Tämä ihmeellinen kirje pani aikalailla pääni pyörälle. Tiesin, että
Annetta yhtä vähän oli voinut suunnitella tätä kirjettä kuin hän voi
valehdella. Kun meillä seuraavana päivänä oli välitunti koulussa,
otin hänet mukaani pienelle kävelylle puron vartta alas ja pyysin
häntä kertomaan minulle, miten oikein oli tuon kirjeen laita...
Annetta itkeä pihautti hieman ja tunnusti sitten avomielisesti. Hän
sanoi, ettei hän koskaan elämässään ollut kirjoittanut kirjettä eikä
tiennyt, miten hänen pitäisi menetellä, mutta hänen äitinsä ylimmässä
piironginlaatikossa oli pinkka vanhoja rakkauskirjeitä, joita hänelle
oli kirjoittanut joku, joka oli pitänyt hänestä ennen muinoin.
'Se ei ollut isä', nyyhkytti Annetta, 'se oli joku, joka luki
papiksi, ja sen vuoksi hän osasi kirjoittaa niin kauniita kirjeitä,
mutta äiti ei huolinut hänestä sittenkään. Äiti sanoi, että hän
oleili liian paljon korkeammissa ilmapiireissä... Mutta minun
mielestäni kirjeet olivat kauniita, ja niin otin ja kopioin hiukan
sieltä täältä. Panin 'opettajaneiti' siihen, missä hänellä oli
'neiti Susan', ja lisäilin vähän omasta päästäni, kun arvelin sen
sopivan, ja muuttelin useita sanoja. Panin "leninki" "vivahdus"-sanan
asemesta. En tiennyt, mitä "vivahdus" oli, mutta luulin sen olevan
jotain, jota pannaan ylle. En ymmärrä, kuinka neiti voi saada
selville, ettei se kaikki ollut omaani. Neidillä on varmaankin
kauhean hyvä pää'.
Sanoin Annettalle, että oli hyvin väärin kopioida toisen henkilön
kirjettä ja antaa se muille omanaan. Mutta pelkään, että ainoa
seikka, mistä Annetta oli pahoillaan, oli se, että hänen pikku
kepposensa oli tullut ilmi.
'Mutta minähän pidän niin paljon neidistä,' nyyhkytti hän. 'Se on
tosiaankin totta, vaikkakin pastori kirjoitti sen ennen minua. Pidän
teistä koko sydämestäni.'
Sellaisten olosuhteitten vallitessa on hyvin vaikea lukea lakia
toiselle oikein niinkuin tulisi.
Tässä on Barbara Shawn kirje. Alkuperäisen kappaleen mustepilkkuja en
voi jäljentää.
'Hyvä neiti!
Neiti sanoi että meidän pitäisi kertoa kun olemme olleet Kylässä
käymässä. Minä olen ollut vaan kerran kylässä käymässä. Se oli
viime talvena Maria tädin luona. Maria täti on hyvin säännöllinen
ja hyvin taitava Taloudessaan. Ensimmäisenä iltana kun minä olin
siellä, me istuttiin ja juotiin teetä. Minä kaadoin kumoon
teekannun, niin se meni rikki. Maria täti sanoi, että hänellä oli
ollut tuo teekannu aina siitä saakka kun hän meni naimisiin, eikä
kukaan ollut koskaan ennen lyönyt sitä rikki. Kun me nousimme
pöydästä, astuin minä hänen hameelleen, niin kaikki rypyt pääsivät
irti vyötäröstä takaa. Seuraavana aamuna kun minä nousin ylös löin
pesukannun pesuvatia vasten niin että ne molemmat menivät rikki ja
aamiaisella kaadoin teekuppini pöytäliinalle. Kun minä autoin Maria
tätiä päivällisastiain pesussa, pudotin matalan lautasen, ja se
särkyi viideksi palaseksi. Illalla kaaduin rappusissa ja nyrjäytin
nilkkani ja sain maata vuoteessa kokonaisen viikon. Kuulin Maria
tädin sanovan Joseph enolle, että se oli oikea Jumalan onni, sillä
muuten olisin lyönyt rikki kaiken mitä hän omisti. Kun jalkani tuli
paremmaksi, oli aika matkustaa kotiin. Minun mielestäni ei ole
ollenkaan hauskaa mennä kylässä käymään. Mieluummin toki menen
kouluun, varsinkin senjälkeen kun ole tullut Avonleaan.
Kunnioituksella
_Barbara Shaw_.
Willie Whiten kirje alkoi:
'Korkeasti kunnioitettava Neiti!
Nyt kerron Neidille Hyvin Rohkeasta Tädistäni. Hän asuu Ontariossa,
ja eräänä päivänä hän meni navettaan ja näki pihalla koiran.
Koiralla ei ollut sielä mitään tekemistä, niin hän otti kepin ja
sivalsi sitä aikamoisesti ja ajoi sen halkoliiteriin ja telkesi sen
sinne. Siinä samassa tuli eräs mies ja haki messa -- ei, kun
menaserialeionaa, joka oli juossut tiehensä sirkkuksesta. Ja silloin
huomattiin, että koira oli tämä Leiona, ja minun Hyvin Rohkea Tätini
oli ajanut sen halkoliiteriin kepillä. Se oli Ihmepaikka, ettei se
syönyt häntä suuhunsa, mutta hän oli hyvin rohkea. Emerson Gillis
sanoi, että hän luuli sitä koiraksi, niin että hän ei ollut
rohkeempi kun jos se todellakin olisi ollut koira. Mutta Emerson
on Kateellinen siksi ettei hänellä itsellään ole mitään Rohkeata
Tätiä, hänellä on vain enoja.
Parhaan olen säästänyt viimeiseksi. Sinä naurat minulle, kun
luulen, että Paul on pikku nero, mutta olen varma siitä, että hänen
kirjeensä saa sinut vakuutetuksi siitä, että hän on hyvin
harvinainen lapsi. Paul asuu sangen etäällä, lähellä merenrannikkoa
isoäitinsä luona, ja hänellä ei ole ketään leikkitovereita -- ketään
_oikeita_ leikkitovereita. Muistathan, että pedagogikan professori
sanoi meille, ettei meillä saanut olla mitään 'suosikkeja'
oppilastemme joukossa, mutta minä en mahda sille mitään, että pidän
Paul Irvingistä eniten kaikista oppilaistani. En luule sen tuottavan
mitään vahinkoa, sillä kaikki ihmiset pitävät Paul Irvingistä,
yksinpä rouva Lyndekin, joka sanoo, ettei hän koskaan olisi
voinut uskoa, että pienoinen yankeevesa voisi niin vallata hänen
sydämensä... Myös toiset koulun pojat pitävät hänestä. Hänessä ei
ole mitään hempeätä ja tyttömäistä, vaikka hänellä on niin
kehittynyt tunne-elämä. Hän on oikea pikku mies ja pitää mainiosti
puoliaan, kun niiksi tulee. Äskettäin hän tappeli Saint Clair
Donnellin kanssa, siksi että Saint Clair väitti, että Englannin
lippu oli parempi kuin tähtilippu. He törmäsivät yhteen, mutta
sopivat pian taas ja lupasivat vastaisuudessa kunnioittaa toistensa
isänmaallisia tunteita. Saint Clair sanoo, että hän lyö kovimmin,
mutta Paul käyttelee nyrkkejään rivakammin kuin hän...
Paulin kirje.
'Hyvä Opettajaneitini!
Sanoitte, että saisimme kirjoittaa teille joistakin merkillisistä
ihmisistä, joita olemme tavanneet. Luulen, että mielenkiintoisimmat
ihmiset, jotka tunnen, ovat luoto-ihmiseni, ja heistä kerron nyt
teille. En ole koskaan ennen kertonut heistä kenellekään paitsi
isoäidille ja isoisälle, mutta haluaisin mielelläni, että te
saisitte tietää heistä, sillä te ymmärrätte niin hyvin asioita
ja oloja.
On niin paljon ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mitään, joten ei tuota
mitään iloa kertoa heille tällaista.
Luoto-ihmiseni asuvat alhaalla rannikolla. Minulla oli tapana mennä
heitä tervehtimään joka ilta ennenkuin tuli talvi. Nyt en voi mennä
sinne ennenkuin tulee jälleen kevät, mutta he ovat siellä kyllä
silloinkin jälellä; heidän tapaisensa ihmiset eivät koskaan muutu --
sepä juuri heissä onkin hauskaa.
Nora oli heistä ensimmäinen, johon tutustuin, ja sentähden luulen
pitäväni eniten hänestä. Hän asuu Andrews Lahden luona, ja hänellä
on musta tukka ja mustat silmät ja hän tietää kaikenlaista
Vellamosta ja vetehisestä ja merihirviöistä. Teidän pitäisi
kuulla, minkälaisia juttuja hän osaa kertoa. Ja sitten siellä on
Merimieskaksoiset. He eivät asu missään, he purjehtivat aina,
mutta usein he tulevat maihin juttuamaan minun kanssani. He ovat
kaksi verratonta velikultaa, ja he ovat nähneet kaiken maailman
asiat -- ja vielä enemmänkin. Tahdotteko kuulla, mitä kerran
tapahtui nuoremmalle Merimieskaksoiselle?
No niin, hän vellotteli vesillä ja purjehti, ja hän purjehti suoraan
kuuntiehyttä pitkin. Kuuntiehyt on se valojuova, jonka täysikuu
muodostaa vedenpinnalle noustessaan meren yläpuolelle, nähkääs
neiti. Niin, kuten sanottu, nuorempi Merimieskaksoisista, hän
purjehti kuuntiehyttä eteenpäin, kunnes hän tuli ylös kuuhun saakka,
ja kuussa oli pieni kultainen ovi, ja hän avasi sen, ja sitten hän
astui sisään. Kuussa hänellä oli joitakin hyvin ihmeellisiä
seikkailuja, mutta kirje venyisi liian pitkäksi, jos kertoisin
niistä teille.
Sitten meillä on Kultaneito luolassa. Eräänä päivänä löysin suuren
luolan alhaalta rannikolta, ja menin sen sisälle, ja hetkisen
kuluttua tapasin Kultaneidon. Hänellä on kullanhohtoinen tukka,
joka ulottuu aina hänen jalkoihinsa asti, ja hänen pukunsa
kimaltelee ja välkkyy kuin punaisin kulta. Ja kultaharppu hänellä
on, ja sitä hän soittelee päivät pitkät -- soiton voi kuulla
milloin tahansa rannalle, kun vain tarkasti kuuntelee, mutta
useimmat luulevat, että sen synnyttää vain tuuli, joka vinkuu
kallioitten välissä.
Noralle en ole koskaan kertonut Kultaneidosta. Hän ehkä pahastuisi.
Hän loukkaantuu jo silloinkin, kun vain liian kauan pakisen
Merimieskaksoisten kanssa.
Tavallisesti tapaan Merimieskaksoiset aina Mustan Lokin luona.
Nuorempi Merimieskaksoisista on hyvin kiltti ja ystävällinen, mutta
vanhempi voi välistä olla julman kiukkuisen näköinen. Minulla on
omat luuloni hänestä. Hän tahtoisi varmasti mielellään olla
merirosvo, jos hän vain tohtisi. Hänessä on jotain hyvin
salaperäistä. Kerran hän kirosi, mutta silloin minä sanoin, että
jos hän vielä käyttää niin rumia sanoja, niin ei hänen tarvitse
tulla maihin juttelemaan minun kanssani, sillä minä olen luvannut
isoäidille, etten koskaan seurustelisi sellaisten kanssa, jotka
kiroilevat. Silloin, tietääkös neiti, hän nolostui hyvänpäiväisesti,
ja hän sanoi, että jos vain soisin hänelle anteeksi, niin purjehtisi
hän minun kanssani auringonlaskuun saakka.
Ja seuraavana iltana, kun istuin Mustalla Lokilla, tuli vanhempi
Merimieskaksoisista purjehtien lumotussa laivassa, ja minä astuin
siihen. Laiva oli rakennettu pelkistä helmistä ja sateenkaarista,
se loisti kuin vaaleanpunaisen simpukan sisäpuoli, ja purjeet
olivat kuin kirkkain kuutamon hohde. Niin, ja sitten purjehdimme
aina auringonlaskuun saakka. Ajatelkaas, neiti, minä olen ollut
auringonlaskussa! Ja minkälaista neiti luulee siellä olevan sitten?
Auringonlaskun maa on pelkkiä kukkia, kuin yksi ainoa suuri
puutarha, ja pilvet ovat kukkalavoja. Me purjehdimme suureen
satamaan, ja minä astuin laivasta niitylle, jossa kasvoi voikukkia,
suuria kuin ruusut. Siellä viivyin hyvin kauan. Luulin olleeni
siellä lähes vuoden, mutta vanhempi kaksoisista sanoo sen kestäneen
vain muutamia minuutteja. Kas, asian laita on niin, että
auringonlaskun maassa on aikaa paljon viljemmälti kuin meillä.
Neidin uskollinen oppilas Paul Irving.
P. S. Neiti kaiketi ymmärtää, ettei tämä kirje ole aivan totta?
Sama.