Rouva Rakel Lynde istui keittiönikkunansa ääressä ja virkkasi
tähtiä suureen valkeaan peitteeseen, aivan samoin kuin hän oli
istunut eräänä iltana useita vuosia sitten, kun Matthew Cuthbert oli
ajanut mäen töyrästä ylös mukanaan olento, jota Rakel rouva sanoi
"tyttöletukaksi laitoksesta". Mutta se oli tapahtunut keväällä,
jolloin Suloisuuden valkea tie oli kukassa, ja nyt oli myöhäinen
syksy; metsät olivat kadottaneet lehtensä ja vainiot levisivät
paljaina ja tuskailtavina. Aurinko laski juuri kaikessa komeudessaan
ja purppura- ja kultaloistossaan tummien metsien taakse Avonlean
länsipuolelle, kun pienet, keveät, kaksipyöräiset ajoneuvot, joita
veti hidas, ruskea ponihevonen, vierivät maantietä pitkin. Rakel
rouva katsoi niitä täynnä mielenkiintoa.
-- Tuolla tulee Marilla kotiin hautajaisista, virkkoi hän miehelleen,
joka loikoili pitkällä puusohvalla keittiössä.
Thomas Lynde makaili näihin aikoihin useammin sohvalla kuin hänellä
oli ollut tapana, mutta Rakel rouva, jolla oli niin terävä silmä
kaikkeen, mikä oli ulkopuolella hänen oman kotinsa rajoja, ei ollut
vielä toistaiseksi pannut sitä merkille.
-- Ja kaksoiset hänellä on kuin onkin muassaan. -- Vai niin, siinä
kurottautuu Davy suojuskaaren yli siepatakseen kiinni hevosen
hännästä, ja Marilla ottaa armollista herraa käsivarresta ja ajaa
hänet takaisin istuimelle. Dora istuu niin kiltisti ja säädyllisesti
kuin konsanaan voi pyytää. Hän on aina sen näköinen, kuin olisi hänet
juuri tärkätty ja silitetty.
Niin, Marilla rukka, hän saa kyllä talven mittaan tietää elävänsä
lasten parissa... Minä en kuitenkaan käsitä, että hän olisi voinut
olla ottamatta heitä nykyisten olosuhteitten vallitessa, ja
hänellähän on Anna apunaan. Anna on aivan suunnattoman iloinen koko
jutusta, ja minun täytyy myöntää, että hän osaa tavattoman hyvin
käsitellä lapsia. Hyvänen aika -- minusta tuntuu kuin Matthew-parka
vasta eilispäivänä olisi tullut kotiin Annan kanssa kaikkien ihmisten
nauraessa sille, että Marilla otti itselleen kasvatin. Ja nyt hän on
ottanut kaksoiset. Yllätyksiin saa olla valmistunut niin kauan kuin
täällä vaeltaa...
Lihava poni hölkytti sillan yli Lynden notkon reunaa ja maantietä
ylös Vihervaaralle. Marilla näytti sangen happamelta. East
Graftonista oli kahdenkymmenen kilometrin ajomatka ja Davy Keithiä
näytti vaivaavan tarve olla alituiseen liikkeessä. Marillalle kävi
ylivoimaiseksi pakottaa häntä istumaan hiljaa, ja hän oli koko matkan
istunut tuskissaan siitä, että poika kupsahtaisi takaperin vaunuista
ja taittaisi niskansa tai keikahtaisi eteenpäin ja vyöryisi maahan
ponin kavioiden alle.
Epätoivoissaan hän uhkasi häntä lopulta aimo selkäsaunalla kotiin
päästyä. Mutta silloin kiipesi Davy hänen polvilleen välittämättä
ohjaksista, kietoi lihavat kätensä hänen kaulaansa ja tarrautui
häneen kuin karhunpoikanen.
-- Sitä en usko sinun tarkoittavan, sanoi hän ja suuteli hellästi
kurttuista poskea. -- Sinä et näytä naiselta, joka lyö pikku poikaa
vain siksi, ettei hän voi pysyä hiljaa. Eikö sinun mielestäsi ollut
kamalan vaikeata istua hiljaa, kun olit minun ikäiseni?
-- E-ei, minä istuin aina hiljaa, kun minun käskettiin niin tehdä,
sanoi Marilla koettaen puhua ankarasti, vaikka hän tunsi sydämensä
heltyvän Davyn niin vilpittömässä mielessä suomasta hyväilystä.
-- No niin, se johtui tietysti siitä, että sinä olit tyttö, sanoi
Davy ja kiipesi takaisin paikalleen. -- Ajatella, että sinä
todellakin olet ollut kerran pikku tyttö!... Dora voi istua hiljaa --
vaikka sen täytyy olla aika vaivalloista!... Tyttönä oleminen mahtaa
olla hirveän pitkäpiimäistä! Vingu, Dora -- nyt minä elvytän sinua
hieman!
Davyn tapa elvyttää sisartaan oli sellainen, että hän kahmaisi kiinni
Doran kiharoista ja ravisti niistä aika tavalla. Dora kirkaisi ja
alkoi itkeä.
-- Kuinka voit olla noin ilkeä poika, kun äiti raukkasi on laskettu
hautaan vain muutamia tunteja sitten? kysyi Marilla epätoivon
vallassa.
-- Oh, hän kuoli mielellään, sanoi Davy tuttavallisesti. -- Tiedän
sen, sillä hän sanoi sen minulle. Hän oli niin hirveästi väsynyt
sairaana makaamiseen ja noitten inhoittavien lääkkeitten ottamiseen.
Juttelimme niin paljon hänen kuolinpäivänsä edellisenä iltana. Hän
sanoi minulle, että sinä aioit ottaa Doran ja minut talveksi ja että
minun pitäisi aina olla hyvä. Aion tietenkin olla kiltti, mutta eikö
voi olla kiltti juoksennellessaan ympäri yhtä hyvin kuin hiljaa
istuessaankin? Ja hän sanoi, että minun pitäisi aina olla kiltti
siskolleni ja puolustaa häntä, ja niin teenkin.
-- Oletko mielestäsi kiltti hänelle, kun vedät häntä tukasta?
-- Olen, minä en aio sallia kenenkään muun vetää häntä tukasta --
koettakootpas vain! sanoi Davy, puristaen pienet kätensä nyrkkiin
ja rypistäen kulmakarvojaan. -- Se ei ensinkään tehnyt kipeätä. Hän
itkeä tillitti vain siksi, että hän on tyttö. Olen iloinen siitä,
että olen poika, mutta harmillista on, että minun täytyy olla
kaksoinen... Kun Jimmy Sprottin sisar on nenäkäs, sanoo Jimmy vain:
"Minä olen sinua vanhempi, minä tiedän paremmin" -- ja sitten pitää
tyttö suunsa kiinni. Mutta sitä en minä voi anoa Doralle, ja aina hän
ajattelee päinvastoin kuin minä. Oh, saanko ajaa ptruu-ptruuta tovin,
koska olen mies!
Marilla tunsi suurta kiitollisuutta, kun hän viimeinkin ajoi omalle
pihalleen, jossa syysillan tuuli tanssi kuihtuneitten lehtien kanssa.
Anna seisoi veräjän luona ottaakseen heitä vastaan ja nostaakseen
kaksoiset rattailta. Dora antautui tyynesti suudeltavaksi, mutta Davy
vastasi Annan "tervetuloa"-toivotukseen myrskyisimmällä syleilyllään
ja ilahuttavalla uutisella:
-- Minä olen herra Davy Keith.
Illallispöydässä Dora käyttäytyi hyvin sievästi ja kiltisti, mutta
Davyn pöytätavat jättivät runsaasti toivomisen varaa.
-- Olen niin kauheasti nälissäni, ettei minulla ole aikaa syödä
hienosti, sanoi hän, kun Marilla torui häntä. -- Dora ei ole
puoleksikaan niin nälkäinen kuin minä. Minähän olin liikkeessä koko
ajan ajaessamme... Tämä kaakku oli hurjan hyvää -- niin paljon
pomeranssinkuoria! Meillä ei ole ollut kotona kaakkua julman pitkään
aikaan, sillä äiti oli liian sairas leipoakseen mitään, ja rouva
Sprott sanoi, että hyvä jos hän leipoi meille leivän... Ja rouva
Wiggins ei pane koskaan pomeranssinkuoria kaakkuihinsa. Peijakkaan
akka! Saisinko palasen lisää?
Marilla olisi vastannut kieltävästi, mutta Anna leikkasi aikamoisen
viipaleen hänelle. Hänen täytyi kuitenkin muistuttaa Davya siitä,
että on tapana kiittää, kun saa jotakin. Davy veti vain suunsa
korviin ja iski hampaansa kaakkuun. Syötyään viipaleen hän sanoi:
-- Jos annat minulle vielä palasen, niin kiitän.
-- Ei, sinä olet saanut aivan riittävästi, sanoi Marilla äänellä,
joka, kuten Anna tiesi ja Davy sai oppia tietämään, ei sietänyt
mitään vastaväitteitä.
Davy iski silmää Annalle -- sitten hän kumartui eteenpäin pöydän yli,
sieppasi Doran ensimmäisen kaakunpalasen, josta tämä oli puraissut
vain sievän pienen puolikuun, hänen kädestään, aukaisi suunsa niin
ammottavan suureksi, että olisi voinut luulla hänen leukapieliensä
menevän sijoiltaan, ja nielasi koko palasen. Doran huulet alkoivat
vavista, ja Marilla istui mykkänä kauhusta. Anna huudahti heti
arvokkaimmalla "opettajaneiti"-ilmeellään:
-- Oi, Davy, hieno ja kohtelias mies -- gentlemanni -- ei koskaan tee
noin.
-- Tiedän kyllä, etteivät ne tee, sanoi Davy, niin pian kuin hän
kykeni puhumaan, mutta minä en olekaan sellainen -- olen poika.
-- Niin, mutta haluat kai tulla gentlemanniksi? sanoi ällistynyt Anna.
-- Totta kai. Mutta siksi ei voi tulla ennenkuin täysikasvuisena.
-- Voi kyllä, kultaseni, aivan varmaan, kiiruhti Anna sanomaan
haluten kylvää hyvän siemenen niin hyvissä ajoin kuin mahdollista. --
Sinä saat alkaa tulla gentlemanniksi jo pikkupoikana. Gentlemanni ei
koskaan sieppaa mitään tuolla tavoin naiselta -- tai unohda kiittää
-- tai vedä ketään tukasta...
-- Kaikesta huomaa, että heillä täytyy olla kamalan kuivaa, sanoi
Davy vilpittömästi. -- Luulen, että lykkään sellaiseksi tulemiseni
siksi kunnes olen kasvanut suureksi.
Marilla oli alistuvaisin ilmein leikannut Doralle uuden kaakun
viipaleen. Hän tunsi itsensä kykenemättömäksi voimienmittelyyn Davyn
kanssa tällä hetkellä. Tämä oli ollut rasittava päivä hänelle --
pitkä ajomatka edestakaisin ja sitten hautajaiset. Tällä hetkellä hän
katsoi tulevaisuutta kohti niin synkällä ja masentuneella mielellä,
että se olisi sopinut vaikka itse Eliza Andrewsille.
Kaksoiset eivät olleet erikoisesti toistensa näköisiä, vaikka
molemmat olivat vaaleita. Doralla oli pitkät tasaiset kiharat,
jotka eivät koskaan olleet pörrössä. Davyn koko pyöreä pää oli
keltakiharaisen hiusmetsän peitossa. Doran vaaleanruskeat silmät
olivat hurskaat ja lempeät; Davyn olivat yhtä veitikkamaiset ja
kujeilevat kuin keijukaisen. Doran nenä oli suora, Davyn selvästi
ylöspäin pyrkivä; Doran suu oli useimmiten hieman "supussa",
Davyn hymyili alituisesti. Sitäpaitsi Davylla oli kuoppa toisessa
poskessa ja toinen oli ilman, mikä antoi hänen kasvoilleen
hauskan "epäsäännöllisen" ilmeen hänen nauraessaan. Vallattomuus
ja koirankurisuus vaaniskeli hänen pikku kasvojensa jokaisessa
juonteessa.
-- Nyt heidän on parasta mennä levolle, sanoi Marilla, joka katsoi
tämän sopivimmaksi tavaksi päästä heistä eroon. -- Dora saa nukkua
minun luonani, ja Davyn saat sinä viedä nukkumaan lännenpuoliseen
vinttikamariin. Sinua ei kai pelota nukkua yksin, Davy?
-- Ei, mutta minä en aio mennä nukkumaan vielä hirveän pitkään
aikaan, sanoi Davy hyväntuulisesti.
-- Menet kyllä, sen tiedätkin.
Tämä oli kaikki, mitä kovasti koeteltu Marilla sanoi, mutta hänen
äänessään oli jotakin, joka teki itse Davynkin taipuisaksi ja
lauhkeaksi. Hän kapusi tottelevaisesti rappusia Annan seurassa.
-- Suureksi tultuani on kaikkein ensimmäinen työni olla valveilla
koko yö ottaakseni selkoa, minkälaista silloin on, uskoi hän Annalle.
Seuraavina vuosina Marilla ei koskaan väristyksettä ajatellut
ensimmäistä viikkoa, jonka kaksoiset viettivät Vihervaaralla. Se ei
oikeastaan ollut pahempi kuin sitä seuraa vatkaan viikot, mutta se
tuntui siltä siksi, että kaikki oli niin uutta ja kauhistuttavaa.
Harvoin meni minuttiakaan päivän kuluessa ilman että Davy teki jotain
vallattomuutta tai vaivasi päätään keksiäkseen sellaista. Mutta hänen
ensimmäinen erikoisen huomattava urotyönsä tapahtui kaksi päivää
hänen saapumisensa jälkeen, eräänä sunnuntaiaamuna -- oli ihana,
leuto päivä, autereinen ja leppoisa aivan kuin syyskuussa.
Kaikki aikoivat kirkkoon, ja Anna puki häntä Marillan auttaessa
Doraa. Davy vastusti alussa mitä päättäväisimmin kasvojen pesua.
-- Marilla pesi minut eilen -- ja rouva Wiggins hankasi minua
kiilloituspulverilla hautajaispäivänä... Sen pitäisi riittää koko
viikoksi. Mitäpä hyödyttää olla niin kauhean puhdas? Tuntuuhan aika
paljon hauskemmalta olla likaisena.
-- Paul Irving pesee kasvonsa joka ainoa päivä ilman että häntä
tarvitsee kerjätä ja pyytää, sanoi Anna viekkaasti.
Davy oli ollut Vihervaaralla tuskin enempää kuin neljäkymmentä
kahdeksan tuntia, mutta hän jumaloi jo Annaa ja vihasi Paul Irvingiä,
jota hän oli kuullut Annan ylistävän niin lämpimästi tulonsa
jälkeisenä päivänä. Jos Paul Irving pesi kasvonsa joka päivä -- niin,
silloin oli asia ratkaistu... Davy Keith pesisi myöskin, vaikka
henki menisi siinä pelissä... Tämä sankarillinen päätös saattoi hänet
nöyrästi alistumaan myöskin useihin muihin siistimistoimituksiin, ja
hän oli todellakin oikein soma pikku poju, kun kaikki oli valmiina.
Anna tunsi melkein äidillistä ylpeyttä hänestä taluttaessaan häntä
Cuthbertien vanhaan perhepenkkiin.
Davy esiintyi sangen moitteettomasti alussa, hänellä kun oli
täysi työ kurkistellessaan ympärilleen kaikkiin pikku poikiin
ja koettaessaan arvailla, mikä niistä oli Paul Irving. Molemmat
ensimmäiset virret ja evankeliumi olivat jo ohi ilman että mitään
oli tapahtunut. Pastori Allan luki paraikaa rukouksia, kun tuo
ennenkuulumaton tapaus sattui.
Lauretta White istui vastapäätä Davya, pää hieman painuksissa ja
vaalea tukka riippuen kahtena pitkänä palmikkona, joiden välitse
pilkisti houkuttelevasti esiin valkoinen kaula tuuhean pitsiröyhelön
ympäröimänä. Lauretta oli lihava ja tyyniluontoinen kahdeksanvuotias
tyttö, joka oli käyttäytynyt mallikelpoisesti kirkossa aina
ensimmäisestä päivästä saakka, jolloin hänen äitinsä kantoi hänet
sinne ja hän oli kuuden kuukauden vanha kapalolapsi.
Davy pisti kätensä taskuun ja veti sieltä esiin madon -- karvaisen
pienen madon, joka kiemurteli ja vääntelehti. Marilla näki tämän ja
uhkasi häntä kädellään, mutta liian myöhään. Davy päästi madon alas
Laurettan kaulalle.
Kesken pastori Allanin rukousta kuului kokonainen sarja vihlovia
kirkaisuja. Pastori pysähtyi kauhuissaan ja tuijotti silmät
selällään. Joka ainoa pää koko koolla olevassa seurakunnassa ponnahti
pystyyn. Lauretta White tanssi edestakaisin penkissään ja raapi ja
kiskoi suonenvedontapaisesti leninkinsä miehustan takaosaa.
-- Uh -- uh -- ih --! Ota se pois! Uhu-u! Tuo häijy poika -- uhuu
-- päästi sen minun kaulaani! Ih -- ih! Nyt se kierii alemmaksi --
_ih!_...
Rouva White nousi jäykin ilmein ja talutti kirkuvan ja itkevän
Laurettan ulos kirkosta. Huudot häipyivät etäisyyteen ja pastori
jatkoi jälleen jumalanpalvelusta. Mutta hartaus oli mennyttä...
Ensi kertaa elämässään Marilla ei välittänyt tekstistä, ja Anna
istui posket tulipunaisina häpeästä. Kun he olivat tulleet kotiin,
pani Marilla Davyn vuoteeseen, ja siinä hän sai maata lopun päivää.
Päivällistä hän ei saanut lainkaan, vain illalliseksi pelkkää leipää
ja maitoa. Anna kantoi tarjottimen hänelle ja istui surullisena hänen
vuoteensa vieressä Davyn syödä matustaessa hyvällä ruokahalulla,
johon katumuksella ja omantunnontuskilla näytti olevan sangen pieni
vaikutus. Mutta Annan murheelliset silmät vaivasivat häntä hieman.
-- Voin arvata, sanoi hän miettiväisesti, ettei Paul Irving olisi
työntänyt matoa tytön selkään kirkossa, vai mitä?
-- Ei, eipä suinkaan... virkkoi Anna surullisesti.
-- Niin, minusta on ikäänkuin hieman ikävää, että tulin sen
tehneeksi, tunnusti Davy, -- Muita se oli niin metka ja julman
suuri mato -- löysin sen kirkonportailta juuri sisään mennessämme.
Olisi ollut suurta tuhlausta jättää se siihen... Mutta kuule, olihan
sentään hurjan veikeätä kuulla tytön kiljuvan tuolla tavoin?
Tiistai-iltapäivänä oli ompeluseuran kokous Vihervaaralla. Annalla
oli kova kiire kotiin koulusta, sillä hän tiesi, että Marilla tulisi
tarvitsemaan kaiken sen avun, jota hän voi antaa. Dora, somana ja
sievänä tärkätyssä valkeassa hameessaan ja mustassa esiliinassaan,
istui vierashuoneessa ompeluseuran herrojen ja naisten luona, vastasi
sievästi, kun häntä puhuteltiin, vaikeni, kun ei kukaan sanonut
hänelle mitään, ja käyttäytyi joka suhteessa kuin mallilapsi ainakin.
Davy oli likainen ja onnellinen ja leipoi hiekkapiiraita navetan
lähistöllä.
-- Annoin hänelle luvan, sanoi Marilla väsyneesti. -- Silloin hän
ehkä jättää pahemmat rötökset tekemättä... Nyt hän edes vain ry
vettää itsensä. Juomme teen ennenkuin kutsumme hänet sisään. Dora saa
juoda meidän kanssamme, mutta en ikimaailmassa uskaltaisi antaa Davyn
istua pöytään koko ompeluseuran kanssa...
Kun Anna tuli kutsumaan vieraita katettuun teepöytään, ei Dora ollut
vierashuoneessa. Rouva Jasper Bell sanoi, että Davy oli tullut
eteiseen ja huutanut häntä. Kiireellinen neuvottelu Marillan kanssa
ruokasäiliössä johti siihen päätökseen, että molemmat lapset saisivat
juoda teensä yhdessä myöhemmin.
Istuttiin ja syötiin paraillaan, kun ruokasaliin astui avuton
ja viheliäinen olento. Marilla ja Anna tuijottivat mykän kauhun
vallassa, ompeluseura sanomattomasti hämmästyneenä. Voiko tämä
olla Dora -- tämä nyyhkyttävä, epämääräinen olento likomärkine
vettävaluvine hameineen ja samassa tilassa olevine hiuksineen, joista
vesi virtasi Marihan uudelle kotikutoiselle nukkamatolle.
-- Dora, mitä sinulle on tapahtunut? huusi Anna katsahtaen hyvin
häpeissään rouva Jasper Belliin, jonka perheen väitettiin olevan
ainoan maailmassa, jossa ei koskaan sattunut "onnettomuuksia".
-- Davy houkutteli minut kävelemään sikolätin aidalla, ulvoi Dora. --
En tahtonut mennä, mutta silloin hän sanoi minua löntykseksi... Ja
minä kupsahdin alas sikotarhaan, ja hameeni tuli aivan likaiseksi ja
sika juoksi suoraan ylitseni... Leninkini oli niin hirveän näköinen,
mutta Davy sanoi, että jos asettuisin pumpun alle, niin hän huuhtoisi
sen puhtaaksi, ja minä asetuin, ja hän pumppusi vettä minuun
yltyleensä, mutta pukuni ei tullut rahtuakaan puhtaammaksi, ja kaunis
esiliinani ja uudet kenkäni ovat aivan pilalla -- uh!
Anna sai olla yksinään emäntänä teepöydässä teenjuonnin loppuajan,
sillä välin kuin Marilla kapusi vinttikamariin ja riisui Doran yltä
hänen läpimärät vaatteensa. Davy saatiin pyydystetyksi ja pistettiin
vuoteeseen ilman illallista.
Anna meni hänen luokseen hänen huoneeseensa hämärissä ja puhui
vakavasti hänen kanssaan -- menettelytapa, johon hänellä oli suuri
luottamus, eikä syyttä, kuten myöhemmin kävi ilmi. Hän sanoi Davylle
olevansa hyvin pahoillaan siitä, että hän oli voinut käyttäytyä niin
huonosti.
-- Niin niin, nyt olen oikein pahoillani itsekin, tunnusti Davy,
mutta ikävintä on, etten koskaan ole pahoillani asioista ennenkuin ne
ovat tapahtuneet. Dora ei tahtonut auttaa minua leipien leipomisessa,
sillä hän pelkäsi likaavansa vaatteensa, ja silloin minä suutuin
silmittömästi... Olisikohan Paul Irving pannut sisarensa kulkemaan
sikolätin aitaa pitkin, jos hän olisi tiennyt, että hän pudota
kupsahtaisi sinne?
-- Ei, lapsi, se ei koskaan olisi johtunut hänen mieleensä... Paul
käyttäytyy aina taitavasti ja kiltisti.
Davy puristi silmänsä kiinni ja näytti vajoavan syvälliseen
mietiskelyyn tämän jälkeen. Sitten hän kömpi pystyyn sängyssään,
kietoi kätensä Annan kaulaan ja painoi kuumat pikku kasvonsa hänen
olkapäätään vasten.
-- Anna, etkö silti pidä pikku pikku ruikkusen minusta, vaikka en
olekaan yhtä kiltti kuin Paul?
-- Pidän, pidänhän toki, vastasi Anna täydestä sydämestä. Kuinka
olikaan -- oli mahdotonta olla pitämättä Davysta. -- Mutta pitäisin
sinusta vielä enemmän, ellet olisi niin taipuvainen tuhmiin kepposiin.
-- Minä -- minä olen tehnyt muutakin tänään, jatkoi Davy puoleksi
tukahtuneella äänellä. -- Olen siitä pahoillani, mutta pelkään joka
tapauksessa puhua siitä sinulle. Ethän kovin suutu, ethän? Ja ethän
puhu siitä Marillalle, mitä?
-- En tiedä, Davy. -- Ehkä minun pitäisi kertoa siitä hänelle...
Mutta luulen voivani luvata sinulle olla kertomatta, jos sinä lupaat
minulle olla tekemättä sitä uudelleen, olipa se mitä hyvänsä.
-- Ei, sitä en tee. En kai löytänekään enää useampia tänä vuonna.
Tämän löysin kellarinrappusilta.
-- Davy, mitä olet tehnyt?
-- Olen pannut sisiliskon Marillan vuoteeseen. Saat mennä ottamaan
sen pois, jos tahdot. Mutta Anna, kuuletko -- olisi sentään aika
metkaa antaa sen olla siellä.
-- Mutta Davy! Sinähän taidat olla aivan pähkähullu!
Anna vapautti itsensä Davyn hellästä syleilystä ja lensi suoraan
eteisen poikki Marillan huoneeseen. Päällyslakana oli hieman
rypistynyt. Tuskallisella kiireellä hän heitti syrjään sekä sen että
peitteen -- niin, siinä oli tosiaankin sisilisko, joka vilkuili
häneen mustilla silmillään ja livahti kovalla kiireellä päänalusen
alle.
-- Kuinka saan pois tuon inhoittavan elukan? voivotteli Anna
väristen.
Hiililapio näytti hänestä sopivalta välineeltä, ja hän hiipi alas
sitä hakemaan sillä välin kuin Marilla puuhaili säiliössä. Annalla
oli paljon vaivaa kuljettaessaan sisiliskon alas rappusia, sillä
se hyppäsi kolmasti pois lapiosta, ja kerran hän ei ollenkaan
ollut löytää sitä eteisestä. Kun hän viimein heitti sen vapaaksi
kirsikkapuiden keskeen, päästi hän pitkän helpotuksen huokauksen.
-- Jos Marilla tietäisi tämän, varoisi hän menemästä vuoteeseensa
koko elämänsä aikana... Oli toki hyvä, että tuo pikku syntipukki
katui ajoissa. -- Tuolla tekee Diana minulle merkkejä ikkunastaan.
Sepä hauskaa... Tunnen todellakin tarvitsevani hieman virkistystä,
sillä kun Anthony Pye on koulussa ja Davy Keith kotona, on siinä
minun hermoilleni juuri tarpeeksi kestettävää yhden päivän osalle.