Anna istui eräänä lauhana lokakuun iltana taaksepäin nojautuneena
tuolissaan ja huokasi. Hänen edessään oli pöytä, joka oli täynnä
oppikirjoja ja kirjoitusharjoituksia, mutta tiheään kirjoitetuilla
paperiarkeilla, jotka olivat hänen edessään, ei ilmeisesti ollut
mitään tekemistä hänen omien opintojensa eikä koulutyön kanssa.
-- Mikäs nyt on hätänä? kysyi Gilbert, joka oli pysähtynyt avonaisen
keittiönikkunan ääreen juuri parahiksi kuullakseen huokauksen.
Anna punastui ja työnsi paperiarkin syrjään koulun aine vihkokasan
taakse.
-- Oh, eipä mitään hirveätä, juuri... Istun vain ja koetan kirjoittaa
ajatuksiani muistiin, kuten professori Hamilton neuvoi tekemään,
mutta en osaa niitä sinne päinkään kuin tahdon... Ne näyttävät niin
raskailta ja typeriltä niin pian kuin olen ne saanut kirjoitetuiksi
valkealle paperille mustalla musteella. Tuo tuollainen, joka vilahtaa
mielessä -- se on aivan kuin varjot, joita ei voi saada kiinni eikä
vangita, niin leikkiviä ja haihtuvia ne ovat... Mutta ehkä minä
jonakin kauniina päivänä opin salaisuuden, jos olen sitkeä. Minulla
ei muuten ole montakaan vapaata hetkeä. Kun olen lopettanut kaikkien
oikeinkirjoitusharjoitusten ja sanelukirjoitusten korjaamisen, on
minulla harvoin halua kirjoittaa mitään omaan laskuuni.
-- Sinähän menestyt mainiosti koulussa, Anna. Kaikki lapset pitävät
sinusta, sanoi Gilbert istuutuen kivirapulle.
-- Ei, eivät kaikki. Anthony Pye ei pidä eikä koskaan tule
pitämäänkään. Ja mikä on pahempaa, hänellä ei ole mitään arvonantoa
minua kohtaan -- ei, tiedätkös, hänellä ei todellakaan ole. Hän aivan
yksinkertaisesti halveksii minua, ja minä en häpeä kertoa sinulle,
että se harmittaa minua kauheasti... Hän ei ole vähintäkään ilkeä,
ei suinkaan -- hän on vain vallaton, mutta ei pahemmin kuin monet
muut. Hän on harvoin tottelematon minulle, mutta hän tottelee minua
pilkallisen alentuvaisin ilmein, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: "älä
kuvittele mitään, vaikka minä nyt sattumalta teen kuten käsket" --
ja sillä on huono vaikutus toisiin lapsiin. Olen koetellut kaikkia
mahdollisia tapoja voittaakseni hänet, mutta nyt pelkään, että se ei
koskaan tule onnistumaan. Haluaisin joka tapauksessa hyvin mielelläni
sitä, sillä hän on terhakka ja hauska poikanen, vaikka hänen nimensä
on Pye, ja voisin kyllä pitää hänestä, jos hän vain antaisi minun
tehdä sen.
-- Luultavasti se vain johtuu siitä, mitä hän kuulee kotona.
-- E-ei suinkaan. Anthony on itsenäinen pikku mies ja muodostaa itse
mielipiteensä. Hänellä on tähän asti ollut miesopettajia ja hän
sanoo, että tytöt eivät kelpaa mihinkään. Saamme nyt nähdä, mitä
kärsivällisyys ja ystävällisyys voivat saada aikaan. Minusta on
hauska voittaa vaikeuksia, ja opettaminen huvittaa minua todellakin
oikein paljon. Ja Paul Irving korvaa minulle kaiken, mitä voin
kaivata muissa. Hän on herttaisin lapsi, mitä voit ajatella, Gilbert,
ja lisäksi niin lahjakas. Olen vakuutettu siitä, että maailma kerran
saa kuulla hänestä puhuttavan, lopetti Anna mitä elävintä vakaumusta
ilmaisevalla äänellä.
-- Minä myöskin pidän opettamisesta, sanoi Gilbert.
-- Ensinnäkin se on erinomaisen hyvää harjoitusta. Tiedätkö,
Anna, niiden muutamien viikkojen aikana, jolloin olen opettanut
Valkorannassa, olen oppinut enemmän kuin kaikkina niinä vuosina,
joina itse olen käynyt koulua. No, meidänhän näyttää kaikkien
käyvän varsin hyvin. Janesta pidetään Newbridgessä, mikäli olen
kuullut, ja luulen, että Valkoranta on noin verrattain tyytyväinen
allekirjoittaneeseen -- kaikki muut paitsi herra Andrew Spencer.
Tapasin rouva Blewettin eilen illalla kotiin mennessäni, ja hän sanoi
minulle katsovansa velvollisuudekseen ilmoittaa minulle, että herra
Spencer ei hyväksynyt minun opetustapaani.
-- Oletko milloinkaan pannut merkille, virkkoi Anna ajatuksissaan,
että kun ihmiset sanovat, että heidän velvollisuutensa on puhua
jostakin toiselle, niin saa valmistua siihen, että se on jotain
epämiellyttävää. Miksi he eivät koskaan katso velvollisuudekseen
puhua ystävällisistä ja ilahuttavista asioista, joita he toisesta
kuulevat? Rouva Donnell -- korko viimeisellä tavulla -- oli
taas eilen koululla ja sanoi minulle, että hän katsoi _hänen_
velvollisuutensa olevan ilmoittaa minulle, ettei rouva Harmon
Andrews hyväksy sitä, että luen ääneen satuja lapsille, ja että
herra Rogersonin mielestä hänen Prilliensä ei edisty kyllin
nopeasti laskennossa... Jos Prillie tuhlaisi vähemmän aikaa ukkojen
piirtämiseen pojille kivitaululleen, oppisi hän paljon enemmän. Olen
varma siitä, että Jack Gillis laskee hänelle laskut tunnin aikana,
vaikka minun ei ole koskaan onnistunut saada häntä kiinni itse teossa.
-- Onko sinun onnistunut taivuttaa rouva Donnellin toivorikas poika
omaksumaan se nimi, jota hänen on toteltava?
-- On kyllä, nauroi Anna, mutta kovalle se otti, sen saat uskoa.
Alussa, kun nimitin häntä Saint Clairiksi, ei hän ollut kuulevinaan,
ja sitten, kun toiset pojat nykäisivät häntä, katsahti hän minuun
niin surkein ilmein, ikäänkuin olisin sanonut häntä Johniksi tai
Charlieksi tai joksikin muuksi, jota hän ei lainkaan voinut tuntea...
Silloin jätin hänet jälelle eräänä iltana koulun loputtua ja puhuin
ystävällisesti hänen kanssaan. Sanoin hänelle, että hänen äitinsä
tahtoi, että sanoisin häntä Saint Clairiksi ja etten voinut menetellä
vastoin hänen toivomuksiaan. No, onnistuin selvittämään hänelle tämän
-- hän on hyvin kiltti ja järkevä pikku poju -- ja sitten hän sanoi,
että _minä_ sain nimittää häntä Saint Clairiksi, mutta pojat hän
"mukiloisi" sekä keltaisiksi että sinisiksi, jos he tohtisivat tehdä
sen. Niin, silloin oli minun annettava hänelle pieni ylimääräinen
ojennus _tämän_ johdosta... Senjälkeen olen nimittänyt häntä Saint
Clairiksi ja pojat sanovat häntä Jakeksi, ja kaikki käy oivallisesti.
Minulle hän on ilmaissut aikovansa puusepäksi, mutta rouva Donnell
sanoo, että minun on tehtävä hänestä korkeakoulun professori.
Sana "korkeakoulu" antoi uuden suunnan Gilbertin ajatuksille, ja he
puhelivat nyt hetkisen suunnitelmistaan ja toiveistaan -- vakavasti
ja toivehikkaasti, kuten nuoret mielellään puhuvat, kun tulevaisuus
on heille vielä ennen kulkematon polku, täynnä ihmeellisiä
mahdollisuuksia.
Gilbert oli vihdoinkin tehnyt päätöksensä -- hän tahtoi, jos
mahdollista, tulla lääkäriksi.
-- Se on ihana elämäntehtävä, sanoi hän innostuksen vallassa. -- On
jotakin, mitä vastaan taistella niin kauan kuin elää -- tauteja ja
vaivoja ja tietämättömyyttä, ihmisen luonnollisia vihollisia vastaan.
Tahdon suorittaa oman osuuteni rehellisestä, kunnollisesta työstä
maailmassa, Anna -- tuoda pienen lisäni siihen inhimillisen tiedon
summaan, jota kaikki hyvät ihmiset ovat kartuttaneet maailman alusta
saakka. Ne, jotka ovat eläneet ennen minua, ovat tehneet niin paljon
minun hyväkseni, että minä tahdon osoittaa kiitollisuuttani tekemällä
jotain niiden hyväksi, jotka tulevat minun jälkeeni. Se on mielestäni
ainoa tapa, jolla voi maksaa velkansa ihmissuvulle.
-- Minä tahtoisin mielelläni antaa elämälle vähän enemmän kauneutta,
sanoi Anna haaveillen. -- En välitä hankkia ihmisille suurempaa
_tietoa_ -- vaikka kyllä tiedän, että kaiken meidän kunnianhimomme
pitäisi tähdätä siihen suuntaan -- mutta haluaisin hyvin mielelläni
lisätä heidän viihtymystään -- hankkia heille jonkun pienen onnen tai
riemukkaan ajatuksen, jota ei olisi ollut olemassa, ellen minä olisi
syntynyt maailmaan...
-- Sen toiveen luulisin sinun voivan nähdä toteutuvan joka päivä,
sanoi Gilbert luoden häneen ihailevan katseen.
Ja hän oli oikeassa. Anna oli noita elämän sunnuntailapsia, joilla on
synnynnäinen kyky levittää ympärilleen valoa ja iloa. Ystävällinen
sana, hymyily häneltä kykeni siinä, jonka kanssa hän joutui vaikka
ohimennenkin kosketuksiin, muuttamaan raskaan ja katkeran mielialan
joustavaksi toivehikkuudeksi.
Viimein Gilbert nousi vastahakoisesti.
-- Nyt minä käväisen Mac Phersonin luona. Moody Spurgeon tuli tänään
kotiin seminaarista sunnuntaiksi, ja hänellä on mukanaan kirja, jonka
olen saanut lainaksi professori Boydilta.
-- Ja minun on laitettava kuntoon Marillan tee. Hän meni rouva
Keithiä tervehtimään nyt iltapäivällä ja tulee takaisin tuossa
paikassa.
Annalla oli tee valmiina, kun Marilla tuli kotiin. Tuli loimusi
iloisesti, vähän pakkasenpuremilla sanajaloilla ja rubiininpunaisilla
vaahteranlehdillä täytetty maljakko koristi pöytää, ja ruokahalua
kiihoittava käristetyn silavan ja paahdetun leivän tuoksu levisi
huoneeseen. Mutta Marilla vaipui tuoliinsa syvään huoahtaen.
-- Pakottaako silmiäsi? Onko pääsi kipeä? kysyi Anna levottomana.
-- Ei, olen vain väsynyt -- ja pahoillani. Maryn ja lasten vuoksi.
Mary on kuolemaisillaan -- hän ei voi kestää kauan. Ja mitä
kaksoisiin tulee -- en voi käsittää, mitä heistä tulee...
-- Eikö heidän setänsä ole vastannut?
-- On kyllä, Mary on saanut kirjeen häneltä. Hän on metsänhakkuu- ja
rakennustöissä ja sanoo, että hänelle on sula mahdottomuus ottaa
lapset ennen kevättä. Silloin hän aikoo mennä naimisiin, niin että
hänellä on koti, mihin hakea heidät, ja sitten hän sanoo, että siihen
saakka Mary saa pyytää jonkun naapureista ottamaan heidät hoiviinsa.
Mutta Mary sanoo, että se on mahdotonta... Hän ei ole juuri koskaan
ollut hyvissä väleissä East Graftonin asukkaiden kanssa. Kaiken summa
on, Anna, että minä olen varma siitä, että Mary tahtoo, että minä
otan pienokaiset -- hän ei sanonut sitä sanoin, mutta hän oli sen
näköinen.
-- Oh! -- Anna löi kätensä yhteen, suunniltaan iloisesta odotuksesta.
-- Ja Marilla tietysti ottaa -- niinhän?
-- En ole vielä tehnyt päätöstäni, sanoi Marilla hieman ärtyisästi.
-- Minä en heittäydy asioihin niin päätä pahkaa kuin sinulla
on tapana, Anna. Minä voin sanoa, että sukulaisuuden tähden --
olemme serkuksia -- on minulla sangen vähän velvollisuutta tehdä
mitään. Ja on kauhean vastuunalaista ottaa huolehdittavakseen kaksi
kuusivuotiasta lapsukaista -- kaksoisia, ei kiitoksia!
Marillalla oli sellainen käsitys, että kaksoiset olivat kaksinkerroin
niin vaikeita kuin "parittomat" lapset.
-- Kaksoiset ovat hyvin mielenkiintoisia, ainakin kun heitä on vain
yksi pari, sanoi Anna. -- Vasta sitten kun heitä on kaksi tai kolme
paria, alkaa tuntua yksitoikkoiselta. Ja minä luulen, että on oikein
hyvä, kun Marillalla on jotain huvinansa, kun minä olen koulussa.
-- Oh, kultaseni, tässä tapauksessa en juuri tiedä, mitä huvia olisi
odotettavissa... Vain lisää puuhaa ja vaivaa. Kun he edes olisivat
niinkin vaurastuneita kuin sinä olit ottaessani sinut. Doraa vastaan
minulla ei ole niin paljon -- hän näyttää hiljaiselta ja sävyisältä.
Mutta tuo Davy on hirveä kiusankappale.
Anna oli lapsirakas, ja hän sääli sydämestään Keithin kaksoisia.
Hänen oman laiminlyödyn lapsuutensa muisto oli vielä hyvin
elävänä hänen mielessään. Hän tiesi, että Marillan ainoa heikko
kohta oli hänen harras pyrkimyksensä siihen, minkä hän katsoi
velvollisuudekseen, ja Anna johti nyt todistelunsa sangen nokkelasti
tälle uralle.
-- Jos Davy on huonotapainen, niin on kai sitä suurempi syy hänen
saada hyvää ohjausta, eikö totta, Marilla? Ellemme ota heitä, emme
lainkaan voi tietää, kuka heidät ottaa tai minkälaisten vaikutusten
alaisiksi lapset tulevat ympäristössään. Ajatteles, jos rouva Keithin
lähimmät naapurit, Sprottin perhe, ottaisivat heidät! Rouva Lynde
väittää, että Henry Sprott on jumalattomin mies, joka saappaissa
kulkee, ja lapset valehtelevat niin, että on ihan synti ja häpeä...
Eikö olisi kauheata saattaa lapset sellaiseen ympäristöön ja antaa
heidän oppia sellaista? Tai jos he joutuisivat Wigginsille! Rouva
Lynde sanoo, että Wiggins myy kotona kaiken, mitä myydä voi, ja
ruokkii perhettä sinisellä kuoritulla maidolla. Sinä et pitäisi
siitä, että sukulaisesi saisivat nähdä nälkää, Marilla, vaikka
ne olisivat vain serkkujakin... Minun mielestäni meidän selvä
velvollisuutemme on ottaa heidät.
-- Niin kai lienee sitten, myönsi Marilla synkästi.
-- Minun on kai sanottava Marylle, että otan heidät. Sinun ei
tarvitse näyttää niin ihastuneelta, Anna. Tämä merkitsee melkoista
työn lisäystä sinulle. Minä en voi ommella pistoakaan silmieni
vuoksi, niin että sinä saat ottaa ommellaksesi heidän vaatteensa ja
myöhemmin korjataksesi ne. Ja sinua ei huvita ompeleminen.
-- Ei, se ei minua todellakaan huvita, sanoi Anna tyynesti, mutta
jos sinä olet halukas ottamaan lapset tänne velvollisuudentunnosta,
niin voin kai minäkin ommella heidän vaatteensa ja paikata ja parsia
velvollisuudentunnosta. Ihmisille tekee hyvää tehdä sellaista, mistä
he eivät pidä -- kohtuullisessa määrässä, luonnollisesti...