Kun Anna eräänä perjantai-iltana kulki postikonttorista kotiin, sai
hän seuraa rouva Lyndestä, jota, kuten tavallisesti, painoi joukko
yksityisiä ja yleisiä huolia.
-- Olen juuri ollut kaupungissa Timothy Cottonin luona kysymässä,
voisinko saada Alice Louisen avukseni pariksi päiväksi, sanoi hän.
Hän oli meillä viime viikolla, ja vaikka hän on sangen hidas ja
kömpelö, niin on hän kuitenkin parempi kuin ilman. Mutta hän on
sairas, jumala paratkoon, ja on estetty... Ja hänen isäukkonsa istuu
siinä ja rykii ja mankuu ja marisee. Kymmenen vuotta hän on tehnyt
loppua, ja muistakaa minun sanoneeni -- näin hän tulee istumaan vielä
toiset kymmenen vuotta... Hänen tapaisensa ihmiset eivät voi päättää
kuolla -- niin se on sitten kerta kaikkiaan tapahtunut, ja siitä
ei ole sen enempää sanottavaa... Sellaiset ihmiset ne vasta ovat
minun mieleisiäni, jotka johonkin kykenevät... Voiko tuo ukkopahanen
saada aikaan edes sen vertaa, että hankkisi itselleen kunnollisen
taudin, joka tekisi hänestä lopun? Ei, yhtäläisiä avuttomia ja
epäkäytännöllisiä ihmisiä he ovat olleet ikänsä kaiken, ja mitä
heistä vielä on tuleva sitä en tiedä. Mutta onhan mahdollista, että
sallimus tietää sen.
Rouva Lynden huokaus ilmaisi, että hän epäili yksinpä
sallimukseltakin puuttuvan harrastusta tässä suhteessa.
-- Ja Marillahan oli kaupungissa tiistaina, jatkoi hän. Mitä lääkäri
sanoi hänen silmistään?
-- Hän oli hyvin tyytyväinen niihin, sanoi Anna iloisesti. -- Hän
sanoi, että ne olivat selvästi paranemaan päin ja hän luulee, että
hänen näkönsä menettämisvaara nyt on täydellisesti sivuutettu. Mutta
hän sanoo myöskin, ettei hän saa lukea paljon, ja hienoja käsitöitä
hän ei saa koskaan tehdä. Kuinka rouva Lynden myyjäisvarustukset
edistyvät?
Naisten ompeluseura valmisteli "markkinoita" sitä seuraavine
illallisineen, ja rouva Lynde oli yrityksen sielu.
-- Kiitos, hyvin!... Mitä myyjäisiin tulee, niin arvelee rouva
Allan, että olisi hauskaa, jos panisimme kuntoon vanhanaikaisen
keittiön ja tarjoilisimme siellä illallista, johon kuuluisi kinkkua
ja muhennettuja härkäpapuja, kohomunkkeja, karviaismarjavanukasta ja
muuta sellaista. Nyt keräilemme paraillaan kaikkialta vanhanaikaisia
tarpeita. Rouva Fletcher lainaa meille äitinsä taidokkaasti kudottuja
mattoja, ja rouva Boulterilta saamme muutamia vanhoja tuoleja ja
täti Mary Shaw lainaa meille lasiovilla varustetun kaappinsa.
Toivottavasti Marilla antaa meille suuret messinkikynttiläjalkansa?
Ja niin paljon vanhaa posliinia kuin voimme saada käsiimme, tahdomme
me hankkia. Rouva Allan tahtoo kaikin mokomin saada suuren vadin,
jossa on tuo vanha sininen itkuraitamallinen koriste, jos vain voimme
löytää jonkun sellaisen. Et kai tiedä ketään, jolta voisi saada
sellaisen vadin?
-- Neiti Josephine Barrylla on. Kirjoitan hänelle ja kysyn, tahtooko
hän lainata sen hyvän tarkoituksen vuoksi, sanoi Anna.
-- Niin, tee se, ole niin hyvä. Luulen, että markkinat alkavat parin
viikon perästä. Setä Abe Andrews ennustaa sadetta ja myrskyä juuri
siksi ajaksi, ja se merkitsee kaiken todennäköisyyden mukaan, että
ilma tulee olemaan säteilevän kaunis.
Mainitulla Abe sedällä oli ainakin se yhtäläisyys muiden profeettojen
kanssa, että hän nautti sangen vähän luottamusta omassa maassaan.
Häntä pidettiin päin vastoin suurena -- vaikkakin itsetiedottomana
-- leikinlaskijana, sillä perin harvoin hänen sääennustuksensa
toteutuivat. Herra Elisha Wrightilla, joka oli siinä uskossa, että
hän oli seudun leikinlaskija, oli tapana sanoa, ettei kukaan ihminen
Avonleassa koskaan ajatellut katsoa sanomalehdestä sääsuhteita. Ei,
kysyttiin aivan yksinkertaisesti Abe sedältä, minkälainen ilma olisi
seuraavana päivänä ja valmistuttiin sitten vastakohtaan. Mutta Abe
setä ei ollut millänsäkään vaan jatkoi järkkymättä ennustelemistaan.
-- Meidän täytyy saada markkinat käyntiin ennen vaaleja, jatkoi rouva
Lynde, ne jotka tahtovat tulla valituiksi, saapuvat varmasti, ja he
ovat kyllä sangen anteliaita... Konservatiiviset lahjovat oikealle ja
vasemmalle, niin että he voivat yhtä hyvin kerran antaa rovon hyvään
tarkoitukseen.
Anna oli koko sydämestään ja sielustaan "yhteiskuntaa säilyttävä" --
kunnioittaakseen Matthewn muistoa -- mutta hän ei sanonut mitään. Hän
varoi houkuttelemasta rouva Lyndeä politiikan alalle.
Hänellä oli mukanaan kirje Marillalle, leimattu eräässä kaupungissa
Brittiläisessä Kolumbiassa.
-- Se on luultavasti lasten sedältä, sanoi hän innokkaasti heti
kotiin tultuaan. -- Ah, Marilla, olenpa utelias tietämään, mitä hän
sanoo heistä.
-- Silloinhan sinulla on täysi syy avata se ja katsoa, sanoi Marilla
lyhyesti.
Tarkkaavainen huomioiden tekijä olisi voinut saada sen käsityksen,
että myöskin hän oli utelias, mutta hän olisi mieluummin kuollut kuin
antanut huomata mitään sellaista.
Anna repäsi kuoren auki ja silmäili läpi tuon niukkasanaisen ja
jokseenkin huolimattomasti kyhätyn sisällyksen.
-- Hän sanoo, ettei hän voi ottaa lapsia nyt tänä keväänä -- hän
on ollut sairas suurimman osan talvea, ja hänen häänsä on lykätty.
Hän tahtoo tietää, voimmeko me pitää heitä syksyyn saakka, niin hän
koettaa ottaa heidät silloin. Pidämmehän heidät luonnollisesti, eikö
totta, Marilla?
-- En luule, että voimme juuri muutakaan tehdä, sanoi Marilla hieman
ynseästi, vaikka hän tunsi salaista kevennystä. -- He eivät ainakaan
ole läheskään niin vaivalloisia kuin he olivat alussa -- tai sitten
olemme tottuneet heihin. Davy on muuttunut erittäin paljon edukseen.
-- Hänen käytöksensä on parantunut oikein paljon, sanoi Anna
varovasti -- hän ei näyttänyt halukkaalta antautumaan hänen
moraalinsa arvostelemiseen.
Oli nimittäin niin, että kun Anna edellisenä iltana tuli kotiin
koulusta, oli hän huomannut Marillan olevan poissa ompeluseuran
kokouksessa, Dora nukkui keittiön sohvalla ja Davy oli salin
seinäkaapissa, aivan tyytyväisenä pistämässä poskeensa Marihan
kuuluisaa luumuhilloketta sisältävän purkin sisältöä --
"vierashilloketta", kuten Davy sitä nimitti ja johon hänen oli
ankarasti kielletty koskemasta. Hän näytti hyvin syylliseltä, kun Anna
kaivautui hänen luokseen ja työnsi hänet ulos kaapista.
-- Sinä ahne Davy, etkö tiedä, että olet hyvin ilkeä seisoessasi
siinä syömässä hilloketta, kun sinua on kielletty koskemasta
mihinkään siellä seinäkaapissa?
-- Niin, tiedän kyllä, että se on väärin, myönsi Davy hieman
hämillään, mutta luumuhilloke on niin hirveän hyvää, Anna. Katselin
sitä vain ensiksi, mutta se näytti niin mainiolta, että minä arvelin,
että maistaisin sitä vain pikku, pikkuruikkusen... Pistin siihen
sormeni -- Anna uikahti -- ja nuolin sen puhtaaksi... Mutta se oli
paljon parempaa kuin koskaan olisin voinut kuvitella, niin että minun
täytyi ottaa lusikka ja vain kuoria hiukan päältä...
Anna piti niin vakavan nuhdesaarnan hänelle siitä, miten väärin oli
näpistellä luumuhilloketta, että Davy joutui omantunnonvaivoihin ja
katuvaisesti suudellen lupasi olla koskaan enää tekemättä sellaista.
-- Luuleeko Anna, että taivaassa tulee olemaan mitään hilloketta?
kysyi hän äkkiä.
Anna pidätti hymyilynsä.
-- Onhan se mahdollista -- jos on joku, joka erikoisesti sitä kaipaa,
vastasi hän.
-- Mutta koska enkelit ehtivät valmistaa hillokkeen, jos taivaassa
on vain "pyhäpäivä loputon", kuten virressä sanotaan? En tiedä,
välitänkö joutua sinne. Eikö taivaassa koskaan ole lauantaita, Anna?
-- On tietysti sekä lauantai että kaikki ihanat päivät. Ja jokainen
päivä taivaassa tulee kuitenkin olemaan suloisempi kuin edellinen,
Davy, vakuutti Anna, joka oli oikein iloinen siitä, ettei Marilla
ollut huoneessa ja loukkaantunut keskustelusta.
On melkein tarpeetonta mainita, että Marilla kasvatti kaksoisia
vanhanaikaisessa kurissa ja Herran nuhteessa, mutta ei koskaan
antautunut minkäänlaisiin teologisiin väittelyihin. Davy ja Dora
saivat joka sunnuntai opetella virren, katekismuskysymyksen siihen
kuuluvine vastauksineen ja kaksi raamatunlausetta. Dora lukea
pänttäsi tottelevaisena ja lasketteli ulkoa kuin pieni kone --
osoittaen jokseenkin yhtä paljon ymmärtämystä ja harrastusta kuin
jos hän todellakin olisi ollut kone. Davy taas oli varustettu
väsymättömällä uteliaisuudella ja teki usein kysymyksiä, jotka
herättivät Marillassa hämmästystä ja huolta.
-- Chester Sloane sanoo, ettemme me saa tehdä taivaassa mitään muuta
kuin kuljeskella ympäri valkeissa vaatteissa ja soittaa harppua,
mutta hän arvelee, että on hyvin ikävää käydä puettuna hameeseen,
ja minä ajattelen samoin. Miksi eivät enkelit voi käyttää housuja,
Anna, senhän ei tarvitse olla esteeksi heidän siivilleen? Chester
Sloane ajattelee niin paljon tuollaista, sillä hän aikoo papiksi,
hänen isoäitinsä tahtoo sitä, ja hän kustantaa Chesterille kaiken,
mitä siihen tarvitaan... Chester sanoo, että hän tahtoisi paljon
mieluummin tulla sepäksi, mutta hänen isoäitinsä sanoo, että papit
ovat aina paljon suuremmassa arvossa... Vaikka minä en tahdo silti
tulla papiksi. Minä aion ruveta kauppiaaksi kuten herra Blair ja
pitää kaupan karamelleja ja banaaneja. Taivaassa minä ehkä mieluummin
voisin soittaa huuliharppua kuin oikeata harppua -- etkö luule, että
se kävisi päinsä, jos rukoilisin hyvin kauniisti?
-- Luulen kyllä, oli kaikki mitä Anna uskalsi vastata.
Nuorilla Yhteiskunnanparantajilla oli tänä iltana kokous herra Harmon
Andrewsin luona, ja yhdistyksen jäseniä oli kehoitettu lukuisasti
saapumaan sinne, koska tärkeitä asioita oli esillä.
Nuoret Yhteiskunnanparantajat olivat kukoistavassa tilassa ja
olivat jo saaneet aikaan suuria asioita. Varhain keväällä oli
herra Spencer täyttänyt lupauksensa ja kuokkinut, möyhentänyt ja
kylvänyt heinänsiementä pitkin koko maatilansa etusivustaa. Useat
muutkin maatilanomistajat, jotka eivät tahtoneet olla huonompia,
olivat seuranneet hänen esimerkkiään. Nyt oli sen johdosta saatu se
silmänherkku, että nähtiin pitkiä jonoja mehevää ruohonurmea siinä,
missä ennen oli kasvanut vain ohdakkeita ja takkiaisia. Ne alueet
talon ulkopuolella, joille ei vielä oltu tehty mitään, näyttivät
sentähden niin ikäviltä ja huonosti hoidetuilta, että niiden
omistajat häpesivät ja päättivät korjata laiminlyöntinsä ensi keväänä.
Myöskin tienristeyksessä oleva kolmikulmainen maakaistale oli
raivattu ja istutuksilla somistettu, ja Annan pelargoniapenkki, jota
vielä ei mikään lehmä ollut ahdistellut, erottautui hyvin sievänä
keskellä.
Avonlean nuoret Yhteiskunnanparantajat olivat siis sitä mieltä,
että he olivat saaneet toimeen aika paljon, vaikkakin herra Levi
Boulter, jolta erityisesti asetettu toimikunta oli hienotunteisesti
tiedustellut hänen aikeitaan mäellä sijaitsevan vanhan talon suhteen,
oli jokseenkin kursailematta vastannut, että se asia liikutti yksin
häntä eikä ketään muuta.
Tässä erityisessä kokouksessa aiottiin laatia kouluneuvostolle
kirjelmä, jossa nöyrästi pyydettäisiin, että koulun alue
ympäröitäisiin aidalla. Suunniteltiin myöskin muutamien kauniiden
koristepuiden istuttamista kirkon ulkopuolelle, jos yhdistyksen
varat antaisivat myöten... Sillä, huomautti Anna, ei maksanut vaivaa
kuljeskella ympäri keräyslistojen kanssa, niin kauan kuin käräjätalo
seisoi paikallaan kaikessa sinisessä hirveydessään.
Yhdistyksen jäsenet istuivat jo kokoontuneina Andrewsin
vierashuoneeseen, ja Jane oli aikeessa valita ja muodostaa
toimikuntaa, jonka piti ottaa selville ja ilmoittaa, mitä sanotut
koristepuut tulisivat maksamaan -- kun Gertie Pye tulla keikotti
sisään, kahisten ja hienona. Gertiellä oli aina tapana tulla myöhään
-- tehdäkseen sitä suurenmoisemman vaikutuksen sisään astuessaan,
sanoivat pahat ihmiset. Ja Gertien sisääntulo oli mitä suurimmassa
määrässä vaikuttava, sillä hän pysähtyi dramaattisesti keskelle
lattiaa, päivitteli, löi kätensä yhteen ja huudahti:
-- Voitteko kuvitella, mitä juuri äsken kuulin? Niinpä niin, herra
Judson Parker aikoo vuokrata valtatien vieressä olevan aitansa
kokonaisuudessaan eräälle kauppaliikkeelle, joka maalaa siihen
ilmoituksia.
Kerrankin teki Gertie Pyen esiintyminen kaiken sen vaikutuksen,
mitä hän toivoi. Jos hän olisi heittänyt pommin sisään mitään
aavistamattomien yhteiskunnanparantajien joukkoon, olisi hän tuskin
voinut saada enempää aikaan.
-- Se ei voi olla totta, sanoi Anna avuttomasti.
-- Niin, juuri samoin sanoin minäkin, kun ensiksi sen kuulin, lausui
taas Gertie, joka nautti täysin siemauksin. -- Sanoin: siihen
Judson Parkerilla ei voi olla otsaa, sanoin minä... Mutta kuitenkin
kaikitenkin -- isä tapasi hänet nyt iltapäivällä, ja hän sanoi
aikovansa sen tehdä varmasti. Aidan vuokraaja on eräs apteekkari, ja
siihen tulee ilmoituksia pillereistä ja laastareista pitkät jonot.
Yhteiskunnanparantajat näkivät jo tuon näyn edessään. Ei tarvittu
kovinkaan paljoa mielikuvitusta voidakseen kuvitella, miltä
näyttäisi puolen kilometrin pituinen aita, jota tuollaiset huutavin
värein töherretyt ilmoitukset koristivat. Kaikki ajatukset
puidenistutuksesta ja koulupihan aidasta katosivat tämän uuden vaaran
ilmetessä. Kaikille hyville parlamenttaarisille tavoille annettiin
palttua, ja Annan epätoivoiset yritykset palauttaa järjestystä olivat
tuloksettomia. Kaikki puhuivat toistensa suuhun, ja syntyi kauhea
melu.
-- Rauhoittukaamme nyt toki hieman, pyysi Anna, joka oli kaikista
kiihtynein ja koetti keksiä jotain tapaa, millä ehkäistä aietta.
-- En voi käsittää, kuinka häntä voitaisiin estää, huudahti Jane
katkerasti. -- Jokainen kai tietää, minkälainen Judson Parker on.
Rahasta hän tekee mitä tahansa. Hänellä ei ole kipinänkään vertaa
yhteistunnetta tai kauneusaistia.
Koko juttu näytti jokseenkin toivottomalta. Judson Parker ja hänen
sisarensa olivat ainoat tämän nimiset Avonleassa, niin ettei voitu
harjoittaa mitään painostusta sukulaisten tai omaisten kautta. Martha
Parker oli jokseenkin vakiintuneessa ijässä oleva nainen, joka ei
pitänyt mistään nuorista eikä varsinkaan Yhteiskunnanparantajista.
Judson oli kohtelias mies, jolla oli hunaja huulilla ja niin
välttelevä ja mairitteleva olemus, että oli aivan hämmästyttävää,
kuinka vähän hyviä ystäviä hänellä oikeastaan oli. Ehkä hän oli
ollut liian monissa kaupoissa mukana -- sellaisesta saa harvoin
kansansuosiota. Häntä pidettiin hyvin "sliipattuna", ja yleinen
mielipide oli, että omantunnonvaivat tuottivat hänelle vähimmin
kärsimyksiä.
-- Eikö ole ketään, joka voisi hänelle mitään? tuumi Anna, joka ei
vielä ollut menettänyt kaikkea toivoa.
-- Hänellä on tapana käydä Lovisa Spencerin luona Valkorannassa,
ilmoitti Carrie Sloane. -- Ehkä hän voisi pyytää ja rukoilla häntä
olemaan vuokraamatta aitaa.
-- Oh, ei varmastikaan, sanoi Gilbert suurella varmuudella. -- Tunnen
kyllä Louisa Spencerin. Hän ei "usko" yhteiskuntaa parantaviin
yhdistyksiin, mutta hän uskoo kiliseviin hopea- ja kuparikolikoihin.
Hän pikemminkin yllyttää Judsonia kuin kieltelee häntä.
-- En tiedä muuta neuvoa kuin että muodostamme toimikunnan, joka saa
mennä hänen luokseen ja esittää vastalauseensa, sanoi Julia Bell,
ja tyttöjä meidän on lähetettävä, sillä pojille hän vain tiuskii...
Mutta minä en mene, tietäkää se, niin että minua ei tarvitse
kenenkään ehdottaa.
-- On parasta, että lähetämme Annan yksinään, sanoi Oliver Sloane. --
Hän jos kukaan voi kai puhua kumoon Judsonin.
Anna pyysi kieltäytyä luottamuksesta. Lopuksi hän lupasi mennä
"johtamaan puhetta", mutta hän pyysi mukaan muutamia toisia jäseniä
"moraaliseksi tueksi". Diana ja Jane valittiin senvuoksi antamaan
hänelle moraalista tukea ja yhteiskunnanparantajat hajaantuivat,
suristen ja soristen suutuksissaan kuin kiukkuiset mehiläiset.
Anna oli niin vihoissaan, ettei hän nukkunut ennenkuin aamupuoleen,
ja silloin hän uneksi, että kouluneuvosto oli pystyttänyt
aidan koulun ympärille ja maalannut: "Koetelkaa meidän uutta
kalanmaksaöljyämme!" niin pitkältä kuin aitaa riitti.
Toimikunta "asettui väijymään" Judson Parkeria seuraavana
iltapäivänä. Anna esitti hänelle hyvin valituin sanoin hänen aikeensa
sopimattomuuden -- käyttääksemme tässä lievää sanamuotoa. Judson oli
niin siloinen ja niin lauhkea Ja niin simasuinen -- vertasi heitä
kauniisiin kukkasiin ja piti niin vaikeana vastata kieltävästi noin
miellyttäville nuorille naisille... Mutta afääri on afääriä, ja jos
näinä ahtaina aikoina annettaisiin tunteitten vallita, niin...
-- Mutta _yhden_ asian voin joka tapauksessa luvata, sanoi hän
viekas väike haaleissa silmissään, jotka muistuttivat hillottuja
karviaismarjoja. -- Minä sanon apteekkarin maalarille, että hän saa
käyttää vain kauniita ja aistikkaita värejä -- punaista ja keltaista
ja muita sellaisia. Sinistä hän ei saa millään ehdolla käyttää.
Voimaton toimikunta palasi kotiin ajatellen asioita, jotka ovat
liiaksi kunniaa loukkaavia, jotta niistä voitaisiin puhua ääneen.
-- Niin, nyt olemme tehneet mitä voimme, ja voimme jättää lopun
sallimuksen huomaan, sanoi Jane itsetiedottomasti matkien rouva
Lynden ääntä ja tapaa.
-- Tokkohan pastori Allan voisi vaikuttaa mitään? sanoi Diana.
Anna pudisti päätään.
-- Ei ole mitään hyötyä pastori Allanin vaivaamisesta, varsinkin
kun heidän pienokaisensa on juuri nyt sairaana. Judson livahtaisi
kyllä hänenkin käsistään yhtä taitavasti kuin meidänkin, vaikka
hän nykyisin onkin alkanut käydä kirkossa sangen säännöllisesti.
Se johtuu vain siitä että Louisa Spencerin isä on kirkkoneuvoston
puheenjohtaja ja on hyvin tarkka tuollaisesta.
-- Judson Parker on ainoa mies Avonleassa, jonka päähän olisi voinut
pälkähtää vuokrata aitansa, sanoi Jane harmistuneena. -- Eivät edes
Levi Boulter tai Lorenzo White alentuisi sellaisiin konnankoukkuihin,
kuinka tuottavia ne lienevätkin... He ottaisivat liian paljon
huomioon yleistä mielipidettä.
Yleinen mielipide tuli aikanaan yksimieliseksi ja sangen vähän
imartelevaksi Judson Parkerille, mutta asia ei ollut sillä
autettu. Judson nauroi partaansa ja oli pitävinään sadetta, ja
Avonlean yhteiskunnanparantajat koettivat alistua siihen katkeraan
välttämättömyyteen, että he läheisessä tulevaisuudessa näkisivät
yhden kauneimmista teistään huutavien ilmoitusten rumentamana.
Silloin, seuraavassa kokouksessa, nousi toimikunnan jäsen Anna
Shirley aivan tyynesti ja ilmoitti, että herra Judson Parker oli
valtuuttanut hänet ilmoittamaan yhdistykselle, että hän oli luopunut
alkuperäisestä suunnitelmastaan tehdä reklaamia aidallaan apteekkarin
pillereistä ja laastareista.
Jane ja Diana tuijottivat, ikäänkuin eivät olisi voineet uskoa
korviaan. Parlamentaarinen säädyllisyysaisti, josta oltiin hyvin
tarkkoja A.Y.Y:ssä, esti heitä sillä hetkellä tuomasta ilmoille
uteliaisuuttaan, mutta kun kokouksen virallinen puoli oli sivuutettu,
rukoiltiin Annalta selitystä arvoitukseen.
Annalla ei ollut mitään selitystä annettavana. Judson Parker oli
tavoittanut hänet maantiellä edellisenä iltana ja sanonut hänelle,
että hän oli päättänyt noudattaa Nuorten Yhteiskunnanparantajain
taittoa, koska heillä nyt oli tuollainen merkillinen ennakkoluulo
apteekki-ilmoituksia vastaan... Tämä oli ainoa, mitä Anna tahtoi
sanoa, sekä silloin että myöhemmin, ja se oli selvä totuus.
Mutta kun Jane Andrews kotimatkalla uskoi Oliver Sloanelle varman
vakaumuksensa, että Judson Parkerin salaperäisen mielenmuutoksen
takana piili jotain muutakin, niin oli hänkin oikeassa.
Anna oli edellisenä iltana ollut vanhan rouva Irvingin luona,
hänen asunnossaan aivan meren luona, ja hän oli mennyt kotiin
oikotietä, joka vei hänet ensin alavien rantaniittyjen yli ja sitten
pyökkimetsän läpi ja veden ohi, jota hän sanoi Tummaksi, päilyväksi
aallokoksi -- erotukseksi jokapäiväisemmästä nimityksestä Barryn
lammikko.
Juuri siinä, missä polku yhtyi valtatiehen, oli kaksi miestä,
kumpikin kärryineen, seisahtunut juttelemaan toistensa kanssa.
Toinen oli Judson Parker; toinen oli Jeny Corcoran, eräs herra
Newbridgestä, jota ei vielä, kuten rouva Lynde olisi lausunut
ajatuksensa, oltu onnistuttu saamaan kiinni mistään... Hän oli erään
maanviljelystarpeita myyvän firman asiamies ja erittäin innostunut
politiikkaan. Hän oli nyt ollut matkalla useita viikkoja ja hänen
sormiensa arveltiin olevan mukana pelissä hieman kaikkialla siellä
missä poliittista agitatsionia harjoitettiin vilkkaimmin.
Juuri kun Anna astui esiin pyökkien varjosta, kuuli hän Corcoranin
sanovan:
-- Jos te äänestätte Amesburya, Parker -- niin, minulla on vielä
jäljellä kirjoitettuna lasku siitä äkeestä, jonka saitte viime
keväänä. Teillä ei kai olisi mitään sitä vastaan, että saisitte tuon
laskun kuitattuna, vai mitä?
-- No niin, jos asia on sillä tavalla, sanoi Judson ja irvisti
leveästi, niin en kai saane olla niin turhantarkka... Täytyy kuin
täytyykin katsoa omaa etuaan näinä vaikeina aikoina.
Molemmat huomasivat tässä silmänräpäyksessä Annan, ja keskustelu
pysähtyi äkkiä. Anna tervehti jääkylmästi ja jatkoi matkaansa,
nenännipukka hieman korkeammalla kuin tavallisesti. Hetkisen kuluttua
saavutti Judson Parker hänet kärryineen.
-- Nouskaa kärryille, niin saatte ajaa vähän matkaa, Anna! ehdotti
hän hyväntahtoisesti.
-- Ei kiitoksia, vastasi Anna kohteliaasti, mutta äänessä oli
halveksumisen vivahdus, jonka pisto tuntui yksinpä Judson Parkerinkin
sangen kovaksi parkittuun nahkaan.
Hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi ja hän nykäisi suuttuneena
ohjaksista, mutta seuraavassa hetkessä hän malttoi mielensä ja tuli
varovaiseksi. Hän katsoi epävarmasti Annaan, hänen siinä vaeltaessaan
eteenpäin kuten ennenkin, katsomatta oikealle tai vasemmalle. Oliko
hän kuullut Corcoranin tarjouksen ja hänen oman liian selvän ja
halukkaan vastauksensa? Tuo nyt olikin mokoma hylky mieheksi, jolla
ei ollut ymmärrystä lausua ajatustaan verhotummin!... Eihän saa olla
tuollainen suunsoittaja, kun politiikka on kysymyksessä!... Ja sitten
pitää vielä mokomien tärkeän näköisten punatukkaisten koulumamsellien
putkahtaa esiin vesakosta juuri kun vähiten heitä odottaa...
Judson Parker tuomitsi muita itsensä mukaan ja oli varma siitä, että
jos Anna oli kuullut jotain, levittäisi hän sitä yltympäri seutua.
Olemme jo nähneet, että Judson Parker kutakuinkin asettui yleisen
mielipiteen yläpuolelle -- ainakin mitä tulee aitaan ja ilmoituksiin
-- mutta jos tuli yleisesti tietoon, että hän oli antanut lahjoa
itseään, niin voisi se kääntyä karvaaksi jälestäpäin... Ja jos
juttu tuli Spencerin ukon korviin -- hyvästi silloin ikuisesti
toivo voittaa Louisa Jane miellyttävine tulevaisuusmahdollisuuksien
hyvinvoivan maatilanomistajan ainoana tyttärenä. Judson Parker
tiesi, että ukko Spencer jo nyt katsoi hieman karsaasti häntä -- ei
mitenkään kävisi päinsä antautua enää uuteen vaaraan.
-- Hm, hm -- Anna, olen juuri tavoittanut teidät kiinni pulmakseni
kanssanne tuosta asiasta, josta keskustelimme taannoin. Olen
lopultakin päättänyt olla vuokraamatta aitaani apteekkarille... Hän
saa ilmoitella parhaansa mukaan muulla taholla. Yhdistystä, jolla
on sellaiset tarkoitusperät kuin teidän yhdistyksellänne, täytyy
todellakin tukea.
Anna suli vähäsen.
-- Kiitoksia paljon, sanoi hän.
-- Ja -- ja -- teidänhän ei tarvitse mainita tuosta pienestä
keskustelusta, joka minulla oli Jerryn kanssa -- mitä?
-- Siitä en aio missään tapauksessa muutenkaan kertoa, sanoi Anna
jääkylmästi.
Hän olisi mieluummin nähnyt jokaisen Avonlean aidan täyteen
maalattuna ilmoituksia ennenkuin hän olisi alentunut hieromaan
kauppaa miehen kanssa, joka oli saattanut myydä äänensä.
-- Ei tietystikään -- eipä tietystikään, jatkoi Judson siinä uskossa,
että he ymmärsivät toisiaan erittäin hyvin. -- En ajatellutkaan,
että kertoisitte. Laskin luonnollisesti vain leikkiä Jerryn kanssa
-- hän luulee olevansa niin rikkiviisas, ettei kukaan mahda hänelle
mitään... Minä en todellakaan aio äänestää Amesburya -- äänestän
Grantia, kuten olen aina tehnyt... Tahdoin vain nähdä, kuinka
pitkälle tuo Jerry roisto voisi julkeudessaan mennä... Ja mitä tulee
aitaan, niin voitte olla rauhallinen -- sanokaa se yhdistyksellenne.
-- Tarvitaan kaiketi kaikenlaisia ihmisiä, jotta maailma tulisi
täydelliseksi, olen kuullut sanottavan, mutta toiset voisivat
kuitenkin vahingotta olla poissa, sanoi Anna peilikuvalleen itäisessä
vinttikamarissa samana iltana. -- Minä en aio lörpötellä siitä
yhdellekään elävälle sielulle. En totisesti tiedä, ketä tai mitä on
kiitettävä menestyksestä... Minä en ole tehnyt mitään sitä aikaan
saadakseni, ja mieluummin olisin ajattelematta, että sallimus välistä
käyttää aseinaan sen kaltaisia ihmisiä kuin Judson Parker ja Jerry
Corcoran...