-- Tuo vanha marakatti rouva Lynde oli täällä taas tänään ja kiusasi
minua merkitsemään listaan, jossa kerjättiin rahoja sakariston
mattoon, sanoi herra Harrison harmistuneena. -- Tuota naista en voi
kuolemakseni sietää... Hän sommittelee koko saarnan, sekä tekstin
että selityksen, kuuteen sanaan, ja sitten hän sinkauttaa sen
lähimmäisensä niskaan kuin tiilikiven.
Anna, joka oli lennähtänyt istumaan parvekkeen reunukselle ja
nautti leppoisasta länsituulesta, joka puhalsi vastakynnettyjen
peltojen yli harmaan marraskuunpäivän hämärässä ja vihelsi omituista
säveltä ryhmyisten mäntyjen lomissa puutarhan alapuolella, käänsi
miettiväisiä kasvojaan.
-- Koko surkeus on siinä, että te ja rouva Lynde ette ymmärrä
toisianne, sanoi hän. -- Se on melkein aina syynä siihen, etteivät
ihmiset tule toimeen toistensa kanssa. Ihan alussa en minäkään
pitänyt rouva Lyndestä, mutta niin pian kuin aloin ymmärtää häntä,
opin pitämäänkin hänestä.
-- Onhan mahdollista, että rouva Lynde on joittenkin ihmisten
makuun, mutta minä en huolinut jatkaa banaanien syöntiä siksi,
että ihmiset sanovat, että jos minulla vain olisi kyllin kauan
kestävyyttä, oppisin niistä pitämään, murisi herra Harrison. -- Mitä
tulee hänen ymmärtämiseensä, niin olen jo ymmärtänyt, että hänelle
on käsittämättömän vaikeata olla pistämättä nenäänsä lähimmäisensä
asioihin, ja sen sanoin hänelle myöskin.
-- Oi, se on varmaankin loukannut hänen tunteitaan kauheasti,
sanoi Anna nuhtelevasti. -- Kuinka voitte sanoa mitään sellaista?
Minä satuin kauan sitten sanomaan muutamia hyvin ikäviä asioita
rouva Lyndelle, mutta se tapahtui siksi, että jouduin suunniltani
ja kiivastuin -- en olisi koskaan voinut sanoa sitä tyynesti ja
hillitysti.
-- Se oli totuus, ja totuus täytyy jokaisen ihmisen sulattaa.
-- Niin, mutta te ette sanonut hänelle koko totuutta, väitti Anna.
-- Teillä on tapana sanoa vain totuuden epämiellyttävä osa. Olette
esimerkiksi sanonut minulle varmaankin kymmenen kertaa, että tukkani
on punainen, mutta te ette ole kertaakaan sanonut minulle, että
minulla on hieno ja jalomuotoinen nenä.
-- Näytpä tuon kyllä tietävän sanomattakin, virnisteli herra Harrison.
-- Tiedän myöskin, että minulla on punainen tukka, vaikka se
tummeneekin vuosi vuodelta -- eikä sitäkään tarvitse kenenkään sanoa
minulle.
-- No no -- koetan kyllä vaieta siitä, koska olet niin
herkkätuntoinen. Suo anteeksi ukolle, Anna! Minulla on tapana sanoa
ajatukseni suoraan, ja sitä ei ihmisten pidä panna pahakseen.
-- Mutta sille ei mahda mitään, että mieli käy pahaksi. Ja se seikka,
että se on tullut tavaksi, ei juuri paranna asiaa, arvelen minä. Mitä
te ajattelisitte ihmisestä joka kuljeskelisi ympäri ja pistelisi
nuppineuloja ihmisiin ja sanoisi: "saatte suoda minulle anteeksi,
älkää välittäkö siitä -- minulla on sellainen tapa"... Te arvelette
hänen olevan hieman päästä vialla, vai mitä? Ja mitä siihen tulee,
että rouva Lynde tekeytyy tärkeäksi ja sekaantuu moneen asiaan, niin
sehän on totta. Mutta sanoitteko hänelle myöskin, että hänellä on
hyvin hyvä sydän ja että hän on aina hyvä köyhille? Ajatelkaas, hän
ei sanonut sanaakaan, kun Timothy Cotton varasti voihulikan hänen
maitokamaristaan ja uskotteli vaimolleen ostaneensa sen häneltä!
Seuraavalla kerralla teidän tavatessaan rouva Cotton sanoi, että voi
maistui kovasti nauriilta, ja rouva Lynde sanoi, että oli ikävää,
ettei se ollut oikein onnistunutta...
-- Joitakin hyviä ominaisuuksia lienee kai joka ihmisellä, herra
nähköön, jupisi herra Harrison. -- Useimmillahan on. Minulla
itsellänikin on niitä, vaikket sinä ehkä ole niitä vielä keksinyt.
Mutta minä en missään tapauksessa anna mitään tuohon mattoon. Ihmiset
juoksevat täällä rahoja kerjäämässä aina ja alituisesti... Sinullahan
oli myöskin muuan "tarkoitus" -- miten käräjätalo edistyy?
-- Erinomaisesti. Meidän A.Y.Y:llämme oli kokous perjantai-iltana,
ja me havaitsimme, että meillä oli kylliksi rahaa seinien
maalaamiseen ja uuteen pärekattoon. Useimmat ovat osoittautuneet
oikein auliiksi, herra Harrison.
Anna oli hienotunteinen luonne, mutta hän ei kuitenkaan voinut olla
sekoittamatta hieman sappea puheeseensa, kun tarve vaati.
-- Minkä värisen te siitä laitatte?
-- Olemme valinneet hyvin kauniin vihreän värin. Katosta tietysti
tulee punainen -- jokseenkin tummanpunainen. Herra Roger Pye hankkii
värit tänään kaupungista.
-- Kuka suorittaa työn?
-- Herra Joshua Pye Carmodysta. Hän on saanut pärekaton melkein
valmiiksi. Meidän oli pakko antaa hänelle tuo työ, sillä jokainen
Pye-niminen -- täällä on, kuten tiedätte, neljä sen nimistä perhettä
-- sanoi, ettei hän antaisi senttiäkään, ellei Joshua saisi työtä.
He olivat merkinneet yhteensä kaksitoista dollaria, ja se oli meidän
mielestämme liian suuri summa menetettäväksi, vaikka jotkut sanovat
nyt, ettei meidän olisi koskaan pitänyt antaa tuota tehtävää millekään
Pyelle... Rouva Lynde sanoo, että he aina koettavat hutiloida.
-- Niin, saa nähdä nyt, kuinka tästä Joshua suoriutuu. -- Jos hän
vain tekee kunnon työtä, niin on saman tekevää, onko hänen nimensä
Piirakka vai Pannukakku. [Piirakka englanniksi = pie. Suom. muist.]
-- Häntä pidetään kelvollisena työntekijänä, vaikka hän on aikalailla
omituinen. Hän ei puhu juuri koskaan.
-- Sellainen "omituisuus" on aivan minun makuuni, sanoi herra
Harrison. -- Mutta voin kyllä ymmärtää, että Avonlea tässä
tapauksessa pitää häntä vähätietoisena. Minä en myöskään ole koskaan
puhunut ennen tänne tuloani, ja silloin minun täytyi tehdä sitä oman
etuni vuoksi, sillä muuten rouva Lynde olisi sanonut, että olin
kuuromykkä, ja lähettänyt kerjuulistan kiertämään kerätäkseen rahaa,
jotta minä raukka saisin oppia merkkikieltä. Et kai mene vielä, Anna?
-- Minun täytyy. Minulla on hiukan ompelemista Doralle tänä iltana.
Sitäpaitsi pelkään, että Davy on aivan tehnyt lopun Marilla
raukasta tällä aikaa. Aamulla hän sanoi ensimmäiseksi: "Minne pimeä
menee, Anna? Tahtoisin tietää sen." Sanoin, että se meni maapallon
toiselle puolen, mutta aamiaisen jälkeen hän julisti, että minä olin
petkuttanut häntä -- se meni alas kaivoon... Ja tänään on Marilla
tavannut neljä kertaa hänet riippumassa kaivonkannella, jossa hän
makaa ja tähystelee pimeätä.
-- Hän on tavattoman omavaltainen poika, sanoi herra Harrison. --
Eilen hän tuli tänne ja nykäisi neljä sulkaa Inkiväärin pyrstöstä,
ennenkuin minä ennätin tulla sisään ladosta. Lintu parka on ollut
alakuloisella mielellä siitä pitäen. Nuo nulikat mahtavat olla
kamalia kiusankappaleita teille...
-- Kyllähän heistä on vaivaa, mutta välistä saa kuitenkin
palkintonsakin... sanoi Anna, hiljaisuudessa päättäen antaa anteeksi
Davyn seuraavan konnankujeen, olipa se sitten mikä tahansa, koska hän
hänen puolestaan oli kostanut Inkiväärille.
Herra Roger Pyellä oli värit mukanaan illalla, ja Joshua herra, juro
ja harvasanainen mies, aloitti maalauksen seuraavana päivänä.
Hän sai tehdä häiritsemättä työtään. Käräjätalo sijaitsi n.
s. "alatien" varrella. Syksymyöhällä oli tämä tie aina märkä
ja lokainen, ja ihmiset, jotka aikoivat Carmodyyn, kulkivat
säännöllisesti melkoista pitempää "ylätietä". Käräjätalo oli muuten
niin tiheän mäntymetsän ympäröimä, ettei sitä näkynyt lainkaan,
ellei ollut aivan sen ääressä. Joshua herra maalasi siis yksinään ja
riippumattomana, mikä oli hänen seuraa vierovalle luonteelleen niin
mieluista.
Perjantai-iltapäivänä hän lopetti työn ja meni kotiinsa Carmodyyn.
Hetkinen hänen poistumisensa jälkeen ajoi rouva Lynde ohi. Hän
oli uhmannut "alatien" lokaisuutta ollen utelias näkemään, miltä
käräjätalo näytti uudessa asussaan. Kun tie kääntyi viimeisen
männikön ympäri, näki hän.
Näky teki omituisen vaikutuksen rouva Lyndeen. Hän päästi ohjakset,
löi kätensä yhteen ja huudahti: "Laupias luoja!" -- Hän tuijotti
ikäänkuin hänen olisi ollut mahdotonta uskoa silmiään. Sitten hän
puhkesi melkein hysteeriseen nauruun.
-- Tässä on tapahtunut joku erehdys -- muu ei ole ajateltavissa.
Mutta kuinkapa voisikaan pyytää, että kukaan Pye koskaan maailmassa
tekisi mitään kunnollista...
Rouva Lynde ajoi kotiin. Hän tapasi sangen monta tuttavaa matkalla
ja pysähtyi kertomaan heille vastamaalatusta käräjätalosta. Uutinen
levisi kulovalkean tavoin. Gilbert Blythe, joka istui kotonaan
syventyneenä erääseen kirjaan, kuuli sen auringonlaskun aikaan isänsä
renkipojalta ja hyökkäsi hengästyneenä Vihervaaralle Fred Wrightin
seurassa, joka yhtyi häneen matkalla. He tapasivat Diana Barryn,
Jane Andrewsin ja Anna Shirleyn epätoivoa ilmaisevin kasvoin suurten
lehdettömien piilipuiden juurella Vihervaaran veräjällä.
-- Sehän ei voi olla totta, Anna? huusi Gilbert.
-- Se _on_ totta, vastasi Anna ja näytti tragedian jumalattarelta.
-- Rouva Lynde poikkesi tänne Carmodysta tullessaan puhuakseen
siitä minulle. Oi, tämä on aivan yksinkertaisesti _hirveätä!_ Mitä
hyödyttää muodostaa yhdistys ja koettaa parantaa mitään?
-- Mikä sitten on kauheata? kysyi Oliver Sloane, joka saapui tällä
hetkellä mukanaan hattulaatikko, jonka hän oli tuonut kaupungista
Marillalle.
-- Etkö ole kuullut siitä? sanoi julmistunut Jane. -- Kas tällainen
on asia -- Joshua Pye on maalannut käräjätalon _siniseksi viheriän
asemasta_ -- korean, loistavan siniseksi, samaan räikeään väriin,
mitä käytetään vaunuissa ja työntökärryissä... Ja rouva Lynde sanoo,
että se on inhoittavin talon väri -- lisäksi vielä yhdessä kirkkaan
punaisen katon kanssa --, mitä hän koskaan on nähnyt tai voinut
uneksia... Polveni kävivät niin heikoiksi, että olisit voinut työntää
minut kumoon pikkusormellasi, kun kuulin siitä. Tästä voi aivan sydän
haljeta -- kaiken vaivan ja tuskan jälkeen, mitä olemme kokeneet.
-- Kuinka maailmassa on sellainen erehdys voinut syntyä? ihmetteli
Diana puolittain itkien.
Tämän auttamattoman onnettomuuden syy lankesi kuitenkin Pye-suvun
niskoille. Avonlean Yhteiskuntaa parantava Yhdistys oli päättänyt
käyttää erästä purkeissa myytävää öljy väriä, ja nämä purkit
olivat numeroidut väriluettelon mukaan. Ostaja sai valita värinsä
luettelosta ja teki tilauksen sen numeron mukaan, joka oli merkitty
värin viereen. Se viheriä vivahdus, joka huomattiin sopivaksi,
oli numero 147, ja kun herra Roger Pye lähetti Yhteiskunnan
parantajille poikansa, John Andrewin, mukana sellaiset terveiset,
että hän menisi kaupunkiin ja voisi tuoda heille värit, pyysivät
Yhteiskunnanparantajat John Andrewia pyytämään isäänsä hankkimaan
numeroa 147. John Andrew vakuutti aina sittemmin, että hän tekikin
niin, mutta hänen elämänsä alkusyy vakuutti yhtä itsepintaisesti,
että John Andrew sanoi numero 157, ja tällä kannalla on asia vielä
tänä päivänä.
Sinä iltana vallitsi syvä alakuloisuus jokaisessa Avonlean talossa,
jossa asui joku Yhteiskunnanparantaja. Synkkämielisyys Vihervaaralla
oli niin kauhistuttava, että se säikytti itse Davyakin. Anna itki
eikä tahtonut antaa lohduttaa itseään.
-- Minun _täytyy_ itkeä, vaikka kohta täytänkin seitsemäntoista
vuotta, Marilla, nyyhkytti hän. -- Se on niin nöyryyttävää, niin
hirvittävän ilkeätä... Se on kuolinisku koko yhdistyksellemme...
Ihmiset suorastaan nauravat meidät kuoliaiksi.
Mutta kaikki ei käy laskujen mukaan tässä maailmassa. Avonlean
ihmiset eivät nauraneet, siihen he olivat liian suuttuneita. _Heidän_
rahansa olivat menneet käräjätalon maalaamiseen, ja he tunsivat
siis itsensä äärettömän suuttuneiksi erehdyksestä. Yleinen kiukku
purkautui Pye-perheen niskoille. Roger Pye ja John Andrew olivat
idioottimaisella tavalla sotkeneet asian, joka oli määrä sanoa, ja
mitä tulee Joshua Pyehin, niin täytyi hänellä olla muutamia ruuveja
irti, kun hän ei epäillyt, että jokin oli hullusti, kun hän aukaisi
läkkipöntöt ja näki sinisen värin. Tähän suoraan hyökkäykseen vastasi
Joshua Pye, ettei Avonlean maku värikysymyksessä liikuttanut häntä,
olipa sitten _hänen_ yksityinen mielipiteensä mikä tahansa; häntä oli
pyydetty maalaamaan käräjätalo eikä loruilemaan siitä, ja hän tahtoi
saada rahansa.
Yhteiskunnanparantajat maksoivat kirvelevin sydämin hänen palkkansa.
He olivat ensin neuvotelleet herra Peter Sloanen kanssa, joka oli
lautamies.
-- Teidän on todellakin pakko maksaa, sanoi Peter. -- Ei käy päinsä,
että annatte hänen kärsiä erehdyksestä -- hän väittää, ettei hän
ole edes kuullut, minkälaisia värien piti olla, vaan sai ainoastaan
väritölkit ja käskyn ryhtyä työhön. Mutta synti ja häpeä se on, ja
käräjätalo on sen näköinen, että sitä ihan voi säikähtää.
Onnettomat Yhteiskunnanparantajat odottivat, että Avonlea tämän
jälkeen katselisi heitä vieläkin karsaammin silmin kuin ennen, mutta
sen sijaan yleinen mielipide teki koko käänteen heidän edukseen.
Ihmisten kävi sääliksi tuo pieni uskollinen joukko, jota elähytti
sellainen into ja ihastus ja joka kuitenkin oli epäonnistunut.
Rouva Lynde pyysi, etteivät he menettäisi rohkeuttaan, vaan
näyttäisivät Pyen herrasväelle, että oli ihmisiä, jotka voivat
tehdä työn kunnollisesti hutiloimatta siinä. Herra Spencer lähetti
sellaisia terveisiä, että hän aikoi hakata ja polttaa kaikki
puunkannot maantien varrelta oman talonsa kohdalta ja sen sijaan
kylvää heinänsiementä omalla kustannuksellaan ja kauneuden vuoksi.
Ja rouva Hiram Sloane tuli eräänä päivänä koululle ja viittasi
salaperäisesti Annan eteiseen sanoakseen hänelle, että jos "yhdistys"
aikoi istuttaa krasseja ja pelargonioita tienristeyksessä olevalle
kolmikulmalle ensi keväänä, niin ei heidän varmastikaan tarvinnut
pelätä hänen lehmäänsä, sillä hän laittaisi kyllä niin, että elukka
pysyisi asiaankuuluvien rajojen sisäpuolella...
Herra Harrison nauroi salavihkaa, mutta lausui osaaottavia sanoja
Annalle.
-- Älä ole pahoillasi, Anna! Useimmat maalit tulevat rumiksi ja
haalistuneiksi vuosien kuluessa, mutta tämä sininen on jo alunpitäen
niin kunnottoman kauhistavaa, että se varmaankin tulee kauniimmaksi
aikaa myöten... Ja katto on päreistä tehty ja siisti. Nyt ihmiset
voivat istua sisällä salissa ilman että heidän ylleen tippuu vettä.
Sekin on jo sangen paljon.
-- Mutta Avonlean sininen käräjätalo tulee joka tapauksessa olemaan
joka miehen hampaissa koko lähiseudulla, sanoi Anna katkerasti.
Ja tunnustaa täytyy, että niin kävikin.