Anna sulki koulunovet eräänä hiljaisena, värikkäänä iltana, kun
tuuli hiljaa suhisi kuusissa leikkikentän ympärillä ja varjot
levittäytyivät pitkinä ja laiskoina metsänreunamassa.
Hän työnsi avaimen taskuunsa tyytyväisesti huoahtaen. Kouluvuosi
oli lopussa; hänet oli kiinnitetty myöskin seuraavaksi vuodeksi,
saatuaan kuulla monta tunnustusta antavaa sanaa -- vain herra Harmon
Andrews sanoi hänelle, että hän säästi liiaksi vitsaa -- ja kaksi
ihanaa kuukautta hyvin ansaittua lomaa oli aivan houkuttelevana hänen
edessään.
Anna tunsi olevansa perin tyytyväinen sekä maailmaan että omaan
itseensä, kun hän kiipesi mäkeä ylös kukkakori kädessä. Aina
siitä pitäen kuin kielot alkoivat puhjeta, ei hän ollut koskaan
laiminlyönyt käydä kerran viikossa Matthewn haudalla. Kaikki
muut Avonleassa, paitsi Marilla, olivat jo unohtaneet hiljaisen,
syrjäänvetäytyvän ja vähäpätöisen Matthew Cuthbertin, mutta Anna
säilytti hänet tuoreessa kiitollisessa muistissa ja oli aina
säilyttävä. Hän ei voinut koskaan unohtaa hyvää vanhaa miestä, joka
ensimmäiseksi oli lahjoittanut hänelle sitä rakkautta ja sääliä, jota
hänen ikävöivä lapsensielunsa oli halannut.
Mäen alla istui poika aidalla kuusten varjossa -- poika, jolla oli
suuret uneksivat silmät ja kauniit, tuntehikkaat kasvot. Hän hyppäsi
alas ja tuli hymyillen Annan luo, mutta hänen poskillaan näkyi
kyynelten jälkiä.
-- Ajattelin odottaa neitiä, sillä tiesin, että te menisitte
kirkkomaalle, sanoi hän ja pisti kätensä hänen käteensä -- Minä
menen myöskin sinne. Minulla on mukanani tämä kurjenpolvivihko
laskeakseni sen isoisän haudalle isoäidiltä. Ja katsokaas, neiti,
tämän valkoruusun oksan lasken isoisän haudan viereen omalle pikku
äidilleni -- koska en voi mennä hänen haudalleen laskemaan sitä
sinne. Mutta ettekö luule, että hän saa sen silti tietoonsa ja
iloitsee taivaassa siitä, että minä ajattelen häntä?
-- Varmasti hän iloitsee, Paul.
-- Tietääkö neiti, tänään on täsmälleen kolme vuotta siitä kuin
äitini kuoli. Siitä on niin pitkä, pitkä aika, mutta kuitenkin suren
sitä yhtä paljon kuin ennenkin -- ja kaipaan häntä aivan yhtä paljon
kuin ennenkin. Välistä on aivan kuin sydämeni tahtoisi haljeta, niin
suruissani olen...
Paulin ääni vapisi, ja hänen huulensa vavahtelivat. Hän katsoi alas
ruusuihinsa ja toivoi, ettei hänen opettajattarensa huomaisi kyyneliä
hänen silmissään.
-- Ja kuitenkaan, sanoi Anna hyvin lempeästi, vaikka sinä suret
ja tuntuu niin katkeralta pikku sydämessäsi, et tahtoisi unohtaa
äitiäsi, vaikka voisitkin.
-- Ah en, enhän toki -- juuri niin minusta tuntuu... Neidin on
niin helppo ymmärtää... Ei kukaan muu ymmärrä niin hyvin, ei edes
isoäiti, vaikka hän on hyvin hyvä minulle. Isä ymmärsi sangen hyvin,
mutta minä en kuitenkaan voinut puhua kovin paljon hänen kanssaan
äidistä, sillä silloin hän tuli niin murheelliseksi... Kun hän pani
käden silmilleen, niin tiesin aina, että minun oli lopetettava. Isä
raukka, hän ikävöi kyllä hirveästi minua, mutta nähkääs, neiti,
hänellä on nyt vain taloudenhoitajatar luonaan, ja hänen mielestään
ei taloudenhoitajatar kykene kasvattamaan pikku poikia, varsinkin
kun hänen itsensä täytyy olla niin paljon poissa kotoa työnsä
vuoksi. Silloin ovat toki isoäidit sopivampia, lähinnä parhaat äidin
jälkeen... Myöhemmin kun olen tullut suureksi ja täysikasvuiseksi,
muutan takaisin kotiin isän luokse, ja sitten emme enää koskaan
eroa. Paul oli puhunut niin paljon Annan kanssa vanhemmistaan, että
hänestä melkein tuntui siltä kuin hän tuntisi heidät. Hän oli saanut
sen käsityksen, että Paulin äiti luonteeltaan ja mielenlaadultaan
oli varmaankin ollut sangen paljon pikku poikansa kaltainen, ja hän
kuvitteli Stephen Irvingiä umpimieliseksi ja arastelevaksi mieheksi,
jolla on syvä ja lempeä luonne, jonka hän hyvin huolellisesti säläsi
maailmalta.
-- Isää ei ole aivan helppo oppia tuntemaan, oli Paul kerran sanonut.
-- Minä en koskaan tullut oikein tutuksi hänen kanssaan, ennenkuin
äidin kuoleman jälkeen... Mutta oi -- kuinka hänestä pitääkään, kun
on oikein oppinut tuntemaan häntä! Minä pidän hänestä enemmän kuin
kenestäkään muusta koko maailmassa, ja sitten isoäidistä ja sitten
neidistä. Pitäisin teistä lähinnä isän jälkeen, ellei velvollisuuteni
olisi pitää enemmän isoäidistä, siksi että hän tekee niin paljon
minun hyväkseni. Senhän neiti parhaiten tietää... Mutta toivon
sentään, että hän jättäisi lampun huoneeseeni, kunnes olen nukkunut.
Hän vie sen ulos saman tien kun hän on peitellyt minut, sillä hän
sanoo, ettei minun pidä olla mikään raukka... Minä en ole pimeän
arka, mutta on hauskempi, kun on valoa... Pikku äidilläni oli aina
tapana istua luonani ja pitää minua kädestä, kunnes nukuin. Hän
kylläkin kai hemmotteli minua. Äidithän tekevät sellaista toisinaan,
kuten neiti tietää...
Ei, Anna ei tiennyt sitä, vaikka hän kyllä voi kuvitella sitä...
Hän ajatteli surumielin omaa "pikku äitiään" -- sitä äitiä, joka
oli pitänyt häntä "niin kauniina" ja joka oli kuollut niin kauan
sitten ja haudattu miehensä rinnalle, joka oli tuskin muuta kuin
nuorukainen, tuohon etäiseen hautaan, jonka luona ei kukaan ihminen
käynyt. Annalla ei ollut mitään muistoa äidistään ja siksi hän
melkein kadehti Paulia.
-- Minun syntymäpäiväni on ensi viikolla, jatkoi Paul, heidän
kavutessaan pitkää punaista mäkeä, joka hehkui ilta-auringon
hohteessa. -- Ja isä on kirjoittanut, että hän lähettää minulle
jotain, josta hän luulee minun pitävän enemmän kuin mistään muusta,
mitä hän voisi lähettää. Luulen, että se on jo tullut, sillä isoäiti
on lukinnut kirjakaapin oven avaimella, ja sitä hän ei koskaan muuten
tee. Ja kun kysyin, miksi hän sen teki, oli hän vain salaperäisen
näköinen, ja sanoi, että pikku pojut eivät saa olla uteliaita...
On hurjan jännittävää viettää syntymäpäivää, eikö neidinkin mielestä?
Täytän yksitoista vuotta. En näytä siltä, enhän? Isoäiti sanoo, että
olen hyvin pieni ikäisekseni, ja se johtuu vain siitä, etten syö
kylliksi puuroa. Syön minkä jaksan, mutta isoäiti panee minulle niin
hirveän suuria annoksia -- kas isoäiti, hän ei olekaan kitsas, hän...
Aina siitä pitäen kuin neiti ja minä tulimme kotiin tuona sunnuntaina
pyhäkoulusta ja puhuimme rukoilemisesta -- neiti sanoi, että meidän
pitäisi rukoilla joka kerta kun joudumme johonkin pulmaan -- olen
joka ilta rukoillut, että Jumala auttaisi minua, että jaksaisin syödä
joka hitusen puuroa aamulla... Mutta se ei sittenkään tahdo käydä...
Isoäiti sanoo, että isä kas voi suureksi puurolla, ja se oli kylläkin
hurjan hyödyllistä hänelle, sillä neidin pitäisi nähdä, kuinka
leveät olkapäät hänellä on... Mutta välistä ajattelen, lopetti Paul
huokaisten ja miettiväisen näköisenä, että puuro suorastaan tekee
lopun minusta...
Anna myhähti, koska Paul katsoi toiseen suuntaan. Koko Avonlea tiesi,
että vanha rouva Irving kasvatti pojanpoikaansa vanhan hyvän ajan
näkökohtia noudattaen -- sekä ruokajärjestelmään että moraaliin
nähden.
-- Niin hullusti emme sentään usko sinulle käyvän, sanoi hän
hilpeästi. -- No, kuinka luoto-ihmisesi jaksavat? Käyttäytyykö
vanhempi kaksoisista yhä taitavasti ja kiltisti?
-- Hänen täytyy, sanoi Paul hyvin painokkaasti. -- Hän tietää, että
minä en tahdo olla hänen luonaan, ellei hän tee sitä. Oikeastaan
luulen, että hän on täpötäynnä ilkeyttä...
-- Ja onko Norah saanut jo selville Kultaneidon olemassaolon?
-- Ei, mutta luulen hänen epäilevän sitä. Olen melkein varma siitä,
että hän piti minua salaa silmällä viime kerralla, kun menin
luolaan. Minä en välitä vaikka hän pääseekin asian perille -- vain
hänen itsensä tähden en tahtoisi niin käyvän, jotta en loukkaisi
hänen tunteitaan... Mutta jos hän ehdottomasti tahtoo, että hänen
tunteitaan loukataan, niin en voi sitä auttaa.
-- Jos minä lähtisin rannalle jonakin iltana sinun mukaasi, luuletko,
että minäkin saisin nähdä sinun luoto-ihmisesi?
Paul pudisti vakavasti päätään.
-- Ei, en luule -- minä olen kaiketi ainoa, joka voi nähdä heidät.
Mutta neiti voisi nähdä omia luoto-ihmisiään. Neiti on sitä lajia,
joka voi... Me olemme molemmat sellaisia... Neiti ymmärtää, lisäsi
hän ja puristi tuttavallisesti hänen kättään. -- Eikö olekin
ihastuttavan hauskaa olla sellainen, neiti?
-- Onpa tietenkin! virkkoi Anna, ja harmaa, säteilevä silmäpari
katsoi alas siniseen yhtä säteilevään silmäpariin. Sekä Anna
että Paul tiesivät, mitä kauniita avaruuksia mielikuvitus avaa,
ja molemmat tunsivat tien näihin onnellisiin seutuihin. Siellä
kukkivat ilon ikinuorteat ruusut laaksoissa ja porisevien purojen
äärillä, pilvet eivät himmennä aurinkoista taivasta, kirkkaat kellot
helähyttävät sointujaan ja sukulaissieluja siellä on yllin kyllin...
Tieto tuon maan sijaitsemispaikasta -- "itään päivästä ja länteen
kuusta" -- on korvaamattoman kallisarvoinen ja sitä ei voida ostaa
rahalla mistään kauppapaikasta. Se on hyvien haltijattarien lahja,
ja vuodet eivät voi sitä heikontaa tai ottaa sitä pois. On parempi
omistaa se ja asua ullakkokamarissa kuin hallita palatsissa ja olla
sitä vailla.
Avonlean kirkkomaa oli sama ruohottunut ja yksinäinen paikka, mikä
se aina oli ollut. Mutta Yhteiskunnanparantajat olivat kiinnittäneet
huomionsa siihen, ja Priscilla Grant oli lukenut kirjoitelman
hautausmaan hoidosta ja huolenpidosta, jonka sisällyksestä hän oli
tehnyt selkoa yhdistyksen viime kokouksessa. Joskus tulevaisuudessa
aikoivat A.N.Y:t laittaa sammaltuneen ja kaatumaisillaan olevan
puuaidan sijalle siistin puupylväistä ja rautalangasta yhdistetyn
aidan; ruoho niitettäisiin ja kallistuneet hautapaalut nostettaisiin
pystyyn.
Anna laski Matthewn haudalle ne kukat, jotka hän oli tuonut sitä
varten, ja sitten hän meni pieneen poppelien Varjostamaan sopukkaan,
jossa Hester Gray nukkui. Aina "itse valitsemanaan" syntymäpäivänä
tehdystä retkestä saakka oli hänellä ollut tapana laskea kukkia
Hesterin haudalle käydessään Matthewn haudalla. Edellisenä iltana
hän oli tehnyt pyhiinvaellusmatkan villiin metsäpuutarhaan ja tuonut
sieltä muutamia Hesterin omia valkeita ruusuja.
-- Ajattelin, että pitäisit enemmän niistä kuin mistään muista,
kultaseni, kuiskasi hän hiljaa.
Anna istui vielä paikallaan, kun varjo lankesi ruohikolle, ja kun
hän katsahti ylös, huomasi hän rouva Allanin. He menivät yhdessä
kotiin. Rouva Allanin kasvot eivät enää olleet niin nuoret ja
tyttömäiset kuin viisi vuotta sitten, kun Avonlean pastori oli tuonut
kotiinsa nuoren morsiamensa. Ne olivat menettäneet hieman ensi
kukkeuttaan ja nuorekasta pyöreyttään, ja silmien ja suun ympärillä
oli hienoja, kärsimystä osoittavia uurteita. Pienoinen hauta juuri
tällä kirkkomaalla oli selityksenä muutamien näiden syntyyn; toisia,
uusia, oli uurtanut hiljakkoin pikku pojan sairaus, joka kuitenkin
nyt oli onnellisesti sivuutettu. Mutta kuopat rouva Allanin poskissa
ilmestyivät yhtä hilpeinä ja odottamattomina kuin ennenkin, kun hän
nauroi, ja joskin hänen kasvonsa olivat jossain määrin menettäneet
nuorekasta kauneutta, korvasi sitä yllin kyllin lisääntynyt lempeys
ja voima.
-- Iloitset kai suuresti kesälomasta, Anna, sanoi hän, kun he
jättivät hautuumaan.
Anna nyökkäsi.
-- Iloitsenhan toki!... Tahtoisin imeskellä tuota sanaa aivan kuin
karamellia. Ke-sä-lo-ma!
-- Toivottavasti sinulla tulee olemaan hyvin hauskaa, Anna. Olet
ahertanut niin uuraasti koko tämän vuoden, ja työsi on kantanut
kauniita hedelmiä.
-- Ah, enpä juuri tiedä... olen epäonnistunut hyvin monessa asiassa.
En ole saanut aikaan, mitä aioin alkaessani syksyllä opettaa... En
ole saavuttanut sitä ihannetta, jonka olin asettanut itselleni.
-- Sitä ei kukaan ihminen saavuta, virkkoi rouva Allan huoahtaen.
-- Mutta väärin on asettaa päämäärä alhaalle alussa -- ylöspäin
meidän on pyrittävä. Ihanteita meillä täytyy olla, ja niitä meidän on
koetettava saavuttaa; vaikka emme koskaan täydelleen onnistuisikaan.
Elämä olisi kehnoa ilman niitä. Ihanteille rakennettu elämä on rikas
ja suurisuuntainen. Pidä kiinni ihanteistasi, Anna!
-- Tahdon koettaa. Mutta mielipiteistäni minun on kuin onkin täytynyt
tinkiä, sanoi Anna naurahtaen. -- Minulla oli hienoin kokoelma
periaatteita, mitä konsanaan voitte kuvitella, alkaessani opettajan
toimeni, ja eivätkös olekin kaikki tyyni näyttäytyneet tuossa tai
tässä suhteessa kelvottomiksi?
-- Myöskin ruumiinrangaistusperiaatteet? kiusotteli rouva Allan.
Mutta Anna punastui kovasti.
-- En koskaan anna itselleni anteeksi, että löin Anthonya.
-- Loruja, rakkaani, hän ansaitsi sen. Ja sehän teki hänelle
erinomaisen hyvää. Sinulla ei ole ollut hiukkaakaan vaivaa hänestä
sittemmin, ja hänen kunnioituksensa sinua kohtaan on kasvanut
suunnattomasti. Sinun ystävällisyytesi yllytti häntä, kun hän vain
oli saanut tuhmaan pikku päähänsä tuon ajatuksen, että "tytöt eivät
kelpaa mihinkään"!
-- Hän voi kyllä ehkä ansaita sen, mutta se ei riipu siitä... Jos
tyynesti ja hillitysti olisin päättänyt antaa hänelle vitsaa, siksi
että katsoin sitä oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi, ei minusta
tuntuisi siltä kuin nyt vielä tänä päivänä. Mutta oikea asianlaita
on se, rouva Allan, että minä suutuin niin hirveästi ja löin häntä
kiukuissani. En ajatellut, oliko se ansaittua vai ei -- vaikka se
olisi ollut kokonaan epäoikeudenmukaista, olisin tehnyt samoin.
Kas sehän se juuri pahoittaa mieltäni ja saattaa minut tuntemaan
pettymystä oman itseni vuoksi.
-- Kultaseni, kaikillahan meillä on erheemme, älä nyt enää kauempaa
harmittele! Meidän tulee katua erehdyksiämme ja ottaa niistä
opiksemme, mutta ei laahata niitä mukanamme ainaisesti... Tuolla ajaa
Gilbert Blythe polkupyörällään -- hän on kai myöskin tullut kotiin
kesälomalle, arvaan minä. Miten teidän yhteiset opiskelunne edistyvät?
-- Oikein hyvin. Aiomme lopettaa Virgiliuksen tänä iltana -- meillä
on vain kaksikymmentä säettä jälellä. Sitten emme lue enää mitään
ennenkuin syyskuussa.
-- Luuletko, että koskaan voit päästä korkeakouluun?
-- Ah, en tiedä. -- Anna katsoi uneksien opaalin väriselle
taivaanrannalle. -- Marillan silmät eivät voi tulla paljon paremmiksi
kuin ne ovat nyt, vaikkakin me tietysti olemme hyvin kiitollisia
tietäessämme, etteivät ne tule huononemaan.
Ja sitten meillä on kaksoiset -- kuinka lieneekään, minulla on
sellainen usko, ettei setä koskaan todenteolla nouda heitä luokseen.
Ehkä korkeakoulu on "tien mutkan" takana, mutta minä en ole vielä
ennättänyt mutkaan, enkä ajattelekaan ylen paljon sitä, jotta en
tulisi apeille mielin.
-- Niin, minua ilahuttaisi nähdä sinun pääsevän korkeakouluun, Anna,
mutta ellet koskaan pääse sinne, niin älä sure sitä. Me muodostamme
itse elämämme, missä lienemmekin -- korkeakoulu ei voi tehdä muuta
kuin helpottaa pyrkimyksiämme. Elämämme on sellainen, mitä siihen
sisällytämme. Elämä on rikas ja täyteläinen, jos vain ymmärrämme
avata sydämemme sille, mitä se meille tarjoaa.
-- Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitatte, sanoi Anna mietiskellen,
ja minulla on niin paljon sellaista, mistä tunnen kiitollisuutta...
Työni, ja Paul Irving ja kelpo kaksoispari, ja kaikki ystäväni...
Tiedättekö, rouva Allan, ystävyydestä olen hyvin kiitollinen. Se
sulostuttaa elämää niin paljon.
-- Tosi ystävyys on meille todellakin suureksi avuksi, sanoi rouva
Allan, mutta meidän on pidettävä sitä korkeassa kunniassa eikä
koskaan tahrattava totuudenrakkauden ja avomielisyyden puutteella.
Pelkään, että ystävyyden nimitys usein alennetaan eräänlaiseksi
tunkeilevaksi tuttavallisuudeksi, jolla on hyvin vähän tekemistä
todellisen ystävyyden kanssa.
-- Niinpä niin -- aivan kuin Gertie Pyen ja Julia Bellin suhde. He
ovat hyvin tuttavallisia ja näyttäytyvät kaikkialla yhdessä, mutta
Gertie sanoo aina ilkeitä asioita, Juliasta hänen selkänsä takana,
ja kaikkien täytyy uskoa että hän kadehtii häntä, sillä hän on aina
niin tyytyväisen näköinen, kun jollakulla on muistuttamista Juliaa
vastaan. Minusta on pyhyydenloukkausta sanoa sellaista ystävyydeksi.
Jos meillä on ystäviä, täytyy meidän tietenkin etsiä vain parasta,
mikä heissä on, ja lahjoittaa heille parasta mitä itse omaamme, eikö
totta? Ystävyyden pitäisi kaiketi olla kauneinta, mitä maailma voi
tarjota?
-- Ystävyys on hyvin kaunista, virkkoi rouva Allan hymyillen, mutta
jonakin päivänä ennemmin tai myöhemmin --
Siinä hän keskeytti lauseensa. Hänen vieressään olevissa
tuntehikkaissa kasvoissa, valkeassa otsassa, uskollisissa silmissä
ja vilkkaissa piirteissä oli vielä paljon enemmän lasta kuin
naista. Vielä pitkän aikaa mahtui Annan sydämeen vain ystävyyden
ja kunnianhimon unelmia, eikä rouva Allan tahtonut ennen aikojaan
häiritä tätä suloista tietämättömyyttä. Keskeytyneen lauseen hän
jätti tulevien vuosien päätettäväksi.