"Lasten opettaminen on erittäin mielenkiintoista", kirjoitti Anna
eräälle hyvälle ystävälleen seminaariajoilta. Jane sanoo, että se
hänen mielestään on yksitoikkoista, mutta siihen en minä voi yhtyä.
Melkein joka päivä tapahtuu jotain hauskaa, ja lapset sanovat niin
hullunkurisia asioita. Jane sanoo, että hän rankaisee oppilaitaan,
kun he sanovat jotain hauskaa, ja siksi kai hän pitääkin opettamista
yksitoikkoisena. Nyt iltapäivällä piti pikku Jimmy Andrewsin tavata
"kesakkoinen", mutta se oli hänelle mahdotonta. Viimein hän sanoi:
"Niin, kas, tavata, sitä en osaa, mutta tiedän kyllä, mitä sillä
tarkoitetaan."
"Mitä sitten?" kysyin minä.
"Saint Clair Donnellin kasvoja, neiti."
Saint Clairin kasvot ovat todellakin hyvin kesakkoiset, vaikka koetan
estää toisten lasten suorastaan siihen viittaamasta. Mutta en tuule,
että Saint Clair ottaa sitä kovin raskaasti. Saint Clair pieksi
Jimmyä koulusta kotiin mennessä sen vuoksi, että tämä oli sanonut
häntä Saint Clairiksi. Olen kuullut kerrottavan kahakasta, mutta en
_virallisesti_, niin että luulen toistaiseksi antavani asian olla
sillään.
Eilen koetin opettaa Lottie Wrightille yhteenlaskua. Sanoin: "Jos
sinulla on kolme karamellia toisessa kädessä ja kaksi toisessa,
kuinka monta sinulla on silloin yhteensä?" -- "Suun täysi", sanoi
Lottie. Ja luonnontiedetunnilla, kun pyysin heitä sanomaan minulle,
miksi ei koskaan saa lyödä kuoliaaksi sisiliskoa, vastasi Benjec
Sloane syvällä vakaumuksella: "Sillä silloin saadaan sadetta
seuraavana päivänä."
On niin vaikeata olla nauramatta, Stella. Minun täytyy koota kaikki
hauskuudet varastoon, kunnes tulen kotiin, ja Marilla sanoo, että
häntä oikein hermostuttaa, kun hän kuulee noita mitä hurjimpia
naurunpuuskia itäisestä vinttikamarista ilman näkyväistä syytä. Hän
sanoo, että kerran eräs mie Graftonissa tuli hulluksi, ja se alkoi
juuri sillä tavalla.
Luulen, että vaikeinta opetuksessa, samoin kuin myöskin
kiitollisinta, on saada lapset sanomaan suoraan ajatuksensa asioista.
Eräänä sadepäivänä viime viikolla kokosin kaikki ympärilleni
päivällislomalla ja koetin houkutella heitä pakinoimaan oikein
tuttavallisesti kanssani. Pyysin heitä kertomaan minulle, mitä he
kaikkein mieluimmin haluaisivat itselleen. Muutamat vastaukset olivat
tietenkin sangen jokapäiväisiä -- nukkeja, kelkkoja ja luistimia.
Mutta toiset olivat oikein omintakeisia. Hester Boulter tahtoi
'käydä joka päivä sunnuntaileningissään ja syödä vierashuoneessa'.
Hannah Bell tahtoi 'olla kiltti tarvitsematta nähdä mitään vaivaa
sen vuoksi'. Marjory White, kymmenvuotias, tahtoi tulla leskeksi.
Kun kysyin syytä siihen, vastasi hän vakavasti, että ellei ole
naimisissa, niin sanotaan vanhaksipiiaksi, mutta jos on naimisissa,
niin mies aina pitää ohjakset käsissään; leskenä ei ole pelkoa
kummastakaan.
Ihmeellisin oli Sally Bellin toivomus. Hän tahtoi saada
'kuherruskuukauden'. Kysyin häneltä, tiesikö hän, mikä se oli,
ja silloin hän sanoi, että hän luuli sen olevan erikoisen
hienon polkupyörän, sillä hänen iso serkkunsa Montrealista sai
kuherruskuukauden mentyään naimisiin ja hänellä oli aina tapana ostaa
itselleen uusimmat ja parhaat polkupyörät.
Eräänä toisena päivänä pyysin heitä jokaista kertomaan minulle
kaikkein pahimman ilkitekonsa. Vanhempia en voinut saada kertomaan,
mutta pienet kertoivat aivan vilpittömästi kujeistaan. Eliza Bell oli
tuikannut tuleen tätinsä irtotukan. Kysyttäessä, oliko hän tehnyt
sen tahallaan, vastasi hän 'ei oikein'. Hän pisti vain tulitikun
sen toiseen päähän nähdäkseen, palaisiko se, ja silloin koko
komeus leimahti yhtäkkiä ilmituleen... Emerson Gillis oli ostanut
'tiilikiviä' [suuria punaisia karamelleja, sisällä paahdettuja
manteleita] niillä kymmenellä sentillä, jotka hän oli saanut
kirkon kolehtia varten.
Annetta Bellin pahin rikos oli se, että hän oli 'syönyt mustikoita,
jotka kasvoivat kirkkomaalla'. Willie White oli laskenut luikua
sikolätin kattoa pitkin seitsemän kertaa sunnuntaihousut yllään.
'Rangaistukseksi sain käydä koko kesän sunnuntaikoulua paikatuissa
housuissa, ja kun saa rangaistuksen jostakin, niin ei tarvitse
katua', selitti Willie.
Toivoisin voivani näyttää sinulle muutamia heidän kyhäelmiään --
lähetän muuten sinulle pari kappaletta jäljennöksinä. Viime viikolla
sanoin neljännelle luokalle, että he saivat kirjoittaa minulle
kirjeitä mistä itse tahtoivat. Ehdotin, että he voisivat kertoa
minulle jostain paikasta, jossa he olivat olleet, tai jostain
huomattavasta henkilöstä tai asiasta, jonka he olivat nähneet. Heidän
piti kirjoittaa kirjeet oikealle kirjepaperille, panna ne kuoreen,
jonka he sitten sinetöivät ja varustivat minun osoitteellani, kaikki
tyyni ilman kenenkään vanhemman ihmisen apua.
Perjantaiaamuna löysin kirjekasan pulpetiltani ja samana iltana tein
uudelleen sen kokemuksen, että opetustyöstä todellakin saa vaivojensa
palkan. Nämä "aineet" ovat hyvittäneet paljon. Tässä saat Ned Clayn
sepustuksen, jonka alkutekstin oikeinkirjoitustapa ja sanakäänteet
ovat uskollisesti säilytetyt:
'Meidän Opettajaneiti Shirleylle,
viher Vaara
_Canada_.
Linnuista.
Hyvä Neiti minä taidan kirjotaa aineen neidille Linnuista. Linnut
on hyvin hyöryllisiä eläimiä. Minun Kissani ottaa kiinni lintuja.
Sen nimi on Wille mutta minun Isäni sanoo sitä Misseksi. Se on
Juovikas yltä päältä ja sen toinen Korva paleltu Viime talvena.
Muuten sillä olisi hyvin Kaunis ulkomuoto. Minun enoni on ottanut
itselleen kissan. Se tuli hänen taloonsa eräänä päivänä eikä
tahtonut mennä tiehensä ja eno sano, että sen saa Torellakin antaa
sille anteeksi, sillä monella ihmisellä ei ole parenpaa ymmärystä,
hän antaa sen nukkua Keinutuolisansa, ja minun tätini sanoo että
hän tykkää siittä enemmän kun Omista Lapsistaan. Se ei ole oikeen.
Meidän täytyy olla ystävällisiä Kissoille ja antaa heille
vastalypsettyä maitoo, mutta meidän ei pirä olla niille Hyvempiä
kuin omille lapsillemme. Nyt en osaa keksiä enenpää aivan tällä
kertaa edward Clayltä.'
Saint Clair Donnellin kyhäys on kuten tavallisesti lyhyt ja selvä.
Saint Clair ei koskaan tuhlaa sanoja En luule, että hän on "kiusalla"
valinnut aiheen tai liittänyt jälkikirjoituksensa. Mutta hänen
keksimiskykynsä on ilmeisesti perin rajoitettu.
'Rakas Neiti Shirley!
Te sanoitte että meidän pitäisi kuvata jotain merkillistä, jonka
olemme nähneet. Tahdon kuvata Avonlean käräjätalon. Siinä on kaksi
ovea, yksi sisäpuolella ja yksi ulkopuolella. Siinä on kuusi
ikkunaa ja yksi savupiippu. Siinä on kaksi pitkää sivua ja kaksi
päätyä. Se on maalattu siniseksi. Sepä juuri on Ihmeellistä. Se
sijaitsee Carmodyyn vievän alatien varrella. Se on kolmas Avonlean
huomattavimmista rakennuksista. Toiset ovat kirkko ja rautakauppa.
He pitävät Keskusteluyhdistyksiä ja esitelmiä ja soittoa siellä.
Teidän uskollinen Jacob Donnell.