-- Anna, sanoi Davy rukoilevalla äänellä kiivetessään kiiltävälle,
nahkapäällysteiselle sohvalle Vihervaaran keittiössä, jossa Anna
istui kirjettä lukemassa. -- Anna, minä olen kamalan nälkäinen. Et
aavista, kuinka nälkäinen olen.
-- Haen sinulle voileivän tuossa tuokiossa, sanoi Anna hajamielisellä
äänellä.
Hänen kirjeessään oli nähtävästi mielenkiintoisia uutisia, sillä
hänen poskensa olivat yhtä punaiset kuin ruusut ulkopuolella olevassa
suuressa pensaassa, ja hänen silmänsä säteilivät niinkuin vain Annan
tähtisilmät voivat säteillä.
-- Mutta minä en halua voileipää, sanoi Davy ja nyrpisti pientä
nenäänsä, haluan luumutorttua.
-- Oho, nauroi Anna, laski kirjeensä pois ja kietoi kätensä Davyn
ympärille rutistaakseen häntä, -- sitä lajia nälkää on aivan helppo
sietää. Tiedäthän, että Marilla noudattaa ankarasti sääntöä: ei
mitään muuta kuin voileipää aterioiden välillä.
-- Laita sitten voileipä -- ole hyvä!
Davy oli viimeinkin saatu oppimaan sanomaan "ole hyvä" -- mutta tuo
pieni kohteliaisuus sattui aina tulemaan jäljestäpäin. Hän katsoi
hyväksyvin ilmein mahtavaa voileipää, jonka Anna hetkisen kuluttua
antoi hänelle.
-- Sinä levität aina niin paksulti voita, Anna. Marilla levittää
hyvin ohuelti. Se luistaa paljon helpommin alas, kun siinä on
paksulti voita.
Tämä väite oli, tullakseen Davyn suusta, tavattoman yhtäpitävä
totuuden kanssa, sillä voileipä oli uskomattoman nopeasti
kadonnut. Davy laskeutui alas sohvalta pää ja kädet edellä, heitti
kaksinkertaisen kuperkeikan matolla ja julisti hyvin varmalla äänellä:
-- Anna, nyt olen tehnyt päätökseni. En välitä päästä taivaaseen.
-- Mikset välitä? kysyi Anna vakavasti.
-- En halua, sillä taivas on Simon Fletcherin vintillä, ja minä en
pidä Simon Fletcheristä.
-- Mitä ihmettä sinä nyt olet punonut kokoon, Davy? sanoi Anna, joka
oli liian hämmästynyt voidakseen edes nauraa.
-- Kas, Milty Boulter sanoi niin. Se tapahtui viime sunnuntaina
pyhäkoulussa. Meillä oli läksy Eliaasta, joka meni taivaaseen
tulisissa vaunuissa, ja sitten minä nousin ylös ja kysyin, missä
taivas oli. Neiti Rogerson näytti niin vihaiselta. Hän oli jo
ennestään suutuksissaan, sillä kun hän oli kysynyt meiltä: mitä Elia
jätti jälkeensä Elisalle, niin vastasi Milty: "Vanhat vaatteensa"
-- sillä hän ei muistanut, että sen nimi oli vaippa. Milty ei
todellakaan tarkoittanut mitään epäkohteliasta, Mutta hän ei voinut
siinä silmänräpäyksessä keksiä nimeä... Niin, silloin neiti Rogerson
vastasi, että taivas oli siellä, missä Jumala oli, ja minä en saisi
tehdä tuollaisia kysymyksiä... Milty nykäisi minua ja sanoi: "Taivas
on Simon enon vintillä, ja minä selitän sen sinulle kotimatkalla".
Milty on hurjan taitava selittämään. Vaikkei hän tietäisikään asiasta
tuon taivaallista, niin sepittää hän itse aika sapiskan, ja sillä
tavoin asia kuitenkin tulee selitetyksi... Hänen äitinsä on rouva
Fletcherin sisar, ja Milty meni hänen kanssaan hautajaisiin kun hänen
serkkunsa Jane Ellen oli kuollut. Pappi sanoi, että hän oli päässyt
taivaaseen ja oli enkelijoukossa, mutta Milty sanoo, että hän makasi
siinä aivan heidän edessään kirstussa. Sitten kun Milty ja hänen
äitinsä menivät toiseen kerrokseen ottaakseen ylleen päällysvaatteet,
kysyi hän äidiltään, missä taivas oli, jossa Jane Ellen nyt oli,
ja äiti viittasi suoraan ylös kattoon ja sanoi: "Tuolla ylhäällä."
Milty tiesi, että katon yläpuolella oli vain ullakko, niin että siten
hän ymmärsi, miten asian laita oli... Ja siitä saakka hän on aina
kamalasti pelännyt mennä Simon enonsa luo.
Anna otti Davyn polvelleen ja pani parastaan selvittääkseen tämänkin
teologisen arvoituksen. Hän oli tähän toimeen paljon sopivampi kuin
Marilla, sillä hän muisti oman tiedonhaluisen lapsuutensa ja ymmärsi
vaistomaisesti niitä merkillisiä ajatuksia, joita seitsenvuotiaat
pienokaiset välistä saavat päähänsä.
Hän oli juuri onnistunut saamaan Davyn vakuutetuksi siitä, ettei
taivas ollut Simon Fletcherin vintillä, kun Marilla tuli sisään
puutarhasta, jossa hän ja Dora olivat poimineet herneitä. Dora oli
työteliäs pikku sielu eikä ollut koskaan onnellisempi kuin saadessaan
"olla apuna" erilaisissa pikku askareissa, jotka sopivat hänen
palleroisille pikku sormilleen. Hän ruokki kananpojat, poimi lastuja,
pyyhki astioita ja juoksi asioilla suurella autiudella. Hän oli
kätevä ja oppivainen ja kulki silmät auki; ei koskaan tarvinnut sanoa
hänelle kahdesti, kuinka joku asia oli tehtävä, eikä hän koskaan
unohtanut mitään pikku velvollisuuksiaan.
Davy taas oli aika hutilus ja hajamielinen, mutta hänellä oli
synnynäinen kyky "lumota ihmisiä". Hänellä oli käsittämätön
miellyttämiskyky, tuolla poikasella, ja sekä Anna että Marilla olivat
hyvin heikkoja hänen suhteensa.
Doran silpiessä herneitä hieman itsetyytyväisin ilmein ja
Davyn tehdessä paloista veneitä, joissa oli tulitikkumastot ja
paperipurjeet, kertoi Anna Marillalle niistä ihmeellisistä uutisista,
joita hän luki kirjeestään.
-- Nyt Marilla saa kuulla jotain! Tässä on kirje Priscillalta, ja
hän sanoo, että rouva Morgan on saarella ja että jos torstaina on
kaunis ilma, ajavat he Avonleaan ja ovat täällä puolipäivän aikaan.
Iltapäivän he aikovat viettää meidän luonamme, ja illalla he menevät
Valkorannan hotelliin, asuakseen siellä joittenkin rouva Morganin
hyvien ystävien luona. Oi, Marilla, eikö se ole ihmeellistä! Voin
tuskin uskoa olevani hereillä!
-- Rouva Morgan ei kai liene niin perin erilainen kuin muutkaan
ihmiset, vaikka hän osaakin kirjoittaa kirjoja, sanoi Marilla
kuivasti, vaikka hänen omiakin korviaan hieman kuumotti. Rouva Morgan
oli kuuluisa henkilö, ja hänen käyntinsä oli kaikkea muuta kuin
jokapäiväinen tapahtuma. -- Syövätkö he siis täällä päivällistä?
-- Syövät kyllä! Rakas, kulta Marilla, saanko minä itse laittaa
joka murun päivällisruuasta? Tahdon tuntea, että voin tehdä jotakin
"Ruusutarhan" tekijättärelle -- vaikkapa vain valmistaa hänen
ruokansa. Saanhan sen tehdä?
-- Hyvänen aika, minä en ole niin ihastunut seisomaan kuuman hellan
ääressä heinäkuussa, etten voisi luovuttaa sitä iloa sinulle. Ole
hyvä vain!
-- Oi, tuhat kiitosta! sanoi Anna, ikäänkuin Marilla olisi tehnyt
hänelle erittäin suuren hyväntyön. -- Laitan ruokalistan jo tänä
iltana.
-- Kultaseni, älä nyt ryhdy mihinkään ylen suurelliseen, pyysi
Marilla, joka säikähti tuota harvinaista sanaa "ruokalista". --
Silloin varmaan epäonnistut.
-- Ei, en aio laittaa mitään ylellistä, jos sillä tarkoitat ruokia ja
valmisteita, joita meillä ei tavallisesti ole, kun meillä muuten on
vieraita, vakuutti Anna. -- Se näyttäisi teennäiseltä... Ja vaikkakin
tiedän, ettei minulla ole niin paljon ymmärrystä ja arvostelukykyä,
kuin seitsentoistavuotiaalla tytöllä ja opettajattarella pitäisi olla,
en ole niin tyhmä, että teen itseni syypääksi mihinkään sellaiseen...
Mutta aion laittaa kaiken niin somaksi ja miellyttäväksi kuin
mahdollista. Davy pieni, älä jätä herneenpalkoja portaille --
silloin voi joku kompastua niihin ja kaatua ja loukata itseään...
Ensiksi meillä tulee olemaan jotain keveätä lientä -- sinähän
tiedät, että osaan valmistaa hienoa juuriartisokkakeittoa -- ja
sitten lintupaistia. Otan nuo molemmat valkoiset kukko-poikaset.
Kukkopoikasiin olen hirveästi kiintynyt -- ne ovat olleet pikku
lemmikkejäni aina siitä pitäen kun harmaa kana hautoi ne munista
ja ne olivat kaksi pientä höyhenpalloa... Mutta tiedänhän, että ne
kerran täytyy uhrata, ja arvokkaampaa tilaisuutta kuin tämä voi
tuskin kuvitella. Mutta ah, Marilla -- minä en voi katkaista niiltä
kaulaa, en edes rouva Morganinkaan tähden. Minun täytyy pyytää John
Henryä tulemaan tänne tekemään sen.
-- _Minä_ teen sen, tarjoutui Davy, jos Marilla pitelee niitä
jaloista, sillä minun pitää varmaankin pidellä kirvestä molemmin
käsin. Siitä tulee hurjan metkaa --
-- Sch!... Sitten meillä tulee olemaan herneitä ja perunamuhennosta
ja kurkkua ja lehtisallaattia tomaattien kera vihannesruokana,
jatkoi Anna -- Jälkiruuaksi saamme sitruunakiisseliä kermavaahdon
kera ja sitten kahvia pehmeitten piparkakkujen ja mantelivuorten
kera. Piparkakut ja mantelivuoret leivon huomenna, ja sitten pesen
valkean musliinipukuni. Rouva Morganin sankarittaret käyvät melkein
aina puettuina valkeaan musliiniin, ja Diana ja minä olemme aina
ajatelleet, että juuri siten pukeutuisimme, jos meitä koskaan
kohtaisi se onni, että tapaisimme hänet... Se olisi hyvin hieno
kohteliaisuus, niinhän, Marilla?... Davy pieni, et saa pistellä
herneenpalkoja lattianrakoihin. Meidän täytyy pyytää myöskin pastori
ja rouva Allan ja neiti Stacy päivälliselle, sillä he kaikki
tahtovat hirveän mielellään tutustua rouva Morganiin. Mikä onni,
että hän tulee neiti Stacyn täällä ollessa. Davy pieni, älä uittele
herneenpalkoveneitäsi vesisangossa -- mene kaivolle suuren ammeen
luo. Ah, kunpa vain tulisi kaunis ilma torstaiksi! Ja luulen kyllä
tulevan, sillä Abe setä sanoi eilen illalla pistäytyessään herra
Harrisonin luona, että nyt saadaan sadetta miltei koko viikoksi...
-- Niin, se tietää ainakin hyvää, sanoi Marilla.
Anna juoksi myöhemmin illalla Mäntymäelle kertomaan uutisen Dianalle,
joka samaten joutui ihastuksen valtaan. He puhelivat sitten asiasta
riippumatossa, joka oli kiinnitetty suurien piilipuitten alle Barryn
puutarhassa.
-- Oi, Anna, enkö minä saa auttaa sinua päivällisen valmistamisessa!
rukoili Diana. -- Tiedäthän, että minä osaan oivallisesti laittaa
sallaattia.
-- Saat kyllä, vastasi epäitsekäs Anna. -- Ja sinä saat auttaa
minua myöskin huoneitten koristelemisessa... Tahtoisin laittaa
vierashuoneen aivan lehtimajaksi -- ja päivällispöytä koristetaan
metsäruusuilla. Niin, kunpa vain kaikki kävisi hyvin! Rouva Morganin
sankarittaret eivät koskaan tee tyhmyyksiä eivätkä koskaan joudu
mihinkään pulaan; aina he ovat neuvokkaita ja käytännöllisiä ja
osaavat niin hyvin hoitaa taloutta. Heillä on varmaankin synnynnäiset
lahjat siihen... Muistatko, että Gertrud kirjassa "Herraskartanossa"
piti taloutta isälleen, kun hän oli vain kahdeksanvuotias... Kuin
minä olin kahdeksanvuotias, osasin tuskin mitään muilta kuin
kasvattaa lapsia... Parhaiten kaksoisia. Nyt tahdon, että rouva
Morgan, joka näyttää erityisesti ymmärtävän nuoria tyttöjä, saa
oikein hyvän käsityksen meistä... Oi, olen istunut ja kuvitellut
niin paljon itsekseni -- minkä näköinen hän on ja mitä hän sanoo ja
mitä minä silloin vastaan... Ja minä olen niin huolissani nenästäni.
Näetkös -- siihen on ilmestynyt seitsemän kesakkoa. Ne tulivat,
kun A.N.Y:llä oli huvimatka ja minä kuljeskelin hatutta päin
auringossa. Olen hyvin kiittämätön, luullakseni, harmitellessani
niiden vuoksi, kun minun pitäisi olla kiitollinen siitä, ettei
niitä ole sadottain ympäri kasvojani kuten ennen maailmassa, mutta
toivoisin sentään, ettei niitä olisi tullut... Kaikilla rouva
Morganin sankarittarilla on ihana iho. En muista ainoatakaan
kesakkoista heidän joukossaan.
-- Niitä ei huomaa juuri lainkaan, lohdutti Diana. -- Sivele niille
hieman sitruunamehua yöksi!
Seuraavana päivänä Anna laittoi kiisselin ja leipoi pikkuleivät,
pesi musliinipukunsa ja lakaisi ja pyyhki pölyt talon joka
sopesta -- oikeastaan tarpeeton puuha, sillä Vihervaara oli yhtä
mallikelpoisesti siistitty ja kiilloitettu kuin Marilla aina halusi
sen olevan. Mutta Anna tunsi, että yksi ainoa tomuhiukkanen saattoi
huonoon valoon sen talon, jota mainehikas kirjailijatar, rouva
Morgan, oli kunnioittava käynnillään.
-- Mutta minä tahdon tietää, että kaikki on oikein siistiä ja
kunnollista, vaikkei hän saisikaan sitä nähdä, sanoi Anna Marillalle.
-- Kirjassa "Kulta-avaimet" hän kertoo sankarittarista Alicesta ja
Louisasta, että he aina pesivät kellarinrappuset eivätkä koskaan
unohtaneet lakaista vuoteitten aluksia... Minulla olisi niin paha
omatunto, jos tietäisin, että romuvajassa on sotkuisen näköistä, kun
rouva Morgan on talossa. Miksi luetaan hyviä kirjoja, ellei oteta
niistä oppia?
Samana iltana onnistui renkipojan John Henryn ja Davyn yhteisin
voimin ottaa hengiltä molemmat valkeat kukkopojat, ja Anna kyni
ja puhdisti ne. Tämä sangen epämiellyttävä työ tuntui hänestä
tänään oikein mieluisalta, kun hän ajatteli lihavien kelpo lintujen
lopullista tarkoitusta.
-- En pidä lintujen kynimisestä, uskoi hän Marillalle, mutta eikö
olekin onni, ettei meidän tarvitse panna sieluamme siihen, mitä
kätemme tekevät? Kynin kananpoikia käsilläni, mutta ajatukseni
harhailivat ylhäällä korkeudessa Linnunradan tähtien parissa.
-- Niin, enkös ajatellutkin, että sinä sirottelit lattialle
tavallista enemmän höyheniä, sanoi Marilla.
Sitten huolehti Anna Davyn vuoteeseen ja vaati häneltä lupauksen,
että hän käyttäytyisi erinomaisesti koko seuraavan päivän.
-- Jos olen niin kiltti kuin ajatella voi koko huomispäivän, annatko
minun sitten seuraavana päivänä olla niin paha kuin tahdon, kysyi
Davy.
-- Tiedät kyllä, etten voi antaa, Davy pieni, sanoi Anna varovasti,
mutta minä otan sinut ja Doran mukaani ruuheen ja soudamme
aina järven toiselle puolelle saakka. Sitten nousemme maihin
hiekkarannalle ja otamme evästä mukaan.
-- Vai niin, siihen kyllä suostun, sanoi Davy. -- Ja minä tulen
olemaan kiltti, kissa vieköön. Olin aikonut mennä herra Harrisonin
luo ja ampua herneitä uudella ilmapyssylläni Inkivääriin, mutta voin
hyvin antaa sen jäädä toiseen päivään. Huomisesta päivästä tulee kai
aivan kuin sunnuntai, mutta jos sitten saamme soudella sinun kanssasi
ja ottaa eväslaukun mukaan, niin voin kai mukautua...