Kun Anna eräänä marraskuun iltapäivänä oli menossa kotiin
Koivukäytävää pitkin, tunsi hän jälleen olevansa vakuutettu
siitä, että elämä todellakin on jotain ihanaa ja ihmeellistä. Oli
ollut oikein hyvä päivä; kaikki oli sujunut hyvin hänen pikku
kuningaskunnassaan. Saint Clair Donnell ei ollut pieksänyt ketään
poikaa, joka olisi osoittanut käsitteiden sekaannusta hänen nimensä
suhteen; Prillie Rogersonin kasvot olivat olleet niin punaiset
ja pöhöttyneet kauhean hammastaudin jälkeen, ettei hän koettanut
ainoatakaan kertaa "antaa silmäyksiä" lähellä oleville pojille.
Barbara Shaw'lle oli sattunut vain yksi ainoa onnettomuus -- hän
oli kaatanut sangollisen vettä lattialle -- ja Anthony Pye ei ollut
lainkaan ollut koulussa.
-- Miten hauska kuukausi tämä marraskuu on ollut! sanoi Anna, joka
ei koskaan ollut oikein luopunut lapsellisesta tavastaan puhella
ääneen itsekseen. -- Marraskuu on useimmiten niin ikävä kuukausi --
on ikäänkuin vuosi olisi äkkiä tullut havainneeksi olevansa vanha
eikä tee nyt muuta kuin suree ja itkee sitä. Tämä vuosi vanhenee
hienosti ja arvokkaasti -- aivan kuin komea vanha rouva, joka tietää,
että hän voi olla viehättävä harmaine hiuksineen ja kurttuineenkin...
Meillä on ollut ihania aamuja ja hurmaavia hämyhetkiä. Molemmat
viimeiset viikot ovat kuluneet hyvin rauhallisesti, ja yksinpä
Davykin on käyttäytynyt oikein laatuunkäyvästi... Luulen todellakin,
että poika tulee paremmaksi... Kuinka hiljainen metsä tänään on --
ei kuulu risahdustakaan lukuunottamatta tuota heikkoa tuulta, joka
suhisee puunlatvoissa. Sen ääni on kuin laineitten tyrske kaukaisella
rannalla. Kuinka suloinen metsä on! Te kauniit puut! Rakastan
jokaista teitä kuin ystävää.
Anna pysähtyi kietoakseen käsivartensa solakan nuoren koivun
ympärille ja suudellakseen sen kermanvalkeata runkoa. Diana, joka
juuri kääntyi eräästä tien mutkasta, näki hänet ja nauroi.
-- Anna Shirley, sinä olet vain olevinasi täysikasvuinen. Luulen,
että yksin ollessasi olet aivan sama tyttöhupakko, mikä aina olet
ollut.
-- Ei käy päinsä heti tuossa tuokiossa jättää pikkutytön tapoja,
sanoi Anna hilpeästi. -- Sinunhan on muistettava, että minä olen
ollut lapsena neljätoista vuotta ja täysikasvuisena tuskin kolme.
Olen varma siitä, että metsässä tulen aina tuntemaan itseni lapseksi.
Nämä kävelymatkat koulusta kotiin ovat melkein ainoa aika, jolloin
minulla on tilaisuutta haaveiluun... paitsi tuo puolituntinen
ennen nukkumistani. Olen niin kiinni opetustyössäni ja omissa
opiskeluissani ja Marillan auttamisessa kaksoisten hoidossa, etten
suorastaan ennätä mitään.
Et voi aavistaa, missä ihanissa seikkailuissa olen mukana hetkinen
senjälkeen kun olen laskeutunut levolle iltasin itäisessä
vinttikamarissa... Kuvittelen aina olevani joku oikein loistava ja
komea ja ylhäinen henkilö -- suuri teatteriprimadonna tai Punaisen
ristin sisar tai kuningatar... Eilen illalla olin kuningatar. On
kauhean hauskaa olla olevinaan kuningatar. Saa kaiken nautinnon,
mutta pääsee kaikista vastuksista ja voi lakata olemasta kuningatar
milloin tahtoo, ja sitä eivät todelliset kuningattaret voi tehdä.
Mutta täällä metsässä kuvittelen mieluimmin aivan muita asioita...
Olen metsänneito, joka asuu vanhassa hongassa, tai pieni ruskea
keiju, joka piiloutuu kurtistuneen lehden alle. Tuo valkea koivu,
jota suutelin juuri sinun tullessasi, on siskoni. Ainoa erotus on,
että hän on puu ja minä tyttö, mutta sehän ei tee mitään. Minne sinä
menet, Diana?
-- Dicksonille. Olen luvannut Albertalle leikata hänen uuden
hameensa. Etkö voi tulla hakemaan minua illalla, Anna, ja saattaa
minua kotiin?
-- Voisinhan tulla -- koska Fred Wright on matkustanut kaupunkiin,
sanoi Anna viattoman näköisenä.
Diana punastui, nytkäytti niskaansa ja kulki edelleen. Mutta hän ei
ollut loukkaantuneen näköinen.
Annan vilpitön aikomus oli mennä Dicksonille myöhemmin illalla, mutta
menosta ei tullut mitään. Kun hän tuli Vihervaaralle, tapasi hän
sen sellaisessa tilassa, että se karkoitti kaikki muut ajatukset...
Pihalla hän tapasi Marillan -- Marillan, jonka katse ilmaisi
epätoivoa.
-- Anna, Dora on poissa!
-- Dora! Poissa! -- Anna katsoi Davyyn, joka ratsasti kahdareisin
veräjällä, ja huomasi, että koirankurisuus ilvehti hänen
silmänurkissaan.
-- Davy, etkö tiedä, missä sisaresi on?
-- Se vielä puuttuisi! sanoi Davy topakasti. -- En ole nähnyt tyttöä
sitten päivällisen -- siitä voit olla varma.
-- Olen ollut poissa kello yhdestä saakka, sanoi Marilla.
-- Thomas Lynde tuli niin pahasti sairaaksi, ja Rakel lähetti sanan
ja pyysi minun tulemaan. Lähtiessäni täältä leikki Dora nukkensa
kanssa keittiössä, ja Davy hyppi harakkaa haassa ladon takana. Tulin
kotiin vasta puoli tuntia sitten, ja Dora on täydellisesti kateissa.
Davy väittää, ettei hän ole nähnyt häntä sen koommin kun minä läksin
tieheni.
-- Ehei, en olekaan, vakuutti Davy juhlallisesti.
-- Hän on varmaan jossain täällä lähistöllä, sanoi Anna. -- Hän ei
koskaan uskaltaisi mennä kauaksi omin päin, niin arka ja varovainen
hän on. Ehkä hän on nukkunut johonkin huoneeseen?
Marilla pudisti päätään.
-- Olen hakenut läpi koko talon. Mutta ehkä hän on jossain
ulkohuonerakennuksessa.
Nyt etsittiin kauan ja perinpohjin. Kaksi hätääntynyttä naisparkaa
etsi jokaisen asuinrakennuksen, pihan ja ulkohuonerakennuksen sopen.
Anna samoili ympäri puutarhassa ja kummitusmetsässä, koko ajan,
huutaen Doran nimeä. Marilla otti lyhdyn ja tutki kellarin. Davy
seurasi vuorotellen heitä kumpaakin, milloin toista, milloin toista,
ja osoittautui erittäin kekseliääksi, kun oli löydettävä paikkoja,
missä Doran voitiin otaksua olevan. Viimein he tapasivat toisensa
jälleen pihalla.
-- Tämä on aivan käsittämätöntä, ähkyi Marilla.
-- Missä hän voi olla? sanoi Anna hyvin huolissaan.
-- Hän on ehkä kellahtanut kaivoon, sanoi Davy mitä iloisimmin ilmein.
-- Sitä -- sitähän voisi ajatella, kuiskasi Marilla.
Anna tunsi polviensa vapisevan, mutta meni joka tapauksessa
kaivonkannelle ja kumartui sen yli. Vesisanko oli pistettynä
paikalleen. Kaukana alhaalla kosteitten kiviseinien välissä kimmelsi
liikkumaton vedenpinta. Cuthbertin kaivo oli syvin Avonlean
kaivoista. Entäpä jos Dora... Ei, Anna ei voinut ajatella ajatusta
loppuun. Hän värisi ja kääntyi pois.
-- Juokse hakemaan herra Harrisonia, sanoi Marilla ja väänteli
käsiään.
-- Sekä herra Harrison että John Henry ovat poissa -- he matkustivat
kaupunkiin tänään. Menen noutamaan herra Barrya.
Herra Barry saapui yhdessä Annan kanssa, kantaen kokoonkäärittyä
nuoraa, johon hän oli kiinnittänyt kouranmuotoisen työaseen, joka
ennen oli ollut heinätadikon toisena päänä. Marilla ja Anna seisoivat
vieressä, kylminä ja kauhusta ja pelosta vapisevina, herra Barryn
haratessa kaivoa ja Davyn, joka istui kahdareisin veräjän päällä,
katsellessa ryhmää kasvoilla ilme, joka ilmaisi, kuinka huvittavana
hän piti koko näytelmää.
Viimein pudisti herra Barry päätään keventyneen näköisenä.
-- Ehei, tuolla alhaalla hän ei ole... Mutta onhan merkillistä, minne
tyttö on livistänyt?... Kuulehan, nuori herraseni, oletko varma
siitä, ettei sinulla ole selvillä, missä sisaresi oleskelee?
-- Olen sanonut varmaankin kymmenkunta kertaa, etten tiedä, vastasi
Davy loukkaantuneen näköisenä. -- Ehkä joku maankiertäjä on ollut
täällä ja varastanut hänet.
-- Loruja, sanoi Marilla tuikeasti -- hän tunsi nyt mielensä
keventyneeksi, kun hänen ei enää tarvinnut peljätä kaivoa. -- Anna,
luuletko, että hän on voinut mennä herra Harrisonin luo? Hän on koko
ajan puhunut hänen papukaijastaan aina siitä pitäen kuin sinä ensi
kerran veit hänet mukanasi hänen luokseen.
-- En ikimaailmassa voi uskoa, että Dora uskaltaisi niin kauaksi,
mutta menen sinne katsomaan, sanoi Anna.
Ei kukaan nähnyt Davya juuri tällä hetkellä, sillä siinä tapauksessa
olisi huomattu, että hänen kasvoissaan tapahtui omituinen muutos.
Sanaakaan lausumatta hän laskeutui alas veräjältä ja pötki, minkä
paksuilta jaloiltaan pääsi, pois latoa kohti.
Anna riensi peltojen poikki Harrisonin pihalle, hyvin vähän toivoen
löytävänsä sitä, jota hän etsi. Talo oli suljettu, ikkunaluukut
kiinni, ja autiuden leima oli koko paikalla. Hän astui verannalle ja
huusi kovalla äänellä Doraa.
Inkivääri, joka oli sisällä keittiössä, suuttui ja kirkui ja
kiroili. Mutta papukaijan kiukkuisen lörpötyksen keskeltä kuuli Anna
valittavaa huutoa pihan äärellä olevasta ulkohuonerakennuksesta, jota
herra Harrison käytti kalustoaittana. Anna riensi ovelle, kohotti
säpin ja näki pienen itkuisen olennon, joka yksinään ja hyljättynä
istui siellä ylösalaisin käännetyllä hulikalla, jossa joskus oli
ollut nauloja.
-- Oi Dora, Dora, kuinka olet säikäyttänyt meidät! Miten ihmeessä
sinä istut täällä?
-- Davy ja minä tulimme tänne Inkivääriä katsomaan, nyyhkytti Dora,
mutta me emme voineet päästä sen luokse, Davy vain potkaisi oveen
ja pani sen kiroamaan... Sitten Davy toi minut tänne ja juoksi ulos
ennen minua ja sulki oven, enkä minä voinut päästä ulos. Itkin ja
huusin -- olin niin peloissani!... Oi, olen niin nälissäni, ja
värisen niin kovin, ah, luulin, ettet koskaan tulisi, Anna.
-- Davy!...
Enempää ei Anna voinut sanoa. Hän talutti Doran kotiin raskain
sydämin. Hänen ilonsa siitä, että hän oli löytänyt tytön terveenä
ja hyvinvoivana turmeltui kokonaan siitä surusta, että Davy oli
käyttäytynyt niin huonosti.
Itse tuota Doran telkeämiskeppostahan ei ollut niin vaikeata antaa
anteeksi. Mutta Davy ei ollut puhunut totta -- hän oli valhetellut
tietoisesti ja harkitusti kerran toisensa jälkeen. Niin oli
asianlaita ja sellaista asiaa ei voinut katsoa sormien läpi...
Mieluimmin hän olisi tahtonut istuutua itkemään pelkästä surusta. Hän
oli alkanut oikein pitää pienestä Davy pojusta -- kuinka paljon, sen
käsitti hän oikeastaan vasta nyt -- ja hänen sydäntänsä vihloi, kun
hänen oli pakko huomata, että Davy saattoi aivan tarkoituksellisesti
valehdella.
Marilla kuunteli Annan selontekoa äänettömyyden vallitessa,
joka ei ennustanut hyvää Davylle. Herra Barry nauroi ja sanoi,
että sellaiseen veijariin oli parasta käydä käsiksi oikein
kovakouraisesti... Kun hän oli mennyt matkoihinsa köysineen ja
haroineen, lohdutteli ja lämmitti Anna vilusta värisevää Doraa,
antoi hänelle illallista ja auttoi hänet pikku vuoteeseensa. Sitten
hän meni jälleen keittiöön, ja samalla hetkellä tuli myöskin
Marilla sisään katkerin ilmein, taluttaen tai pikemminkin laahaten
mukanaan vastustelevaa ja hämähäkinverkon peittämää Davya, jonka hän
vastikään oli löytänyt piiloutuneena navetan pimeimpään soppeen ja
silmänräpäyksessä tavoittanut kiinni.
Hän työnsi pojan kaislamatolle keskelle lattiaa ja meni sitten
istumaan idänpuoleisen ikkunan ääreen. Anna istui surullisena ja
hervotonna vastakkaisen ikkunan ääressä. Heidän välillään seisoi
rikollinen. Hän oli kääntänyt selkänsä Marillaan päin, nöyrän,
alistuvaisen ja säikähtäneen selän. Mutta kasvot olivat Annaan päin
käännetyt, ja vaikka ilme oli selvästi nolo, välkehti Davyn silmissä
kuitenkin salaisen ymmärtämyksen pilke, ikäänkuin hän kyllä tietäisi,
että hän oli käyttäytynyt hyvin pahoin ja nyt saisi kärsiä siitä
rangaistuksen, mutta sitten myöhemmin, kun kaikki tuo ikävyys oli
sivuutettu, aikoi sydämen halusta nauraa koko jutulle yhdessä Annan
kanssa.
Mutta hän ei kohdannut mitään salaista hymyn pilkettä Annan silmissä,
mikä mahdollisesti olisi tapahtunut, jos tässä olisi ollut kysymys
vain tavallisesta onnettomuudesta. Hän luki niissä vain harmia ja
tyytymättömyyttä, mutta ei lainkaan rohkaisua.
-- Kuinka voit tehdä noin? kysyi hän surullisena.
Davy kihnutti itseään nolon näköisenä. -- Tahdoin vain hieman
laskea leikkiä... Täällä on nyt niin kauan aikaa ollut niin hirveän
hiljaista ja rauhallista, että minä arvelin, että olisi virkistävää
säikäyttää teitä suuria taas kerran... Ja niin olikin.
Huolimatta pelostaan ja pienestä omantunnonpistoksestaan täytyi
Davyn virnistää tuolle muistolleen.
-- Mutta sinähän olet valehdellut niin rumasti, Davy, sanoi Anna,
vielä surullisempana kuin ennen.
Davy näytti ällistyneeltä.
-- Mitä? Tarkoitatko sitä, että minä sanoin, etten tiennyt missä hän
oli? Puijasin vähän?
-- Juuri sitä. Kuinka voitkaan päästää sellaisen kauhean valheen, ja
vieläpä useita kertoja?
-- Äh, minunhan oli pakko, huudahti Davy aivan vilpittömästi. --
Ellen olisi puijannut, ette te tietenkään olisi säikähtäneet. Minun
oli pakko iskeä se päähänne...
Anna tunsi nyt puhtaasti fyysillisesti kaiken kestämänsä pelon ja
levottomuuden jälkivaikutukset. Davyn naivin julkea vastaus täytti
mitan kukkuralleen. Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen silmistään.
-- Oi, Davy, miten voitkaan? sanoi hän vapisevalla äänellä. -- Etkö
tiedä, kuinka väärin sellainen on?
Davy kauhistui. Anna itki -- hän oli saattanut Annan itkemään...
Todellisen katumuksen aalto valahti hänen lämpimän pikku sydämensä
ylitse. Hän syöksyi Annan luo, heittäytyi hänen polvelleen, kietoi
kätensä hänen kaulaansa ja puhkesi itse itkuun.
-- En tiennyt, että oli väärin tehdä pilaa tällä tavoin, nyyhkytti
hän. -- Kuinka voit odottaa, että minä tietäisin sen olevan väärin?
Kaikki herra Sprottin lapset puijasivat, kun heiltä kysyttiin jotain,
toinen toistaan pahemmin... Paul Irving, hän ei kai koskaan puijaa,
luulisin, ja nyt minä olen ponnistellut tullakseni yhtä hyväksi kuin
hän, mutta nyt et kai enää koskaan pidä minusta... Olisithan voinut
sanoa minulle, että se oli väärin. Olen kauheasti pahoillani siitä,
että olen saattanut sinut itkemään, enkä enää koskaan puijaa.
Davy kätki kasvonsa Annan olkapäälle ja ulvoi ääneen. Anna näki asian
äkkiä toisessa valossa. Hän painoi pojan lujasti rintaansa vasten ja
katsoi hänen pörröisen tukkansa yli Marillaan.
-- Hän ei tiennyt, että oli väärin valehdella, Marilla. Luulen, että
annamme hänelle anteeksi tällä kertaa, jos hän lupaa olla koskaan
enää puhumatta sellaista, mikä ei ole totta.
-- Sen kyllä lupaan, nyt kun tiedän, että se on niin pahaa, vakuutti
Davy nyyhkyttäen. -- Jos vielä saat minut kiinni pui jäämisestä, niin
saat nylkeä minut elävältä, Anna.
-- Älä sano "puijata", Davy -- sano narrata, sanoi opettajaneiti.
-- Minkätähden? ihmetteli Davy, oikaisten itsensä mukavasti hänen
polvellaan ja katsoen Annaan kyynelten kostuttamin, kysyvin kasvoin.
-- Miksi ei puijata kelpaa yhtä hyvin kuin narrata? Tahtoisin tietää
sen. Molemmissa on aivan yhtä monta kirjainta.
-- Se ei riipu kirjaimista, Davy rakas. Tuo sinun suosimasi sana
kuuluu niin rumalta ja huolimattomalta -- siitä sinun on kokonaan
luovuttava.
-- On aivan hirveän paljon sellaista, mistä pienten poikien on
luovuttava, sanoi Davy huokaisten. -- En ikimaailmassa luullut
sellaista olevan niin paljon... On ikävää, että puij -- että
narraaminen on väärin, sillä siitä on välistä hyvin suurta hyötyä,
mutta koska asia on niinkuin sanot, en enää koskaan tee sitä. Mitä te
teette minulle, kun narrasin tällä kertaa? Tahtoisin sen mielelläni
tietää.
Anna katsoi rukoillen Marillaan.
-- En tahdo olla liian ankara pojalle, sanoi Marilla. -- Voin
kyllä ymmärtää, ettei kukaan ole koskaan sanonut hänelle, että
valehteleminen on väärää, ja Sprottin lapset eivät olleet lainkaan
sopivaa seuraa hänelle. Mary raukka oli liian sairas voidakseen
kasvattaa häntä oikein, ja ei kai voi olettaa, että kuusivuotias
poikanen tietäisi tuollaista vaistomaisesti. On kai paikallaan
lähteä siitä, ettei hän tiedä ensimmäisiä alkeitakaan, ja niin
saamme laskea perustuksen heti alusta alkaen. Mutta siitä hän on
saava rangaistuksen, että hän telkesi Doran vajaan, enkä voi keksiä
mitään muuta kuin lähettää hänet vuoteeseen ilman illallista, ja sen
olemme tehneet jo niin monasti. Voitko sinä keksiä muuta? Siihen
sinun pitäisi kyetä -- sinun joka aina puhut siitä, että sinulla on
mielikuvitusta...
-- Mutta rangaistukset ovat niin ikäviä, ja minä pidän vain hauskojen
asioiden keksimisestä, sanoi Anna ja hyväili salavihkaa Davya. -- On
niin monta epämiellyttävää asiaa maailmassa, -- miksi istuttaisiin
keksimässä vielä useampia?
Loppupäätökseksi tuli, että Davy lähetettiin vuoteeseen kuten
tavallisesti, ja vuoteessa hänen oli maattava kello kahteentoista
seuraavana päivänä. Hänellä oli nyt ilmeisesti ajatuksenaikaa, sillä
kun Anna jonkun verran myöhemmin meni huoneeseensa, kuuli hän hänen
hiljaa huutavan häntä nimeltä. Tultuaan Davyn luokse tapasi hän hänet
istumassa pystyssä vuoteessa kyynärpäät polvia vasten ja leuka käsiin
nojautuneena.
-- Anna, sanoi hän juhlallisesti, onko puij -- tarkoitan narraaminen
väärin kenelle tahansa? Tahtoisin mielelläni tietää sen.
-- On, kultaseni.
-- Onko sekin väärin, kun aikuiset narraavat?
-- Tietysti.
-- Silloin, sanoi Davy hyvin varmalla äänellä, on Marilla paha, sillä
_hän_ narraa... Ja se on paljon pahempi teko kuin minun, sillä minä
en tiennyt sen olevan väärin, mutta hän tietää.
-- Davy Keith, Marilla ei ole koko elämässään koskaan puhunut
sellaista, mikä ei ole totta, sanoi Anna harmistuneena.
-- On kyllä! Hän sanoi minulle tiistaina, että jotain kauheata
tapahtuisi minulle, ellen lukisi rukouksiani joka ilta. Silloin minä
tahallani löin sen laimin enkä lukenut niitä koko viikkoon, vain
nähdäkseni, mitä tapahtuisi... Ja _mitään_ ei ole tapahtunut, lopetti
Davy itkunsekaisella äänellä.
Anna pidätti nauruaan, koska hän tiesi, ettei se juuri tällä hetkellä
olisi paikallaan, ja sitten hän ryhtyi innolla puolustamaan Marillaa.
-- Tarkoitat kai, että sain mennä nukkumaan ilman illallista, sanoi
hän hieman ivallisesti, mutta se ei ole mitään kauheata. Tietystikään
en pidä siitä, mutta te olette tehneet sen minulle jo niin monta
kertaa ennen tänne tuloni jälkeen, että alan tottua siihen. Ettekä
te säästä rahtustakaan pidättämällä minun illalliseni, sillä syön
kaksinkerroin niin paljon aamiaiseksi sen sijaan.
-- En tarkoittanut sitä. Tarkoitan, että et ole puhunut totta
tänään. Ja Davy -- Anna kumartui sängynpään yli ja uhkasi pontevasti
etusormellaan synnintekijää -- pojalle on valehteleminen melkein
kaikkein hirveintä, mitä voi tapahtua hänelle -- niin, Davy, usko se!
Tästä näet, että Marilla puhui totta.
-- Luulin, että tuo kauhea asia olisi paremmin ikäänkuin joku
_tapaus_ -- jotain jännittävää, näetkös, lausui Davy pettyneellä
äänellä.
-- Kukaan ei mahda mitään sille, mitä sinä kuvittelet mielessäsi --
kaikkein vähimmin saat lykätä syytä Marillan niskoille. Kauheitten
asioitten ei lainkaan tarvitse olla jännittäviä. Ne ovat usein vain
kehnoja ja mitättömiä.
-- Oli joka tapauksessa hurjan metkaa nähdä sinun ja Marillan
makaavan kaivonkannella tähystelemässä kaivoon, sanoi Davy ja
kihnutti hyväillen poskeaan polviansa vasten.
Anna pysyttelihe vakavana, kunnes hän oli ennättänyt rappusista ulos.
Sitten hän vaipui alas arkihuoneen sohvalle ja nauroi, niin että
hänen täytyi pidellä kylkiään.
-- Kunpa toki tahtoisit kertoa, miksi sinulla on niin hauskaa, sanoi
Marilla ärtyisästi. -- Minua ei ole ollenkaan naurattanut koko
päivänä.
-- Sinä tulet nauramaan täyttä kurkkua tämän kuultuasi, lupasi Anna.
Ja Marilla nauroi todellakin, mikä osoittaa, kuinka hänen
kasvatuksensa oli edistynyt senjälkeen kun hän oli ottanut Annan
taloonsa. Mutta hän huokasi heti senjälkeen.
-- Minun ei olisi kaiketi pitänyt sanoa hänelle tuolla tavoin,
vaikka minä olen kerran kuullut erään papin sanovan siten eräälle
pahalle poikanulikalle. Mutta hän koetteli kärsivällisyyttäni
siihen määrin... Se sattui sinä iltana, jona sinä olit konsertissa
Carmodyssa ja minun piti viedä poika nukkumaan. Hän sanoi, ettei hän
ymmärtänyt, mitä hyötyä olisi iltarukouksesta, ennenkuin hän tuli
niin suureksi, että Jumala välitti hänestä... Anna, minä en tiedä,
kuinka meidän on meneteltävä tuon pojan suhteen. En ole koskaan
nähnyt mokomaa. Ja välistä menetän kokonaan rohkeuteni.
-- Ah, älä sano niin, Marilla. Muista, kuinka vaikea kasvatettava
minä olin tänne tultuani.
-- Anna, sinä et koskaan ollut ilkeä -- _et koskaan_. Näen sen nyt,
kun olen saanut oppia, mitä todellinen ilkeys merkitsee. Myönnän,
että sinä aina sait aikaan kamalia kommelluksia ja jouduit itse
pulaan, mutta sinä aina tarkoitit hyvää. Davy on ilkeä pelkästä
ilkeyden halusta.
-- Oi ei, ei hänkään ole ilkeä pohjaltaan, sanoi Anna sovittelevalla
äänellä. -- Se on enimmäkseen vallattomuutta. Ja täällähän on
kylläkin hiljaista ja yksitoikkoista hänelle. Hänellä ei ole ketään
toisia poikia, kenen kanssa leikkiä, ja jotain hänen täytyy keksiä
aikaansa kuluttaakseen. Dora on niin sävyisä ja kiltti, ettei hän
kelpaa leikkitoveriksi pojalle.
Luulen todellakin, että olisi parempi panna heidät kouluun, Marilla.
-- Ei, vastasi Marilla hyvin varmasti, isäni sanoi aina, ettei lasta
pitäisi sulkea koulun neljän seinän sisään ennenkuin se on täyttänyt
seitsemän vuotta, ja pastori Allan sanoisi samoin. Kaksoisethan
voivat oppia hiukan tavaamista ja kirjoitusta täällä kotona, mutta
kouluun he eivät mene, ennenkuin ovat täyttäneet seitsemän vuotta.
-- No niin, silloin voimme koettaa vaikuttaa Davyyn täällä kotona,
sanoi Anna hilpeästi. -- Kaikkine virheineenkin hän on kultainen
pikku poju. En voi olla pitämättä hänestä. Marilla, teen siinä ehkä
hyvin pahasti, mutta jos olen rehellinen, niin pidän enemmän Davysta
kuin Dorasta, miten kiltti hän lieneekin.
-- Epäilen, että minun laitani on samoin, tunnusti Marilla, ja se ei
ole oikein, sillä Dorasta ei koskaan ole mitään vaivaa. Mikään lapsi
ei voi olla kiltimpi, ja tuskin huomaa pienokaisen olemassaolon.
-- Dora on _liian_ erinomainen, sanoi Anna. -- Ja hän käyttäytyisi
yhtä hyvin, vaikkei olisi ainoatakaan elävää sielua, joka sanoisi
hänelle, kuinka hänen tulisi käyttäytyä. Hän tuli maailmaan valmiiksi
kasvatettuna, niin että hän ei tarvitse meitä, ja minä luulen,
lopetti Anna aivan oikealla ajatelmalla -- että me aina pidämme
eniten niistä ihmisistä, jotka tarvitsevat meitä mitä suurimmassa
määrässä.
-- Hän tarvitsee kyllä alituisesti jotakin, sanoi Marilla. -- Rakel
Lynde sanoisi, että hän tarvitsisi aika löylytystä.