Matkalla Mäntymäelle Anna tapasi Dianan, joka oli menossa
Vihervaaralle. He tapasivat juuri siinä missä sammalpeittoisista
vanhoista pölkyistä muodostettu silta vie puron yli Kummitusmetsän
alapuolella, ja he istuutuivat Metsänymfin lähteen reunalle, jossa
hennot sanajalat kehittivät auki poimuisia lehtiään ikäänkuin pienet
viheriät keijukaiset, jotka heräsivät pienestä uinahduksesta.
-- Olin juuri matkalla sinun luoksesi pyytääkseni sinua auttamaan
syntymäpäiväni vietossa sunnuntaina, virkkoi Anna.
-- Syntymäpäiväsi? Sinun syntymäpäiväsihän oli maaliskuussa!
-- Niin, sitä en voi auttaa, nauroi Anna. -- Jos vanhempani olisivat
neuvotelleet minun kanssani, olisi asia järjestetty aivan toisella
tavoin. Olisin luonnollisestikin halunnut syntyä keväällä, mutta
vasta myöhemmin kielojen ja orvokkien seurassa. Sentähden tahdon
kaikesta huolimatta viettää syntymäpäivääni nyt, kun metsä on
viheriä. -- Priscilla tulee kotiin lauantaina, ja myöskin Jane
tulee olemaan kotona. Menemme kaikki neljä metsään ja vietämme
ihanan päivän tutustuaksemme kevääseen. Emme likimainkaan tunne
vielä metsää oikein, arvelen minä... On niin monta yksinäistä ja
kätkettyä paikkaa, jotka tahdon tutkia. Minulla on se tunne, että
on kymmenittäin kauniita metsänaukeamia ja viidakkoja, joihin kyllä
olemme voineet katsahtaa, mutta joita emme koskaan ole oikein tarkoin
tutkineet. Seurustelemme auringonpaisteen ja tuulenhenkäysten kanssa
koko päivän ja viemme kevään kotiin sydämissämme.
-- Se kuulostaa kauhean hauskalta, sanoi Diana, jonka
mielikuvituksella ei koskaan ollut sellaista rohkeata lennokkuutta
kuin Annan. -- Mutta etkö luule, että muutamissa paikoissa on kelpo
lailla kosteata maassa?
-- Silloin otamme kalossit, sanoi Anna, ja sillä oli se vaikeus
syrjäytetty. -- Ja minä aioin pyytää sinua tulemaan minun luokseni
varhain lauantaiaamuna auttamaan minua eväslaukun kuntoon
panemisessa. Saan mukaani niin oivallisia herkkuja, sen saat
uskoa -- sellaisia, jotka juuri sopivat kevääseen -- hyytelöllä
täytettyjä mantelikierukoita ja kermamunkkeja ja vaaleanpunaisella ja
keltaisella kuorrutettuja puolikuita ja nuorisonleivoksia... Vähän
voileipiä meidän kai myöskin on otettava mukaan, vaikka ne ovatkin
sangen proosallisia... Mutta voihan ainakin panna niiden päälle
jotain hyvää.
Lauantai vaikeni ja osoittautui ihanteelliseksi retkeily-päiväksi --
aurinkoinen päivä, jolloin taivas oli kirkkaan sininen ja kisaileva
tuulenhenki leyhki yli ketojen ja hedelmäpuutarhojen. Jokaista
aurinkoista rinnettä ja niittymaata peitti vielä hento vihannuus,
josta kukkaset loistivat kuin tähdet.
Herra Harrison, joka äesti peltoa talonsa vieressä ja tunsi hieman
kevään lumovoimaa hänkin tasaisessa eikä lainkaan kuohuvassa
veressään, näki neljän koreja kantavan tytön tulla sipsuttavan
sen pellonkulmauksen poikki, joka oli tuuhean koivu- ja kuusihaan
vieressä. Heidän heleät äänensä ja naurunsa kaikuivat hänen korviinsa.
-- On niin helppo olla onnellinen tämän kaltaisena päivänä, sanoi
Anna filosofoiden hänelle ominaiseen tapaan. -- Koettakaamme tehdä
tästä oikein ihana päivä, tytöt, päivä, johon aina voimme katsoa
taaksepäin ihastuksen tuntein. Etsikäämme kauneutta ja sulkekaamme
silmämme kaikelta muulta. "Huolet ja harmit, väistykäätte!" Jane,
sinä ajattelet juuri nyt jotain, joka meni hullusti koulussa tänään.
-- Kuinka voit sen tietää? huudahti Jane hämmästyneenä.
-- Ymmärrän kaiketi hiukan ilmeitä... Juuri tuota samaa olen usein
huomannut omissa kasvoissani. Mutta karkoita se pois, niin olet
kiltti! Se kestää kyllä maanantaihin saakka -- ja ellei kestä, niin
sitä parempi! Oi tytöt, tytöt, katsokaa tuota mätästä, jota peittää
orvokkien runsaus! Se on jotakin muistojen taulukokoelmaan! Kun tulen
kahdeksankymmenvuotiaaksi -- jos koskaan pääsen niin pitkälle --
suljen silmäni ja näen orvokit edessäni aivan samanlaisina kuin näen
ne nyt. Tämä on ensimmäinen kaunis lahja, jonka päivämme on meille
lahjoittanut.
-- Jos suudelman voisi nähdä, luulisin sen olevan orvokin näköisen,
sanoi Priscilla.
Anna punastui hiusmartoa myöten.
-- Teit oikein lausuessasi julki tuon ajatuksen, Priscilla, sensijaan
että olisit vain ajatellut sen ja pitänyt sen itselläsi! Tämä maailma
olisi melkoista mielenkiintoisempi paikka -- vaikka se tietenkin on
kelpo lailla huvittava muutenkin -- jos ihmiset aina toisivat ilmi
sisimmät ajatuksensa.
-- Ajan pitkään se ei kylläkään olisi kaikille eduksi, pelkään minä,
sanoi Jane sangen järkevästi.
-- Se voi kyllä olla totta, mutta silloin he saisivat syyttää
itseään, jos he ajattelisivat tuhmia ja rumia asioita. Me voimme
joka tapauksessa lausua ilmi ajatuksemme tänään, sillä meillä tulee
olemaan pelkkiä kauniita ajatuksia. Jokainen saa sanoa juuri sitä,
mikä hänen mieleensä juolahtaa.
Se on keskustelua. Kas, tuossa on pieni polku, jota en ole koskaan
ennen nähnyt. Katsokaamme, mihin se menee.
Polku kiemurteli monissa polvekkeissa, se oli niin kapea, että
tyttöjen piti kulkea "kuin köyhän talon porsaat", ja silloinkin
männynoksat viuhtoivat heitä kasvoihin. Mäntyjen juurilla oli
sametinpehmeitä sammalmättäitä, ja kauempana, jossa puut olivat
matalampia ja harvempia, peitti maata rehevän vihannuuden runsaus.
-- Mikä paljous elefantinkorvia! huusi Diana. -- Minä poimin
kokonaisen vihon, ne ovat niin kauniita.
-- Kuinka ovat noin herttaiset ja höyhenkeveät lehdet koskaan voineet
saada noin hirveän nimen? ihmetteli Priscilla.
-- Lienee käynyt niin, että se henkilö, joka ensin keksi nimen, oli
joko kokonaan vailla mielikuvitusta tai myöskin omasi aivan liiaksi
sitä, sanoi Anna. -- Oi, tytöt, katsokaa tätä!
"Tämä" oli aivan pienoinen metsälampi keskellä niittyä, ja siihen
päättyi polku. Myöhemmin kesällä se luultavasti olisi kuivunut
ja sen uomaa olisivat peittäneet korkeina keinuvat saraheinät ja
sanajalat, mutta nyt se lepäsi siinä kuin kiiltävä kuvastin, pyöreänä
kuin teevati ja kirkkaana kuin kristalli. Solakoitten, nuorien
koivujen kehystämänä se seisoi, ja sinipunervat kurjenmiekat kukkivat
vedenreunamilla.
-- Kuinka sievä! sanoi Jane.
-- Tanssikaamme sen ympärillä kuin metsänneidot, huusi Anna, laski
maahan korinsa ja ojensi kätensä.
Mutta tanssista ei tullutkaan mitään, sillä maa upotti, ja Jane
pudotti kalossinsa.
-- Ei voi olla metsänneito, jos on laahustettava kalossit jalassa,
selitti hän.
-- Meidän täytyy keksiä joku nimi tälle paikalle, ennenkuin lähdemme
täältä, virkkoi Anna. -- Jokainen ehdottaa yhden nimen, ja sitten
vedämme arpaa. Diana!
-- Koivulampi, ehdotti Diana heti.
-- Kristallijärvi, arveli Jane.
Anna, joka seisoi heidän takanaan, rukoili katseellaan Priscillaa
esittämään hyväksyttävämpiä ehdotuksia, ja Priscilla vastasi
tähän luottamukseen ehdottamalla nimeä "Välkkyvesi". Anna äänesti
"Keijukaisten kuvastinta".
Nimet kirjoitettiin tuohikaistaleille lyijykynällä, jonka
opettajaneiti Jane veti esiin taskustaan, ja tuohikaistaleet
pantiin Annan hattuun. Sitten Priscilla sulki silmänsä ja "veti".
"Kristallijärvi" -- luki Jane ääneen voitonriemuisella äänellä.
Kristallijärvi se saikin olla, ja jos Anna arvelikin, että sattuma
oli tehnyt pahan kepposen pienelle arpalipulle, niin piti hän tämän
ajatuksen omanaan.
Tytöt raivasivat edelleen tiensä tiheitten pensaikkojen läpi ja
tulivat herra Silas Sloanen nyt vielä sangen hentokasvuiselle
apilanurmikolle. Sen toiselta puolen he löysivät uuden polun, joka
kiemurteli ylös metsään, ja he päättivät "tutkia" senkin. Ensiksi,
laidunmaan läheisyydessä, tuli luonnollinen holvikatos, jonka
muodostivat kukkivien metsäkirsikkapuiden lehdet. Tytöt ripustivat
hattunsa käsivarsilleen ja seppelöivät hiuksensa kermanvalkoisilla,
höyhenkeveillä kukilla. Sitten polku teki äkillisen mutkan ja
sukelsihe sankkaan ja tummaan havumetsään. He kulkivat nyt hämärässä,
joka oli niin pimeä, ettei se laskenut lävitseen ainoatakaan
auringonsädettä eikä pilkahdustakaan sinisestä taivaasta.
-- Täällä asuvat ilkeät haltiat, mustat keijukaiset, kuiskasi Anna.
-- Ne ovat häijyjä ja pahansuopia, mutta ne eivät voi vahingoittaa
meitä, sillä niillä ei ole lupa tehdä mitään pahaa keväällä. Tuolta
tirkisti yksi meihin tuon vanhan ryhmyisen petäjän oksansakaralta, ja
ettekö nähneet kokonaista laumaa heitä tuolla suurella täplikkäällä
sienellä, jonka sivu juuri menimme? Hyvät haltiat ovat aina
auringonpaisteisilla paikoilla.
-- Ah, kunpa sentään olisi keijukaisia ja haltiattaria! sanoi Jane.
-- Eikö olisikin hauskaa saada toivoa kolme toivomusta -- niin,
vaikkapa vain yksi ainokainenkin? Mitä te toivoisitte, tytöt, jos
tietäisitte, että tuo toivomus toteutuisi? Minä toivoisin, että
olisin rikas ja kaunis ja sukkela.
-- Minä toivoisin, että olisin pitkä ja solakka, sanoi Diana.
-- Minä toivoisin olevani kuuluisa, sanoi Priscilla.
Anna ajatteli tukkaansa, mutta karkoitti sitten tämän ajatuksen
mitättömänä ja arvottomana.
-- Minä toivoisin, että olisi aina kevät -- kaikkien sydämissä, ja
koko elämässämme, virkkoi hän.
-- Oh, sanoi Priscilla, tuohan olisi samaa kuin toivoa, että maailma
olisi taivaan kaltainen.
-- Vain osa taivaasta. Muissa osissa olisi kyllä kesä ja syksy
-- niin, ja vieläpä hieman talveakin. Luulen, että haluan kyllä
kimaltelevia lumikenttiä ja valkeata huurretta välistä taivaassa...
Etkö sinäkin, Jane?
-- Minä -- minä en oikein tiedä... sanoi Jane hieman vaivaantuneena.
Jane oli kiltti tyttö, valtiokirkon jäsen, joka omantunnontarkasti
koetti elää opetustensa mukaisesti ja uskoi kaikkeen, mitä hänelle
oli opetettu. Mutta taivasta hän ei kuitenkaan ajatellut enempää kuin
suorastaan pakko vaati.
-- Minnie May kysyi minulta taannoin, kävisimmekö taivaassa joka
päivä parhaisiin pukuihimme puettuina, nauroi Diana.
-- Ja sinä sanoit kai, että kävisimme?
-- Oh, varjelkoon -- en! Sanoin hänelle, että siellä emme lainkaan
ajattelisi vaatteitamme.
-- Kyllä, minä luulen sentään että ajattelemme -- pikku
hiukkasen, sanoi Anna vakavasti. -- Me ennätämme siihen kyllä
koko iankaikkisuuden aikana ilman että meidän sen vuoksi on
pakko laiminlyödä tärkeämpiä asioita. Luulen, että me kaikki
tulemme olemaan hyvin kauniissa puvuissa -- tai asuissa olisi
kai sopivin sana. Kaikkein ensiksi käyttäisin vaaleanpunaista
muutamia vuosisatoja -- niin pitkän ajan tarvitsisin kyllästyäkseni
siihen, siitä olen varma. Olen niin suunnattomasti ihastunut
vaaleanpunaiseen, mutta en voi koskaan käyttää sitä tässä maailmassa.
Teillä muilla voi olla laahustavia valkeita, mutta minulla tulee
olemaan laahustavia vaaleanpunaisia pukuja.
Polku vei kuusien ohi aurinkoiseen pikku aukeamaan, jossa kapea
pölkkysilta vei puron yli. Sitten näkyi hurmaava päivänpaisteinen
pyökkimetsä, jossa ilma oli kuin läpikuultavaa kultaista viiniä,
lehvät tuoreita ja vihreitä ja sammaleinen maa värähtelevistä
päivänpaistetäplistä kokoonpantua mosaiikkia. Sitten seurasi vielä
useita metsäkirsikkapuita ja pieni laakso, täynnä huojuvia notkeita
kuusia, ja senjälkeen harju, niin jyrkkä, että tytöt hengästyivät
kiivetessään sitä ylös. Mutta kun he tulivat huipulle ja näkivät
vapaat lakeudet ympärillään, odotti heitä kaikista kaunein yllätys.
Heidän alapuolellaan levisivät pellot ja niittymaat, jotka kuuluivat
Carmodyn ylätien varrella oleviin maataloihin. Aivan heidän edessään,
koivujen ja mäntyjen kehystämänä, mutta avautuneena etelää kohti,
oli pieni aidattu alue ja siinä puutarha -- tai entinen puutarha.
Luhistumaisillaan oleva kiviaitaus, jota yltyleensä peittivät
sammalet ja ruoho, ympäröi sitä. Pitkin itäistä sivua kohosi rivi
istutettuja kirsikkapuita, jotka yltä päältä olivat lumivalkeitten
kukkien peitossa. Vielä voi erottaa jälkiä vanhoista hiekkakäytävistä
ja kaksinkertaisesta ruusurivistä keskellä puutarhaa, mutta muuten
koko maa oli ikäänkuin suuri matto valkeita ja keltaisia narsisseja,
jotka ylenpalttisessa runsaudessaan keinuivat hoikissa varsissaan
mehevän nurmikon yläpuolella.
-- Oi, kuinka suunnattoman kaunista! huudahti kolme tyttöä.
Anna vain seisoi ja katsoi paljon puhuvan äänettömyyden vallitessa.
-- Kuinka ihmeessä voi olla mahdollista, että täällä kaukana on ollut
puutarha? sanoi Priscilla hämmästyneenä.
-- Se on varmaan Hester Grayn puutarha, sanoi Diana. -- Olen kuullut
äidin kertovan siitä, mutta en ole koskaan nähnyt sitä, enkä olisi
uskonut, että se vielä oli olemassa. Oletko kuullut tuon tarinan,
Anna?
-- En, mutta nimi tuntuu minusta tutulta.
-- Niin, olet kai nähnyt sen kirkkomaalla. Hän on haudattuna tuohon
kauniiseen kulmaukseen poppelien alle. Muistathan tuon pienen
kiven, johon on hakattu pari avonaista porttia ja sanat: "Pyhitetty
kaksikymmentäkaksi-vuotiaan Hester Grayn muistolle". Jordan Gray
on haudattuna aivan viereen, mutta hänellä ei ole mitään kiveä.
Ajatella, ettei Marilla koskaan ole kertonut sinulle tästä, Anna!
Luonnollisestikin -- siitä on kulunut kolmekymmentä vuotta, ja kaikki
ovat unohtaneet...
-- Jos on olemassa tarina, täytyy meidän kuulla se, sanoi Anna.
-- Istuutukaamme tänne narsissien keskeen, ja Diana kertoo. Oh,
tytöt, niitähän kasvaa sadoittain -- ne ovat levinneet sekä ruoho
valleille että muinaisille kukkapengermille... Näyttää siltä kuin
olisi puutarha peitetty matolla, joka on kudottu päivänpaisteesta
ja kuutamosta sekaisin! Tämä oli totta tosiaankin löytö! Ajatella,
että olen asunut tällä seudulla kuusi vuotta, enkä koskaan ole
aavistanutkaan tätä! Ala nyt, Diana!
-- Kauan sitten, alkoi Diana, omisti tämän maatilan vanha herra
David Gray. Mutta hän ei asunut täällä -- hän asui siellä missä
Silas Sloane asuu nyt. Hänellä oli yksi ainoa poika, Jordan, ja
hän matkusti eräänä talvena Bostoniin hakemaan työtä, ja siellä
ollessaan hän rakastui tyttöön, jonka nimi oli Hester Murray. Hän oli
apulaisena eräässä kauppapuodissa, mutta hän ei viihtynyt toimessaan.
Hän oli syntynyt maalla, ja sinne hän ikävöi aina takaisin.
Kun Jordan kosi häntä, sanoi tyttö, että hän mielellään tahtoisi
tulla hänen omakseen, jos Jordan veisi hänet kauas johonkin
hiljaiseen paikkaan, jossa hän näkisi vain niittyjä ja metsää. Ja
silloin Jordan toi hänet Avonleaan. Ja totta on, että Hester oli
hyvin hento eikä juuri kyennyt hoitamaan taloaan, mutta äiti sanoo,
että hän oli hyvin herttainen ja suloinen, ja Jordan ihan jumaloi
maata, jolla hän asteli. Niin, sitten herra Gray antoi Jordanille
tämän maatilan, ja hän rakensi sinne soman pikku talon, ja siinä
Jordan ja Hester asuivat neljä vuotta. Hän pysyi melkein aina kotona,
ja tuskin kukaan kävi häntä tervehtimässä paitsi äiti ja rouva
Lynde. Jordan pani kuntoon tämän puutarhan hänelle, ja siihen hän
oli kerrassaan ihastunut, ja siellä hän oleskeli miltei alituisesti.
Taloutta hän ei paljon ymmärtänyt, mutta hän osasi erinomaisesti
käsitellä kukkia.
Sitten hän sairastui. Äiti sanoo, että hänellä varmaankin oli
keuhkotauti jo ennen tänne tuloansa. Hän ei koskaan paneutunut
vuoteeseen, mutta hän kuihtui kuihtumistaan. Jordan ei tahtonut
ottaa ketään häntä hoitamaan. Kaiken sellaisen hän toimitti itse, ja
äiti on sanonut, että hän oli niin hellä ja varovainen kuin nainen.
Joka ilta hän kääri hänet suureen huiviin ja kantoi hänet ulos
puutarhaan, ja siellä hän makasi penkillä, tyynyjä pään alla, ja
sanoi, että hänellä oli niin hyvä... Ihmiset sanovat, että hänellä
oli tapana antaa Jordanin polvistua viereensä joka aamu ja ilta ja
rukoilla yhdessä hänen kanssaan, että hän, kun hänen hetkensä oli
tullut, saisi kuolla ulkona puutarhassa. Ja hänen rukouksensa tuli
kuulluksi. Eräänä päivänä Jordan kantoi hänet ulos penkille ja poimi
sitten kaikki ruusut, jotka olivat puhjenneet yön aikana, ja laski ne
hänen ylleen. Ja silloin Hester hymyili hänelle -- ja painoi silmänsä
kiinni. Ja niin, lopetti Diana, ei häntä ollut enää.
-- Ah, kuinka herttainen tarina, huokasi Anna ja kuivasi kyyneleensä.
-- Mitä tuli Jordanista? kysyi Priscilla.
-- Hän myi talon, kun Hester oli kuollut, ja meni takaisin Bostoniin.
Herra Jabez Sloane osti paikan ja muutti pikku talon maantien
viereen. Jordan kuoli noin kymmenen vuotta myöhemmin, ja hänet
vietiin kotiin ja haudattiin Hesterin rinnalle.
-- En voi käsittää, kuinka hän voi tahtoa asua täällä, niin kaukana
kaikesta, sanoi Jane.
-- Oh, voin sen aivan hyvin ymmärtää, sanoi Anna miettiväisenä. --
Itse puolestani en juuri haluaisi asettua tänne koko elämäkseni,
sillä vaikka rakastankin niittyjä ja metsää, niin seurustelen myöskin
hyvin mielelläni ihmisten kanssa. Mutta minä voin täydellisesti
asettua Hesterin kannalle. Hän oli lopen väsynyt suuren kaupungin
hälinään ja kaikkiin ihmisjoukkoihin, jotka tulivat ja menivät
eivätkä koskaan välittäneet hänestä. Hän ikävöi vain päästä
erilleen kaikesta siitä ja päästä johonkin hiljaiseen, viheriään
ja ystävälliseen paikkaan, jossa hän voisi levätä. Ja hän löysi
juuri sitä, mitä hän kaipasi -- ja se on sellaista, mikä varmaankin
tapahtuu hyvin harvoille ihmisille... Hänellä oli neljä ihanaa vuotta
ennen kuolemaansa -- neljä täydellisen onnen vuotta, niin että kyllä
hän on enemmän kadehdittava kuin säälittävä... Ja sitten -- saada
sulkea silmänsä ja nukahtaa pois ruusujen keskellä, luonaan se,
josta pitää eniten maailmassa, katsellen niin hellästi -- oi, minun
mielestäni se oli niin kaunista!
-- Hän istutti nuo kirsikkapuut tuolla kaukana, sanoi Diana. -- Hän
sanoi äidille, ettei hän eläisi niin kauaa, että hän ehtisi syödä
niiden hedelmiä, mutta hän halusi mielellään kuvitella, että jokin,
jonka hän oli istuttanut, eläisi ja puolestaan kaunistaisi maailmaa,
sitten kun hän itse oli kuollut.
-- Olen niin iloinen siitä että satuimme kulkemaan tähän suuntaan,
sanoi Anna loistavin silmin. -- Mehän vietämme tänään minun omaa
valitsemaani syntymäpäivää, ja tämä puutarha ja sen tarina on paras
syntymäpäivälahja, jonka olisin voinut saada. Onko äitisi koskaan
sanonut sinulle, minkä näköinen Hester Gray oli, Diana?
-- Ei -- ainoastaan, että hän oli sievä.
-- Sepä oli hauskaa -- sillä silloin voin itse mielessäni luoda kuvan
siitä, miltä hän näytti, tarvitsematta ottaa mukaan mitään tunnettuja
tosiasioita. Luulen, että hän oli hyvin notkea ja hento, ja että
hänellä oli pehmeä, lainehtiva tumma tukka ja suuret, lempeät, arat,
ruskeat silmät ja hieman surumieliset, kalpeat kasvot.
Jäljellä olevan osan iltapäivää tytöt viettivät harhaillen Hesterin
puutarhan ympärillä olevassa metsässä ja kedoilla, ja monta
hupaista pikku soppea ja käytäväpolkua he löysivät. Kun heille tuli
nälkä, niin he avasivat eväskorinsa ja söivät päivällistä kaikkein
kauneimmalla paikalla -- solisevan puron rantajyrkänteellä, jossa
valkorunkoiset koivut kohosivat pitkästä tuuheasta heinikosta.
Tytöt istuutuivat mättäille koivujen viereen ja tekivät kaikkea
kunniaa Annan herkuille, ja myöskin "proosalliset" voileivät
nauttivat suurta arvonantoa ahneitten nuorten retkeilijäneitosten
puolelta, joitten ruokahalua oli vielä lisännyt pitkä kävelymatka
raittiissa ilmassa. Anna oli ottanut mukaansa limonaadia ja laseja
vierailleen, mutta itse hän joi vain kylmää vettä purosta, jota hän
nouti itselleen pienellä koivuntuohesta tehdyllä pikarilla. Pikari
vuoti, ja vesi maistui mullalta, kuten keväinen purovesi ainakin,
mutta Anna arveli, että oli "tunnelmallisempaa" juoda sitä kuin
limonaadia lasista.
-- Katsokaa, näettekö tuota runoa? sanoi hän äkkiä osoittaen
sormellaan.
-- Missä niin? -- Jane ja Diana tuijottivat, ikäänkuin he olisivat
odottaneet saavansa nähdä säkeitä kaiverrettuina koivujen runkoihin.
-- Tuolla -- alhaalla purossa -- tuo vanha, viheriä, sammalpeitteinen
pölkky, jonka yli vesi virtaa monina väreilevinä pikku purosina,
jotka ovat niin hienoja ja tasaisia, ikäänkuin ne olisi kammattu --
ja sitten tuo yksinäinen auringonsäde, joka laskeutuu suoraan sille,
kauas alas kirkkaaseen syvyyteen... Oi, se on kaunein runo, minkä
konsanaan olen nähnyt.
-- Minä sanoisin sitä mieluummin tauluksi, sanoi Jane. -- Runossa on
säkeitä ja säkeistöjä.
-- Ah ei -- ei toki! -- Anna pudisti hyvin varmasti puhtaan
valkoisten kirsikankukkien seppelöimää päätään. -- Säkeet ja
säkeistöt ovat vain runon ulkonaisena pukuna eivätkä ole itse
runoutta enempää kuin sinun helysi ja koristuksesi ovat sinua, Jane.
Todellista runoutta on niiden sisällä oleva sielu -- ja tuo kaunis
pikku ryhmä on erään kirjoittamattoman runon sielu. Joka päivä ei
olla tilaisuudessa näkemään sielua -- ei edes runon sielua.
-- Olisipa hauska tietää miltä sielu -- ihmisen sielu -- näyttäisi,
sanoi Priscilla haaveillen.
-- Tuollaiselta, luulisin, vastasi Anna ja osoitti välkkyvää
auringonvaloa, joka tunkihe alas koivun hentojen vihreitten lehvien
lomitse. -- Mutta sillä olisi tietysti muoto ja kasvonpiirteet.
Minä kuvittelen mielelläni sieluja valosta luoduiksi. Ja muutamat
väikkyvät vienoimmassa ruusunpunassa -- ja toiset kimaltelevat kuin
kuutamovälke merellä -- ja muutamat ovat kalpeita ja läpikuultavia
kuin auer aamun valjetessa...
-- Olen lukenut jostain, että sielut muka ovat kukkien kaltaisia,
sanoi Priscilla.
-- Silloin on sinun sielusi kullankeltainen narsissi, sanoi Anna,
ja Dianan on kuin tummanpunainen ruusu. Janen sielu on omenankukka,
vaaleanpunainen ja tuore ja toivorikas...
-- Ja sinun sielusi on tumma orvokki, joka tuoksuu ihanimmin syvällä
metsän pimennoissa, sanoi Priscilla.
Jane kuiskasi Dianalle, että nyt hänelle riitti, nyt hän ei
kerrassaan voinut enää seurata mukana... Ymmärsikö Diana rahtuakaan?
Tytöt kulkivat kotiin hiljaisen, kultaisen auringonlaskun hohteessa,
korit täynnä Hesterin puutarhan narsisseja. Osan niistä kantoi
Anna seuraavana päivänä kirkkomaalle ja laski Hesterin haudalle.
Punarintasatakielet visertelivät männyissä, ja sammakkojen kuoro
kaikui lammelta. Kaikki laaksonnotkelmat kukkuloitten välillä
kylpivät topaasien ja smaragdien hohteessa.
-- Siitähän tuli sentään todellakin hauskaa, sanoi Diana, joka täten
ilmaisi, ettei hänellä ollut ollut mitään liikanaisia toiveita.
-- Tämä on ollut ihana päivä, vakuutti Priscilla.
-- Minusta on hyvin hauskaa tehdä löytöretkiä metsään, sanoi Jane.
Anna ei virkkanut mitään. Hän katsoi taivaan rantaan, jonka taakse
aurinko juuri oli painunut, ja ajatteli pikku Hester Graytä.