosti kisailevia väri vivahteita seinille ja lattialle, muutti
tosiaankin tuon arkioloissa oikein ikävän pikku huoneen siksi
"lehtimajaksi", jonka Anna oli nähnyt mielikuvituksessaan, ja se
sai osakseen ihailun ilmauksia yksinpä Marillankin puolelta, joka
oli tullut sisään tehdäkseen arvostelevia huomautuksia, mutta jäi
seisomaan ylistääkseen sitä.
-- Nyt järjestämme pöydän, sanoi Anna sellaisella äänellä kuin
papitar, joka on aikeessa suorittaa juhlallisia jumalanpalvelusmenoja
jonkun jumaluusolennon kunniaksi. -- Asetamme suuren maljakon
metsäruusuja keskelle ja yhden ainoan ruusun jokaisen lautasen eteen
-- ja kokonaisen kukkavihon puoleksipuhjenneita ruusuja vain rouva
Morganin kohdalle -- se tarkoittaa hänen "Ruusutarhaansa", näetkös
Marilla.
Pöytä oli katettuna arkihuoneessa ja sillä oli Marillan hienoin
pöytäliina, parhaimmat posliinit ja hopeat ja parhaat lasit. Lukija
voi olla vakuutettu siitä, että jokainen esine, joka siinä oli, oli
kiilloittamisen ja hankaamisen kautta saavuttanut mahdollisimman
suuren täydellisyyden loistossa ja väikkeessä.
Sitten tytöt menivät keittiöön, joka oli täynnä ruokahalua yllyttäviä
höyryjä, jotka virtasivat hellalta, jossa kukkopoikaset porisivat
tulella. Anna laittoi perunamuhennosta, ja Diana pani kuntoon
herneitä ja vihreitä papuja. Lopuksi Diana sulkeutui ruokasäiliöön
valmistamaan lehtisallaattia. Anna, jonka posket alkoivat hehkua jo
purppuranpunaisina, yhtä paljon innosta kuin keittiötulen paahteesta,
laittoi leipävelliä kananpojille, sekoitti kasvissosetta ja vatkasi
kermaa sitruunakiisseliin.
Mitä teki Davy koko tänä aikana? Pitikö hän kiltteyslupauksensa?
Tähän täytyy ehdottomasti vastata myöntävästi.
Hän pysyttelihe tosin itsepintaisesti keittiössä, jossa hänen
uteliaisuudellaan oli paljon tutkimista. Mutta kun hän istui
aivan hiljakseen ja siivosti nurkassa, uutterasti purkaen solmuja
kalaverkon palasesta, jonka hän oli tuonut mukanaan kotiin
viimeiseltä merenrantakäynniltään, ei kellään ollut juuri mitään
muistuttamista sitä vastaan.
Kello puoli kaksitoista oli sallaatti valmista, sitruuna-kiisseli
koristettu kauniilla kermavaahtokiekuroilla, ja kaikki pihisi ja
porisi, minkä pitikin pihistä ja porista.
Nyt lienee parasta meidän mennä pukeutumaan, sanoi Anna, sillä kello
kaksitoista voivat he olla täällä... Meidän on syötävä päivällistä
kello yksi, ja soppa on tarjottava heti, kun se on valmista.
Pukeutumistoimitus ylhäällä idänpuolisessa vinttikamarissa
suoritettiin miltei hartaudella. Anna katsoi huolestuneena nenäänsä
ja iloitsi siitä, etteivät kesakot olleet niin ylen näkyviä, johtuipa
tuo nyt sitten sitruunamehusta tai hänen poskiensa tavattomasta
punaisuudesta. Kun molemmat ystävättäret olivat valmiit, näyttivät he
yhtä herttaisilta ja hyvinpuetuilta ja nuorekkaan tyttömäisiltä kuin
ketkä tahansa "rouva Morganin sankarittarista".
-- Kunpa minä nyt vain kykenisin sanomaan sanan silloin tällöin enkä
vain istumaan kuin tukki, sanoi Diana levottomasti. -- Kaikki rouva
Morganin sankarittaret ilmaisevat niin kauniisti ajatuksensa... Mutta
minä pelkään olevani perin typerä ja kieleni kangistuvan... Ja kunpa
vain sanat eivät vääntyisi suussani! Kerran minun piti sanoa: se oli
kamalan koomillista! -- ja sen sijaan sanoin koomillista!... Jos
jotain sellaista tapahtuisi minulle rouva Morganin aikana, luulisin
kuolevani häpeästä. Se olisi yhtä kauheata kuin olla saamatta sanaa
suustaan.
-- Minä tunnen levottomuutta hyvin monen seikan johdosta, sanoi Anna,
mutta sitä minun ei juuri tarvitse pelätä, etten osaisi jutella.
Anna oli oikeassa -- mitään pelättävää tässä suhteessa ei hänellä
todellakaan ollut.
Hän verhosi musliinihienoutensa suurella esiliinalla ja meni
keittiöön katsomaan keittoa. Marilla oli pukenut itsensä ja kaksoiset
ja oli kiihtyneemmän ja hermostuneemman näköinen kuin kukaan olisi
pitänyt mahdollisena.
Kello puoli yksi saapuivat Allanin herrasväki ja neiti Stacy. Kaikki
tuntui käyvän oivallisesti, mutta Anna alkoi tuntea levottomuutta.
Olihan jo hyvinkin aika Priscillan ja rouva Morganin saapua!... Hän
teki useita pikku matkoja portille ja tähyili yhtä huolestuneena
maantietä pitkin kuin konsanaan hänen kaimansa Ritari Siniparrassa
tähysti tornista.
-- Entäpä he eivät tulisikaan? sanoi hän itku kurkussa.
-- Oi, mitä puhut! Se olisi liian hirveätä, sanoi Diana, jolla
kuitenkin myöskin alkoi olla omat aavistuksensa.
-- Anna, sanoi Marilla, joka tuli vierashuoneesta, neiti
Stacy haluaisi mielellään nähdä neiti Barryn vadin, jossa on
itkuraita-aiheinen koriste.
Anna riensi ruokasalin kaapille hakemaan vatia. Hän oli, kuten
hän oli luvannut rouva Lyndelle, kirjoittanut neiti Barrylle
Charlottetowniin ja pyytänyt sitä lainaksi. Neiti Barry oli, kuten
tiedämme, Annan vanha hyvä ystävä, ja hän lähetti heti vadin sekä
kirjeen, jossa hän pyysi Annaa käsittelemään sitä hyvin varovasti,
koska hän oli maksanut siitä kaksikymmentä dollaria. Vati oli
täyttänyt tehtävänsä ompeluseuran myyjäisissä ja sitten sijoitettu
Vihervaaran kaappiin, sillä Anna ei luottanut siihen, että kukaan
muu paitsi hän itse voisi viedä sen eheänä takaisin kaupunkiin.
Hän kantoi varovasti vadin kuistille, jossa vieraat istuivat nauttien
viileästä tuulesta, joka henki purolta päin. Sitä katseltiin ja
ihailtiin -- sitten, juuri kun Anna uudelleen sulki sen helliin
käsiinsä, kuului kauhea helinä ja romahdus ruokasäiliöstä. Marilla,
Diana ja Anna lensivät huoneesta -- viimemainittu vain viivähdettyään
sen verran, että hän kiireesti ehti laskea käsistään kallisarvoisen
vadin portaitten toiselle astimelle.
Kun he tulivat ruokasäiliöön, odotti heitä totta tosiaan
pöyristyttävä näytelmä -- pieni poika, joka oli ylen syyllisen
näköinen, kapusi paraillaan alas pöydältä, pilkuttoman puhdas pusero
ylt'yleensä jonkun keltaisen aineen ryvettämänä. Pöydällä virtailivat
surulliset jäännökset siitä, mikä muinoin oli ollut hyytelömalja,
täynnä herkullista, kermalla koristeltua sitruunakiisseliä.
Davy oli lopettanut kalaverkkonsa purkamisen ja oli kerinyt langan
pyöreäksi palloksi. Sitten hän oli mennyt säiliöön pannakseen sen
tarjoilupöydän yläpuolella olevalle hyllylle, jossa hänellä oli
säilössä jo tusinan verran samanlaisia keriä, joilla, mikäli voitiin
ymmärtää, ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin antaa omistajan
kokea omistamisen iloa. Davyn täytyi kiivetä pöydälle ja nousta
varpailleen ja kumartua taaksepäin ylettyäkseen hyllylle -- asia,
jonka Marilla mitä ankarimmin oli kieltänyt häneltä, senjälkeen
kun hän edellisellä kerralla oli joutunut hyvin pahaan pulaan
koettaessaan samaa temppua.
Tällä kertaa olivat seuraukset vielä hirveämmät. Davy kadotti
tasapainonsa, horjahti ja kupsahti suoraan sitruunakiisselimaljaan.
Puhdas pusero tärveltyi siksi kertaa ja sitruunakiisseli ainaiseksi
valuessaan siinä keltaisina virtoina alas lattialle. Mutta ei ole
mitään pahaa, jossa ei olisi jotain hyvääkin, ja kiitos Davyn
kömpelyyden, sai porsas tavattoman herkullisen päivällisen.
-- Davy Keith, sanoi Marilla ja ravisti häntä olkapäästä, enkö ole
kieltänyt sinua koskaan enää kiipeämästä tuolle pöydälle? Mitä?
-- Unohdin sen, ulisi Davy. -- On niin kauhean paljon sellaista,
jota Marilla on kieltänyt minua tekemästä, että minun on suorastaan
mahdotonta muistaa kaikkea...
-- No niin, mene nyt huoneeseesi ja pysy siellä, kunnes me muut
olemme syöneet päivällistä. Sillä välin voit huvitella verestämällä
hieman muistiasi. Oh, ei, Anna, sinun ei hyödytä rukoilla hänen
puolestaan. En rankaise häntä siksi, että hän on tärvellyt sinun
sitruunakiisselisi -- se oli onnettomuustapaus. Rankaisen häntä
tottelemattomuudesta. Mene nyt matkoihisi, Davy, sanon minä!
-- Enkö saa lainkaan päivällistä? ulvoi Davy.
-- Saat tulla alas sitten kun me muut olomme syöneet, ja saat syödä
päivällisesi keittiössä.
-- Vai niin, hyvä on, sanoi Davy hieman lohdutettuna. -- Tiedän,
että Anna piilottaa muutamia oivallisia kananjalkoja minulle
nakerrettavaksi -- teethän sen, Anna? Minähän en tehnyt sitä
tahallani -- tarkoitan kiisseliin kupsahtamista. Kuulehan, Anna, kun
se nyt kerran on pilalla, enkö saisi ammentaa sitä hieman lautaselle
itselleni ja ottaa mukaani ylös?
-- Et, Davy, siitä ei tule mitään, sanoi Marilla ja pakotti hänet
eteiseen.
-- Mitä me nyt saamme jälkiruuaksi? kysyi Anna katsellen huolestunein
ilmein hävitystä.
-- Saamme aukaista mansikkahillopurkin, rauhoitti Marilla. -- Ja
meillä on vielä yllin kyllin vatkattua kermaa maljassa.
Kello löi yksi -- ei tullut Priscillaa, ei rouva Morgania. Anna
oli hädässä ja ahdistuksessa. Kaikki oli minuutilleen laskettu,
ja liemikeitto oli tällä hetkellä ihanteellista, mutta ei voinut
kohtuudella pyytää, että se pysyisi sellaisena pitempää aikaa.
-- Nyt en luule heidän enää tulevan, sanoi Marilla harmistuneena.
Anna ja Diana etsivät lohdutusta toistensa silmistä.
Kello puoli kaksi tuli Marilla taas vierashuoneesta.
-- Tytöt, meidän täytyy saada päivällistä. Joka ikinen on nälissään,
ja mitä hyödyttää odottaa kauemmin? Priscilla ja rouva Morgan eivät
tule, se on päivän selvää, ja ruoka tulee pahemmaksi seisomisesta.
Anna ja Diana alkoivat nyt panna pöytään ja tarjoilla, mutta ah -- se
ei suinkaan tapahtunut oikean tunnelman vallitessa...
-- En saa niellyksi palaakaan, sanoi Diana valittavalla äänellä.
-- En minäkään. Mutta toivottavasti ruoka on hyvää ja maistuu neiti
Stacylle ja pastorille ja rouva Allanille, vastasi Anna masentuneena.
Pannessaan herneitä vadille Diana maistoi hiukkasen teelusikalla,
jolloin hänen kasvoilleen tuli merkillinen ilme.
-- Anna, oletko sinä pannut sokeria näihin herneisiin?
-- Olen kyllä, vastasi Anna ammentaen perunamuhennosta vadille
sellaisin ilmein kuin konsanaan se, joka tietää tekevänsä
velvollisuutensa. -- Panin sinne lusikallisen sokeria. Niin panemme
aina. Etkö pidä siitä?
-- Niin, mutta minäkin panin siihen lusikallisen suurustettuani sen,
sanoi Diana.
Anna laski ison lusikan kädestään ja maistoi myöskin herneitä. Sitten
hän irvisti.
-- Huu, miten iljettävää! En ikinä voinut ajatella, että sinä olisit
pannut sokeria, koska tiedän, ettei äitisi koskaan tee sitä. Mutta
yhtäkkiä muistin sen itse -- muuten olen kylläkin hyvä unohtamaan --
ja kaadoin sinne lusikallisen.
-- Meitä on varmaankin ollut liian monta kokkia tämän sopan kimpussa,
pelkään minä, sanoi Marilla, joka hieman syyllisen näköisenä oli
kuunnellut tätä keskustelua. -- En voinut uskoa, että sinä muistaisit
sokerin, Anna, sillä olen täydellisesti vakuutettu siitä, ettet
vielä koskaan elämässäsi ole muistanut -- niin että minä panin sinne
lusikallisen!
Vierashuoneessa olevat vieraat kuulivat toisen hillittömän
naurunpuuskan toisensa jälkeen keittiöstä, mutta he eivät saaneet
tietää, mikä oli niin hauskaa. Ja päivällispöytään ei tullut sinä
päivänä lainkaan vihreitä herneitä.
-- No niin, sanoi Anna ja tukahutti hilpeytensä huokaukseen, kun
todellisuus taas muistui mieleen, meillähän on onneksi sallaatti, ja
pavuissa ja kurkuissa en luule olevan mitään vikaa... Kantakaamme
ruoka sisään ja tehkäämme tästä loppu!
Ei voi väittää, että päivällinen oli, kuten sanotaan, "onnistunut
tilaisuus", ja tunnelma ei lainkaan kohonnut korkealle. Pastori
rouvineen ja neiti Stacy ponnistelivat suurenmoisesti pelastaakseen
tilanteen, ja Marillan tavallinen sielun tasapaino ei ollut
huomattavassa määrässä järkkynyt. Mutta Annaan ja Dianaan oli
pettymys ja äkkikäänne aamupäivän iloisen puuhailun jälkeen tehnyt
sellaisen vaikutuksen, etteivät he voineet puhua eikä syödä.
Anna koetti sankarillisesti vieraitten vuoksi tuoda osansa
keskusteluun, mutta koko hänen luonnollinen eloisuutensa, hänen
pursuava hilpeytensä oli tällä hetkellä herpautunut, ja niin paljon
kuin hän pitikin rouva Allanista ja neiti Stacysta, ei hän voinut
olla ajattelematta, kuinka suloista olisi sitten, kun he kaikki
olivat menneet kotiinsa ja hän saisi päänaluseensa itäisessä
vinttikamarissa haudata pettyneet toiveensa ja "kyllästymisensä
kaikkeen"...
On kuitenkin olemassa vanha sananparsi, joka sanoo: onnettomuus
tulee harvoin yksinään. Päivän onnettomuuksien ja koettelemusten
mitta ei vielä ollut täysi. Juuri kun pastori Allan oli muutamin
kohteliain sanoin kiittänyt emäntiä, kuului kovaa levottomuutta
herättävää kolinaa rappusilta, ikäänkuin joku kova ja raskas esine
olisi hyppinyt rapulta rapulle ja aika tavalla jysähtäen pysähtynyt
kaikkein alimmalle. Kaikki juoksivat eteiseen. Anna päästi kauhun
huudon.
Yläkertaan vievien rappujen alapäässä oli suuri vaaleanpunainen
puutarhanäkinkenkä sekä palasia siitä, mikä kerran oli ollut neiti
Barryn suuri vati. Ylhäällä rappusten päässä makasi mielettömästi
säikähtänyt Davy, joka kaula ojolla ja silmät tuijottavina katsoi
hävitystä.
-- Davy, sanoi Marilla äänellä, joka ei ennustanut mitään hyvää,
viskasitko tuon näkinkengän alas tahallasi?
-- En, en todellakaan, piipitti Davy. -- Makasin täällä vain
polvillani niin hiljaa kuin ikinä voin ja katselin teitä muita
käsipuun alitse, ja silloin satuin potkaisemaan tuota vanhaa
näkinkenkää, niin että se lensi tiehensä... Ja olen kamalasti
nälissäni, ja paljon parempi olisi, jos löisitte minua, kun olen
tehnyt jonkun kolttosen, niin olisi se ohi, sen sijaan että lähetätte
minut tänne ylös istua kyyrötämään yksinäisyydessä ilman rahtustakaan
ajankulua...
-- Älä toru Davya, sanoi Anna poimien ylös sirpaleita vapisevin
sormin. -- Syy oli minun. Panin vadin tuonne ja unohdin sen... Nyt
olen saanut rangaistuksen huolimattomuudestani -- mutta oi -- mitä
neiti Barry sanoo?
-- Ei hätää, kuten tiedät, hän on ostanut sen, joten se ei ole samaa
kuin jos hän olisi sen perinyt, sanoi Diana koettaen lohduttaa.
Pian sen jälkeen vieraat lähtivät -- he tunsivat sen olevan
hienotunteisinta. Sitten meni Diana kotiin kovaa päänsärkyä
kärsien, ja Anna meni aivan samassa tilassa ullakkokamariinsa.
Siellä hän istui siksi kunnes Marilla auringonlaskun aikaan tuli
kotiin postitoimistosta -- mukanaan kirje Priscillalta, kirjoitettu
edellisenä päivänä.
Rouva Morgan oli nyrjäyttänyt nilkkansa niin pahoin, ettei hän
kyennyt lähtemään huoneestaan.
"Ja rakkahin Anna" -- kirjoitti Priscilla -- "olen niin pahoillani,
mutta pelkään, ettemme lainkaan voi tulla Vihervaaralle, sillä kun
hänen nilkkansa on ehtinyt parantua, täytyy hänen matkustaa takaisin
Torontoon. Hänen on oltava siellä määrättynä päivänä."
-- No niin, siinä on selitys, huokasi Anna laskien kirjeen punaiselle
kivipaadelle viereensä.
Hän istui eteisen rappusilla pihan puolella, hämärän laskeutuessa
harmaan taivaan alle.
-- Luulin kuitenkin koko ajan, että kirjailijatar rouva Morganin
käynti olisi niin suuri onni, ettei sen voitaisi sallia tulla meidän
osaksemme... Tämä oli lause, joka voisi sopia neiti Eliza Andrewsille
-- oh ei, niin epäluuloinen kaikkea hauskaa ja hyvää kohtaan en
totta tosiaankaan tahdo olla... Täällähän tapahtuu sentään niin
paljon hauskaa... Ja tämän päiväisillä onnettomuuksilla on kyllä
naurettava puolensakin, luiden minä... Ehkä sitten kun Diana ja minä
olemme tulleet vanhoiksi ja harmaiksi, voimme nauraa niille... Mutta
sitähän ei voi vaatia meiltä vielä, sillä tämä oli todellakin hirveä
vastoinkäyminen.
-- Sinä saat kuin saatkin kokea pahempiakin vastoinkäymisiä kuin
tämä, kulkiessasi maailman läpi, sanoi Marilla, jolla oli se vilpitön
vakaumus, että hän lausui lohduttavia sanoja. -- Minusta tuntuu,
Anna, ikäänkuin sinä et koskaan kasvaisi pois tavastasi haluta niin
kiihkeästi joitakin asioita ja sitten vaipua epätoivoon, kun et saa
niitä.
-- Tiedän kyllä, että luonteeni on sellainen, myönsi Anna nöyrästi.
-- Kun lasken saavani jotain hauskaa, niin tuntuu minusta aivan siltä
kuin nuo iloiset odotukset kohottaisivat minua, ja minä lennän...
Siinä samassa käy kulku alaspäin taas -- ja läiskisi -- siinä sitä
ollaan! Mutta oi, Marilla, kuinka tuo lento on ihanaa, niin kauan
kuin sitä kestää -- se on kuin sateenkaarten välillä leijailemista!
Saa ikäänkuin jo etukäteen -- mitä sitten ei saakaan...
-- No niin -- sehän on hyvä, se, sanoi Marilla. --
Mutta minä pidän parempana kulkea vankalla pohjalla sekä lentämättä
että alas romahtamatta... Mutta kullakin on oma makunsa ja oma
tapansa järjestää olonsa -- ennen luulin olevan vain yhden oikean
tavan, mutta sitten kuin sain sinut ja kaksoiset kasvatettavikseni,
olen alkanut epäröidä... Mitä aiot tehdä neiti Barryn vadin suhteen?
-- Minun on kai maksettava hänelle takaisin ne kaksikymmentä
dollaria, jotka se on maksanut hänelle. Jumalan kiitos se ei ollut
mikään peritty aarre, sillä silloinhan eivät mitkään rahat olisi
voineet korvata sitä.
-- Ehkä voit löytää jostain samanlaisen ja ostaa sen hänelle?
-- Ah, enpä luule... Niin vanhat vadit ovat hyvin harvinaisia.
Rouva Lyndehän oli turhaan koettanut saada sellaista käsiinsä
myyjäisiä varten. Toivoisin todellakin, että kävisi niin hyvin,
sillä neiti Barry ottaa luonnollisesti toisen vadin yhtä mielellään
kuin toisenkin, jos molemmat ovat yhtä vanhoja ja väärentämättömiä.
Marilla, katsoppas tuota suurta tähteä, joka on herra Harrisonin
vaahterametsikön yläpuolella, hiljainen, kirkas taivas taustanaan!
Se herättää minussa hartauden ja rukouksen tunteen... Ah -- kun saa
nähdä sellaisia tähtiä ja sellaisen taivaan, eiväthän silloin pikku
harmit ja onnettomuudet merkitse paljoakaan, vai mitä?
-- Missä on Davy? sanoi Marilla välinpitämättömästi katsahtaen
tähteen.
-- Vuoteessaan. Olen luvannut mennä soutelemaan hänen ja Doran kanssa
ja ottaa eväslaukun mukaan. Luonnollisestikin -- alkuperäinen ehtohan
oli, että hän olisi kiltti. Mutta hänhän koetti olla kiltti -- ja
minulla ei ole sydäntä peruuttaa lupaustani.
-- Sinä tulet hukuttamaan itsesi tai kaksoiset, jos lojutte ja
reuhdotte siellä järvellä ruuhessa, jupisi Marilla. -- Olen elänyt
täällä jo kuusikymmentä vuotta enkä ole vielä koskaan astunut
jalallani mihinkään veneeseen.
-- No, silloin on totta tosiaan aika tehdä se, sanoi Anna kujeillen.
-- Tule mukaamme aamulla! Lukitsemme talon ja vietämme koko päivän
järvellä ja hiekkarannalla ja annamme muun maailman huolehtia
itsestään.
-- Ei kiitoksia, vastasi Marilla harmistuneen painokkaasti. -- Sepä
olisi kaunis katseltava, eikö totta? -- Minä istumassa ristissä käsin
ruuhessa! Olen kuulevinani Rakel Lynden päivittelevän... Tuolla ajaa
herra Harrison pois. Luuletko olevan mitään totta siinä huhussa, että
herra Harrison etsisi Isabella Andrewsin seuraa?
-- En tosiaankaan luule. Hän oli siellä eräänä iltana siksi, että
hänen piti puhua liikeasioista herra Harmon Andrewsin kanssa,
mutta silloin rouva Lynde sattui näkemään hänet ja sanoi, että
hän varmaankin kulki kosimisaikeissa, koska hänellä oli kaulus
kaulassaan... En luule herra Harrisonin koskaan menevän naimisiin.
Hänellä tuntuu olevan hyvin piintyneet ennakkoluulot avioliitosta...
-- Oh, tuollaisista vanhoistapojista ei tiedä koskaan, mistä tuuli
käy... Ja jos hänellä oli kaulukset kaulassaan, niin yhdyn melkein
Rakel Lyndeen siinä, että se näytti epäiltävältä, sillä en koskaan
ennen ole nähnyt kauluksia tuolla miehellä...
-- Ne hän pani kaulaansa varmaankin vain siksi että hänellä oli
liikeasioita Harmon Andrewsin kanssa, sanoi Anna. -- Olen kuullut
hänen sanovan, että vain sellaisissa tilaisuuksissa miehen on
huolehdittava ulkoasustaan, sillä jos hän näyttää varakkaalta, niin
ei toinen tohdi yrittää vetää häntä nenästä... Minun käy oikein
sääliksi herra Harrisonia -- hän ei voi mitenkään olla tyytyväinen
elämäänsä! Täytyy tuntua sangen kolkolta, kun ei ole ketään muuta,
joka välittäisi, paitsi papukaija, eikö niin? Mutta minä olen pannut
merkille, ettei herra Harrison pidä siitä, että häntä säälitään...
Siitä ei kai kukaan ihminen pidä, luulen minä.
-- Tuossa tulee Gilbert tietä pitkin, sanoi Marilla. -- Jos menet
hänen kanssaan soutelemaan järvelle, niin ota yllesi päällysnuttusi
ja kalossisi. Tänä iltana laskeutuu runsaasti kastetta.