Oikeastaan sen aloittivat edellisenä yönä useat unettomat ja
levottomat tunnit, mitkä aiheutuivat "jomottavasta" hammastaudista.
Kun Anna nousi vuoteelta hämyisen ja kolean talviaamun sarastaessa,
tunsi hän, että elämä oli yksitoikkoista ja tyhjää ja kuivaa.
Hän kulki kouluun kaikkea muuta kuin leppeällä tuulella. Hänen
poskensa oli ajettunut, ja pakotus ei ollut likimainkaan tauonnut.
Koulusalissa oli kylmää ja savuista, sillä tuli ei tahtonut palaa,
ja lapset istua kyyröttivät sen edessä vilusta hytisevissä ryhmissä.
Anna käski heidän mennä sisään istumaan -- tuimemmalla äänellä kuin
mitä hän koskaan ennen oli käyttänyt. Anthony Pye mennä tassutti
paikalleen teennäisen ylimielisin ilmein, kuten tavallisesti, ja Anna
näki hänen kuiskaavan jotakin vierustoverilleen ja sitten katsovan
häneen kiusoittavasti virnistäen.
Ei koskaan, tuntui Annasta, ollut ollut niin monta "kirkuvaa"
kivikynää kuin juuri tänä aamuna, ja kun Barbara Shaw kapusi hänen
pulpettinsa ääreen näyttääkseen valmiiksi suoritettua laskuaan,
kompastui hän hiililaatikkoon, mistä oli mitä onnettomimmat
seuraukset. Hiilipalaset vierivät kaikkiin suuntiin lattialla,
kivitaulu särkyi tuhansiksi sirpaleiksi, ja kun tyttö paran oli
onnistunut kömpiä jaloilleen jälleen, saattoivat hänen noen mustaamat
kasvonsa pojat puhkeamaan kaikuvaan nauruun.
Anna kääntyi siitä läksykunnasta, jota hän paraillaan kuulusteli.
-- Tiedätkö, Barbara, sanoi hän jääkylmällä äänellä, jos et voi
liikkua kompastumatta, niin on totta tosiaan parasta, että jäät
istumaan. On suuri häpeä sinun ikäisellesi tytölle käyttäytyä niin
kömpelösti.
Barbara raukka tepsutti takaisin paikalleen, ja esiinpyrkivät
kyyneleet yhdessä noen kanssa tekivät hänen kasvonsa sekä
säälittäviksi että naurettaviksi katsella. Koskaan ennen ei ollut
hänen rakastettu, hyväsydäminen opettajansa puhutellut häntä niin
ankarasti ja tylysti ja Barbara tuli syvästi murheelliseksi. Anna
itse tunsi pienen omantunnon pistoksen, mutta se teki vain osaltaan
hänen mielialansa vielä ärtyisemmäksi, ja toinen valmistava luokka
muistaa vielä tänä päivänä tunnin, joka silloin oli kulumassa, sekä
sen armottoman "typertymisen" laskentotunnilla, joka sitten seurasi.
Kun Anna lyhyellä ja tuimalla äänellä saneli erästä lukua, saapui
Saint Clair Donnell henki kurkussa.
-- Sinä tulet puoli tuntia liian myöhään, Saint Clair, sanoi Anna
ankarasti. -- Kuinka ihmeessä se on voinut tapahtua?
-- Hyvä neiti, minun täytyi auttaa äitiä vanukkaan sekottamisessa
päivälliseksi, sillä me odotamme vieraita ja Clarice Almira on
sairas, kuului Saint Clairin vastaus.
Se lausuttiin täysin kunnioittavalla äänellä, mutta kuinka olikaan,
synnytti sekin suurta iloisuutta tovereissa.
-- Istu paikallesi ja laske rangaistukseksi sivulla kahdeksankymmentä
neljä olevat kuusi probleemaa, sanoi Anna.
Saint Clair näytti hämmästyvän tuosta äänensävystä, mutta hän meni
aivan kiltisti pulpetilleen ja otti kivitaulunsa esille. Sitten
hän livahutti salaa pienen paketin Joe Sloanelle toiselle puolen
käytävää. Anna tavoitti hänet itse teosta ja teki jonkun verran
hätiköidyn johtopäätöksen paketin sisällyksestä.
Vanha rouva Hiram Sloane oli viime aikoina alkanut leipoa ja myydä
eräänlaisia "pähkinäkakkuja" eli nekkuja, tällä tavoin lisätäkseen
jokseenkin niukkoja tulojaan. Nekut olivat erikoisen viekoittelevia
pikkupojille, ja useiden viikkojen aikana Annalla ei ollut ollut
niinkään vähän harmia niiden vuoksi. Kouluun mennessä oli poikien
tapana jättää pienet säästörahansa Hiram rouvalle ja ottaa nekut
mukaansa luokalle, jossa he koettivat syödä niitä ja kestitä
tovereita niillä tunnin aikana.
Anna oli julistanut, että jos he vielä toivat nekkuja mukanaan
kouluun, otettaisiin kielletty tavara heiltä pois. Ja tässä istui
siitä huolimatta Saint Clair Donnell ja kurkotti aivan häikäilemättä
tuollaista tavallista pakettia, käärittynä sini- ja valkojuovaiseen
paperiin, jota Hiram rouvalla oli tapana käyttää -- aivan hänen
silmiensä edessä.
-- Joseph, sanoi Anna tyynesti, tuo tänne tuo paketti.
Joe totteli, peloissaan ja hämillään. Hän oli lihava ja palleroinen
pieni pojanveitikka, joka aina punastui ja änkytti, kun hän säikähti.
Koskaan ei ole kukaan ollut rikollisemman näköinen kuin Joe parka
tällä hetkellä.
-- Viskaa se heti tuleen! käski Anna.
Joe oli mitä surkeimman näköinen.
-- Hy... hy... hyv... hyvä n... n... neiti, alkoi hän.
-- Tee kuten sanon, Joseph, ilman mitään vastaväitteitä.
-- M... mutta hy... hy... hyvä neiti, s... s... se... se... on...
änkytti Joe epätoivon vallassa.
-- Aikooko Joseph totella vai ei? Minä vain kysyn, sanoi Anna.
Topakampaakin poikaa kuin Joe Sloanea olisi säikäyttänyt tämä ääni ja
pahaenteinen tuike opettajattaren silmissä. Tämä oli uusi Anna, jota
ei kukaan hänen oppilaansa ollut koskaan ennen nähnyt.
Joe loi tuskastuneen katseen Saint Clairiin, meni uunin luo, avasi
suuren, neliskulmaisen luukun ja viskasi siitä sisään sini- ja
valkojuovaisen paketin, ennenkuin Saint Clair, joka oli hyökännyt
ylös, ennätti lausua sanaakaan. Sitten hän siirtyi syrjään -- juuri
viime hetkessä.
Muutaman silmänräpäyksen ajan eivät Avonlean koulun
kauhistuneet oppilaat tienneet, oliko tapahtunut maanjäristys tai
tulivuorenpurkaus. Viattoman näköinen paketti, jonka Anna liian
ajattelemattomasti oli otaksunut sisältävän Hiram rouvan nekkuja,
sisälsi sen sijaan valikoiman raketteja, räjähtimiä ja tulipyöriä.
Herra Warren Sloane oli tuottanut niitä kaupungista edellisenä
päivänä Saint Clair Donnellin isän mukana ja hänen tarkoituksensa oli
juhlia syntymäpäiväänsä ilotulituksella. Raketit paloivat nyt hieman
ennen aikojaan paukkuen ja rätisten, ja tulipyörät, jotka lensivät
ulos avoimesta luukusta, surisivat sähisten ja säihkyen ympäri
huonetta.
Anna vaipui tuolilleen, kauhusta kalpeana, ja kaikki tytöt pakenivat
kirkuen pulpeteilleen. Joe Sloane seisoi kuin naulittuna lattialla
keskellä yleistä sekasortoa, ja Saint Clair, joka oli paennut
eteiseen, nauroi niin että hän oli aivan kaksinkerroin. Prillie
Rogerson sai pyörtymiskohtauksen, ja Annetta Bell alkoi ulvoa ja
ulista ikäänkuin hän olisi kadottanut koko vähäisen ymmärryksensä.
Tätä tuntui kestävän hyvän aikaa, vaikka itse asiassa oli kulunut
vain pari minuuttia siihen kun viimeinen tulipyörä tummui ja asettui
lepoon... Anna sai pian takaisin mielenmalttinsa ja juoksi avaamaan
ovia ja ikkunoita ja laskemaan ulos kaiken pahanhajuisen savun, joka
täytti huoneen. Senjälkeen hän auttoi tyttöjä kantamaan tajuttoman
Prillien eteiseen, jossa Barbara, haluten innokkaasti osoittautua
hyödylliseksi, kaatoi sangollisen puoliksi jäätynyttä vettä Prillien
kasvoille ja hartioille, ennenkuin kukaan ehti estää sitä.
Kului runsas tunti ennenkuin rauha palasi -- ja kuitenkin tunsivat
kaikki, ettei räjähdyskään ollut selvittänyt opettajattaren henkistä
ilmakehää. Ei kukaan muu paitsi Anthony Pye tohtinut kuiskata
sanaakaan. Ned Clayn kivikynä sattui "kiljumaan", kun hän laski
pitkää lukua, hän kohtasi Annan katseen ja toivoi, että lattia
avautuisi ja nielisi hänet. Se läksykunta, jolla oli maantiedettä,
hoputettiin melkein koko maanosan läpi sellaista vauhtia, että he
menivät aivan päästä pyörälle. Läksykunta, jolla oli lauseoppia,
kuuli subjektien ja objektien, adverbiaalien ja attribuuttien
vilisevän korvissaan kuin pahimmat tennispallot. Ja Chester Sloane,
joka oli kirjoittanut "Islanti" sanan kahdella i:llä, sai sellaisen
ojennuksen, että hän tunsi oikein lamautuneensa.
Anna tiesi, että hän oli tehnyt itsensä naurettavaksi ja että
jutulle naurettaisiin kymmenkunnan teepöydän ääressä samana iltana,
mutta tietoisuus siitä kiukustutti häntä vain vielä enemmän.
Rauhallisemmassa mielentilassa hän olisi voinut nauraa koko touhulle
-- joskin ehkä hieman väkinäisesti -- mutta nyt se oli mahdotonta.
Hän ei sen vuoksi ollut tietävinäänkään ja säilytti kylmän
halveksivan ilmeensä.
Kun Anna päivällisen jälkeen tuli kouluun takaisin, istuivat kaikki
lapset tapansa mukaan paikoillaan, ja jokaisen kasvot olivat
hartaasti kumartuneina kirjan yli, paitsi Anthony Pyen. Hän katsoi
suoraan kirjansa yli Annaan, ja hänen mustat silmänsä tuikkivat
uteliaisuudesta ja ilkeydestä. Anna veti opettajapöydän laatikon auki
ottaakseen sieltä liitupalasen, kun aivan hänen kätensä alta sangen
pirteä pikku rotta hypähti ylös laatikosta, loikkasi pöydän kannen
yli ja hyppäsi alas lattialle.
Anna kirkaisi ja peräytyi taaksepäin ikäänkuin se olisi ollut käärme,
ja Anthony Pye nauroi ääneen.
Sitten syntyi hiljaisuus -- hyvin painostava ja epämiellyttävä
hiljaisuus. Annelta Bell punnitsi mielessään, puhjetako
suonenvedontapaiseen itkuun vaiko ei, varsinkin kun hän ei oikein
tiennyt, minne rotta oli pujahtanut. Mutta hän päätti olla
välittämättä siitä. Ei varmaankaan ollut mitään järkeä siinä, että
hän puhkeisi sydäntä vihloviin voivotteluihin ja nyyhkytyksiin
henkilön edessä, jolla oli niin kalpeat kasvot ja säkenöivät silmät
kuin Annalla juuri tällä hetkellä.
-- Kuka pisti rotan minun laatikkooni? sanoi hän.
Hänen äänensä oli hyvin matala, mutta se saattoi väristyksen
kulkemaan pitkin Paul Irvingin selkäpiitä. Joe Sloane kohtasi hänen
katseensa, tunsi itsensä rikolliseksi kiireestä kantapäähän ja
sopersi innokkaasti:
-- E... e... ei, n... n... neiti, e... e... en minä!
Anna ei kiinnittänyt mitään huomiota onnettomaan Josephiin. Hän
katsoi Anthony Pyehin, ja Anthony Pye katsoi takaisin häneen,
röyhkeästi ja osoittamatta nolostumisen jälkeäkään.
-- Anthony, sinäkö sen teit?
-- Niin, kyllä se on niin, vastasi Anthony uhmaillen.
Anna otti karttakepin opettajanpöydältä. Se oli pitkä ja raskas
karttakeppi jotain kovaa puulajia.
-- Tule tänne, Anthony.
Tämä ei ollut likimainkaan ankarin rangaistus, minkä Anthony Pye oli
saanut kärsiä. Anna, yksinpä syvästi loukkaantunut ja kiihtynytkin
Anna, mikä hän oli tällä hetkellä, ei olisi koskaan voinut julmalla
tavalla rangaista lasta. Mutta karttakeppi sattui tuntuvalla tavalla,
ja lopulta itse Anthonynkin uhmaileva mieli murtui: hän vääntelehti,
kasvot vääristyneinä, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
Anna tunsi äkkiä omantunnonvaivoja, laski karttakepin kädestään ja
käski Anthonyn menemään paikalleen. Itse hän istuutui häpeissään ja
katuvaisena ja katkerasti nöyryytettynä. Hänen tulinen kiukkunsa oli
lauhtunut, ja hän olisi antanut paljon jos hän olisi saanut etsiä
kevennystä kyynelistä. Niin olivat menneet menojaan kaikki ne kauniit
aikomukset, joita hän aina oli toitottanut -- hän oli todenteolla
lyönyt oppilastaan!... Kuinka voitonriemuinen Jane olisikaan!
Ja kuinka vahingoniloisesti herra Harrison virnistäisikään! Ja
vielä pahempi, katkerin ajatus kaikista -- hän oli kadottanut
viimeisen toivonsa voittaa puolelleen Anthony Pye. Nyt ei hän
luonnollisestikaan koskaan enää tulisi pitämään hänestä.
Jättiläisponnistuksin Anna pidätti kyyneleensä, kunnes hän tuli
kotiin illalla. Silloin hän sulkeutui idänpuoliseen vinttikamariin ja
itki kaikki omantunnonvaivansa ja pettyneet toiveensa päänaluseensa
-- itki niin kauan, että Marilla tuli levottomaksi, naputti ovelle,
pakotti laskemaan itsensä sisään ja vaati saada tietää, mikä häntä
vaivasi.
-- Ah, se minua vaivaa, että minulla on niin paljon kaduttavaa,
nyyhkytti Anna. -- Mikä onnettomuuden päivä onkaan ollut tänään,
Marilla. Olen niin häpeissäni itseni vuoksi. Kadotin kaiken
itsehillintäkykyni ja sivalsin Anthony Pyetä karttakepillä.
-- No, sepä nyt oli kerrassaan hauskaa kuulla, sanoi Marilla
päättävällä äänellä. -- Se sinun olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten.
-- Ah ei -- ei toki, Marilla. Ja minä en voi käsittää, kuinka koskaan
enää voin katsoa lapsia silmiin... Tunnen, että olen nöyryyttänyt
itseäni maan tomuun saakka. Et aavista, miten häijy ja ilkeä ja
hirveä minä olin... En voi unohtaa Paul Irvingin silmien ilmettä --
hän näytti niin hämmästyneeltä ja pahastuneelta. Ah, Marilla, olen
nähnyt niin paljon vaivaa ollakseni kärsivällinen ja voittaakseni
Anthonyn sydämen -- ja nyt tämä kaikki ei ole ollut kerrassaan
miksikään hyödyksi.
Marilla siveli työn kangistamalla ja kovettamalla kädellään niin
ihmeellisen pehmeästi tytön kiiltävää, nyt pörröistä tukkaa. Kun
Annan nyyhkytykset jonkun verran olivat asettuneet, sanoi hän hyvin
lempeällä äänellä:
-- Sinä panet kaikki asiat ja tapahtumat aivan liiaksi pahaksesi,
Anna. Kaikki me teemme erehdyksiä -- mutta ne joutuvat unohduksiin.
Ja onnettomuuden päiviä sattuu jokaiselle ihmiselle... Mitä tulee
Anthony Pyehin, niin mitäpä sinun tarvitsee välittää siitä, ettei hän
pidä sinusta? Saat asettua sen yläpuolelle. Hänhän onkin muuten ainoa.
-- En voi sille mitään. Tahdon, että kaikki pitävät minusta, ja olen
niin loukkaantunut ja pahoillani, ellei joku tee sitä. Ja nyt tulee
Anthony vihaamaan minua kuin ruttoa. Ah, kuinka idioottimaisesti
käyttäydyin tänään, Marilla. Nyt kerron sinulle koko jutun.
Marilla kuunteli koko kertomusta ja jos hänen suunsa nytkähteli
eräissä kohdissa, niin jäi se Annalta huomaamatta. Kun ei ollut enää
mitään kerrottavaa, sanoi hän hilpeästi:
-- Älä huolehdi, kultaseni! Nyt on tämä päivä lopussa, ja huomenna
tulee uusi -- ilman mitään erehdyksiä, kuten sinulla itselläsi oli
tapana sanoa ennen muinoin. Tule nyt alas syömään illallistasi!
Saatpa nähdä, että hyvä kupillinen teetä ja nuo luumuhillolla
täytetyt murokakut, jotka tein päivällä, virkistävät sinua.
-- Luumuhillolla täytetyt murokakut eivät paranna sairasta mieltä,
sanoi Anna synkästi.
Mutta Marillan mielestä oli kuitenkin hyvä merkki, että hän oli siinä
määrin toipunut, että voi käyttää kirjailijan sanoja.
Rattoisa illallispöytä, kaksoisten iloiset kasvot ja Marillan
voittamattomat luumuleivokset -- joista Davy pisti poskeensa neljä
-- virkistivät joka tapauksessa häntä huomattavasti. Hän nukkui
sinä yönä hyvin ja heräsi aamulla havaiten, että sekä hänessä että
maailmassa oli tapahtunut muutos. Oli satanut lunta verkalleen ja
taukoamatta kaikkina vuorokauden pimeinä tunteina, ja ihana valkeus,
joka kimalteli viileässä auringonpaisteessa, oli armelias vaippa,
joka peitti kaikki menneisyyden erehdykset ja nöyryytykset.
"Nousevan päivän kultainen kutsu on näin:
Alkaos jälleen uljain mielin, pystyssä päin!"
lauloi Anna pukeutuessaan.
Lumen vuoksi hänen täytyi mennä kouluun suurta valtatietä myöten, ja
hänen mielestään hänellä oli suunnattoman huono onni, kun Anthony
Pyen piti tulla taapertaa tietä pitkin juuri kun hän ennätti alas
Vihervaaran oikotieltä. Hän tunsi olevansa niin pahoilla mielin,
kuin jos osat olisivat vaihtuneet -- mutta hänen sanomattomaksi
hämmästyksekseen Anthony ei ainoastaan nostanut lakkiaan -- mitä hän
ei koskaan ennen ollut tehnyt -- vaan sanoi aivan luontevasti:
-- Tie on tänään vähän vaivaisessa kunnossa, eikö totta? Saanko
kantaa neidin kirjoja?
Anna luovutti kirjansa ja tuumi itsekseen, oliko hän oikein
hereillä... Anthony kulki edelleen äänettömyyden vallitessa kouluun,
mutta kun Anna otti takaisin kirjansa, hymyili hän pojalle -- ei
tuota hieman jäykkää opettajatarhymyä, jota hän ei koskaan ollut
katsonut voivansa kieltää edes häneltä, vaan täysin luonnollista
ja oikein sydämellistä hymyä. Anthony hymyili -- ei, jos totuus
on sanottava julki, Anthony irvisti takaisin. Irvistyksenhän ei
tavallisesti katsota ilmaisevan erikoisen suurta kunnioitusta, mutta
Annalle tuli yhtäkkiä sellainen tunne, että vaikkakaan hän ei olisi
voittanut Anthonyn sympatiaa, oli hän kuitenkin tavalla tai toisella
saavuttanut hänen kunnioituksensa.
Rouva Rakel Lynde pistäytyi talossa seuraavana lauantaina ja vahvisti
tämän luulon.
-- Voitko ajatella, Anna, että olet nyt saanut ystävän Anthony
Pyestä. Hän sanoo, että sinä "sivalsit häntä yhtä navakasti kuin jos
olisit ollut mies."
-- En olisi luullut, että voittaisin hänen ystävyytensä antamalla
hänelle selkään, sanoi Anna hieman surumielisesti, tietäen hyvin,
että se aatteellinen pohja, jolle hän oli rakentanut, oli järkkynyt.
-- Koko juttu tuntuu minusta niin käsittämättömän nurinkuriselta...
Ja olen varma siitä, että se sääntö, jota olen noudattanut, pitäen
ystävällisyyttä lähtökohtanani, ei voi olla väärin.
-- Ei, mutta ne, joitten nimi on Pye, ovat poikkeuksena jokaisesta
tunnetusta säännöstä. Niin on asia, päätti Rakel rouva suurella
varmuudella.
Herra Harrison sanoi: -- Tiesinhän, että ennemmin tai myöhemmin näin
kävisi! -- kun hän sai kuulla jutun, ja Jane ei pitänyt itseään liian
hyvänä ollakseen kelpo lailla pisteliäs vanhalle Anna ystävälleen.