On eräs syyskuun päivä Prinssi Edvardin saarella. Raikas tuuli
puhaltaa hiekkakumpujen yli merenrannalta; pitkä punainen tie
kiemurtelee peltojen ja metsämaitten läpi, milloin kaartaen sankan
kuusimetsikön ympäri, milloin reunustaen nuorta vaahteraryhmää, jonka
juurilla kasvaa tuuheita, töyhdön kaltaisia sanajalkoja, milloin
sukeltaen laaksonpohjaan, jossa puro kuohahtaa esiin metsästä ja
piiloittautuu jälleen sen kätköihin, milloin paistattaen päivää
loistavassa auringonpaahteessa kultapiiskujen ja savunsinisten
asteriryhmien välillä. Ilmassa sirisevät tuhansien ja taas tuhansien
heinäsirkkojen, syksyn pikku soittoniekkojen äänet. Lihava pieni
ponihevonen lönkyttää pitkin tietä. Sen takana istuu kaksi tyttöä
uhkuen ylitsekuohuvaa riemua, jonka nuoruus ja elämänilo lahjoittavat.
-- Oi, tämä on päivä paratiisin ajoilta, eikö totta, Diana? Ja Anna
huokasi pelkästä autuudesta -- Oli kuin olisi ilmassa asustanut
joku taikavoima... Katsoppas purppuraa tuolla laaksonpohjassa,
Diana! Ja tunnetko kaadettujen mäntyjen tuoksua! Se tulee pienestä
aurinkoisesta notkelmasta, jossa herra Eben Wright on kaatanut
aidanseiväspuita. On suloista elää tällaisena päivänä, mutta pihkan
ja havun tuoksu -- se on ihan taivaallista... Tätä tuoksua lienee
taivaassa, sehän on havupuiden sielu...
-- Kultaseni, eihän puilla ole sieluja, sanoi proosallinen Diana.
-- Mutta havuntuoksu on todellakin ihanaa hengittää. Minäpä teen
itselleni liinakankaisen pieluksen ja ompelen siihen viheriän mallin
ja täytän sen havuilla. Sinä voit tehdä itsellesi samanlaisen, Anna.
-- Niin, luulenpa tekeväni -- käytän sitä, jos joskus otan pienen
päivällislevon. Silloin varmaankin uneksin olevani metsänneito...
Mutta tällä hetkellä olen erittäin tyytyväinen ollessani Anna
Shirley, Avonlean opettajaneiti, ja ajaessani pitkin maantietä
tällaisena ihanana päivänä.
-- Niin, päivä on suloinen, mutta asia, jonka vuoksi olemme matkassa,
ei ole niinkään suloinen, huokasi Diana. -- Kuinka maailmassa voi
päähäsi pälkähtää tarjoutua "parantelemaan" tätä tietä, Anna? Täällä
asuvat melkein kaikki Avonlean kiukkuisimmat ja töykeimmät ihmiset,
ja he tulevat varmaankin kohtelemaan meitä tunkeilevina kerjäläisinä.
Tämä on kaikkein pahin tie.
-- Juuri siksi olen sen valinnutkin. Gilbert ja Fred olisivat
luonnollisesti ottaneet tämän tien, jos olisimme pyytäneet heitä.
Mutta näetkös, Diana, tunnen olevani vastuussa A.Y.Y:stä, koska
juuri minä keksin sen aluksi, ja sentähden arvelen, että minun on
otettava niskoilleni epämiellyttävin tehtävä. Sinä pääset sanomasta
sanaakaan karhuille ja riivinraudoille -- minä huolehdin koko
keskustelusta -- siihen olen minä kuin luotu, sanoisi varmaankin
rouva Lynde... Toistaiseksi hän ei vielä tiedä, hyväksyäkö
yhdistyksemme vaiko ei, mutta jos se menestyy, niin tulee hän
kyllä sanomaan, että hän on kaiken aikaa pitänyt tätä tuumaa hyvin
järkevänä...
Sillä Avonlean Yhteiskuntaa parantava Yhdistys oli nyt valmis
tosiasia. Gilbert oli puheenjohtaja, Fred Wright varapuheenjohtaja,
Anna Shirley kirjuri ja Diana Harry rahastonhoitaja. "Parantajat",
kuten heitä nimitettiin lyhyyden vuoksi, kokoontuivat joka toinen
viikko jonkun jäsenen kotona. Lähdettiin siitä, että heillä tänä
myöhäisenä vuodenaikana tuskin oli toiveita saada toimeen monia
parannuksia, mutta he aikoivat suunnitella ensi kesän sotaretkeä,
koota ja pohtia ajatuksia, lukea ja itse kyhätä esitelmiä ja, kuten
Anna jo oli sanonut, kasvattaa ja kohottaa yleistä mielipidettä.
Kuului luonnollisesti joitakin paheksuvia ääniä ja -- mikä koski
"parantajiin" paljon kipeämmin -- sangen runsaasti leikinlaskua
ja pilaa uuden yhdistyksen johdosta. Herra Elizah Wright väitti,
että paljon sopivampi nimi olis Liehittelyklubi. Rouva Hiram Sloane
vakuutti kuulleensa, että parantajat aikoivat muokata kaikki
ojanpientareet ja istuttaa neilikoita ja leukoijia niin pitkältä kuin
tietä riitti... Herra Levi Boulter valisti naapureitaan kertomalla,
että parantajat aikoivat pyytää jokaista Avonlean asukasta repimään
talonsa alas ja rakentamaan sen jälleen piirustusten mukaan, jotka
yhdistys oli tutkinut ja hyväksynyt. Herra James Spencer lähetti
sellaisia terveisiä, että hän toivoi, että he olisivat hyviä ja
tasoittaisivat kirkkomäen, joka oli liiaksi työläs hänen vanhoille
jaloilleen. Eben Wright uskoi Annalle, että parantajien pitäisi
koettaa saada vanha Josiah Sloane ajamaan partansa ja yleensä
esiintymään hieman siistimpänä.
Herra Lawrence Bell sanoi, että hänen oli kai valkaistava
navettarakennuksensa, ellei vähempi riittäisi, mutta hän ei aikonut
ripustaa valkeita verhoja navetan ikkunoihin. Herra Spencer kysyi
Clifton Sloanelta, eräältä "parantajalta", joka ajoi maitoa Carmodyn
meijeriin, oliko totta, että jokaisella perheellä täytyi olla ensi
kesänä hehkupiirroksiset ja käsin maalatut ja koruommelluin tyynyin
varustetut lypsyjakkarat...
Huolimatta -- tai ehkäpä, sellainenhan on ihmisluonto -- johtuen
kaikesta tästä, tunsi yhdistys olevansa mitä pirteimmissä voimissa
ja kävi rohkeasti käsiksi siihen ainoaan parannukseen, jonka se voi
saada aikaan tänä syksynä.
Toisessa kokouksessa, joka pidettiin rouva Barryn vierashuoneessa,
ehdotti Oliver Sloane, että aloitettaisiin keräys uuden pärekaton
laittamiseksi käräjätaloon ja sen uudelleen maalaamiseksi, ja
ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen, jonka sihteeri huolellisesti
merkitsi pöytäkirjaan. Senjälkeen asetettiin komitea, jonka
puheenjohtajaksi tuli neiti Jane Andrews, ja tämä komitea jakoi työn
-- tai paremminkin sanoen maantiet. Annan ja Dianan tehtäväksi tuli
"muokata" kaikkien Newbridgen tien varrella olevien talojen asukkaat;
Gilbertin ja Fredin tuli samaa tarkoitusta varten ottaa Valkorannan
tie ja Janen ja Gertie Pyen Carmodyn tie.
-- Sillä asian laita on niin, selitti Gilbert Annalle, kun he
kulkivat yhdessä kotiin kummitusmetsän läpi, että sen tien varrella
asuvat kaikki Pyet, ja he eivät totisesti anna ropoakaan, ellei joku
heidän omaisistaan kisko sitä heistä irti.
Seuraavana lauantaina lähtivät Anna ja Diana matkaan. He ajoivat
sen tien päätekohtaan, joka oli uskottu heille ja menivät taloihin
kotimatkalla. Ensimmäiset, joiden luo he poikkesivat, olivat
"Andrewsin tytöt".
-- Jos Catherine on yksin, silloin ehkä saamme jotakin, mutta jos
Eliza on kotona, niin ei tule rahtuakaan.
Eliza oli kotona -- mitä suurimmassa määrässä -- ja oli tavallista
tuimemman näköinen. Eliza neiti oli niitä ihmisiä, jotka tekevät
sellaisen vaikutuksen, että elämä todella on murheen laakso, ja että
hymyileminen -- nauru ei ole edes mainitsemisen arvoinen -- on aivan
tarpeetonta ja moitittavaa lihasten ponnistusta. Andrewsin tytöt
olivat olleet tyttöjä kunnianarvoisat viisikymmentä vuottaan ja
heillä näytti olevan kaikki edellytykset pysyä sellaisina elämänsä
loppuun saakka. Väitettiin, ettei Catherine vielä ollut menettänyt
kaikkea toivoa, mutta Eliza, joka oli synnynnäinen pessimisti, ei
ollut koskaan toivonutkaan. He asuivat pienessä ruskeassa mökissä
Mark Andrewsin pyökkimetsän laidassa. Elizalla oli tapana valittaa,
että kesäinen helle oli siellä hirveä, mutta Catherine sanoi, että
mökki oli hyvin hyvässä suojassa talven myrskyiltä. Eliza ompeli
ruutuja tilkkumaltoon, ei siksi että mattoa olisi tarvittu, vaan
aivan yksinkertaisesti pannakseen vastalauseen niitä kevytmielisiä
pitsejä vastaan, joita Catherine virkkasi. Eliza kuunteli otsa
rypyssä, Catherine hymyillen, kun tytöt tekivät selkoa asiastaan.
Tosin nyrpisti Catherine suutaan ja näytti nololta ja rikolliselta,
joka kerta kun hän kohtasi Elizan katseen, mutta seuraavassa hetkessä
palasi hymy.
-- Jos minulla olisi seteleitä tuhlata, sanoi Eliza ärtyisesti,
sytyttäisin ne tuleen ja nauttisin koreasta liekistä -- mutta
käräjätaloon en antaisi niitä, en ropoakaan. Mitä hyötyä tuosta
rakennuksesta on -- ellei mahdollisesti teidän tapaisillenne nuorille
kokousten pitämis- ja peuhaamispaikkana, silloin kun teidän olisi
paljon parempi olla kotona ja nukkua vuoteissanne.
-- Eliza kulta, nuorten on toki hieman huviteltava, väitti sisar.
-- Se ei liene tarpeen. Me emme vetelehtineet missään huoneustoissa
ollessamme nuoria. Mutta nyt on maailman loppu tulossa.
-- Sinun on katsottava asioita hieman valoisammalta puolen,
Eliza-sisko.
-- Ei ole mitään valoisaa puolta.
-- Onhan toki -- varmasti on, huudahti Anna, joka ei äänettömänä
voinut kuunnella noin kerettiläistä lausuntoa. -- Täällähän on
päinvastoin monta valoisaa puolta, neiti Andrews. Maailmassa on ihana
elää.
-- Sinä tulet kyllä toiselle päälle, kun olet saanut koetella sitä
yhtä kauan kuin minä, vastasi Eliza neiti kylmästi, ja silloin ehkä
sinäkin olet kadottanut halun parantaa sitä. Kuinka voi äitisi,
Diana? Varjelkoon, kuinka hän onkaan huonontunut viime aikoina. Hän
näyttää kauhean heikolta. Ja kuinka kauan kestää, kunnes Marilla
tulee umpisokeaksi, Anna?
-- Lääkäri arvelee, etteivät hänen silmänsä huonone, jos hän on hyvin
huolellinen ja varovainen, vastasi Anna hieman epävarmasti.
Eliza ravisti päätään.
-- Oh niin, kyllä tuo tunnetaan! Niin lääkärit aina sanovat
pitääkseen potilasraukan mieltä toivehikkaana. Minä heittäisin kaiken
toivon, jos olisin hänen kengissään. On varminta aina valmistua
pahimpaan.
-- Mutta eikö meidän pitäisi myöskin valmistua parhaimpaan? sanoi
Anna rukoilevalla äänellä. -- Ovathan toisen mahdollisuudet niin yhtä
suuret kuin toisenkin.
-- Ei minun kokemukseni mukaan, ja minulla on takanani viisikymmentä
seitsemän vuotta, mutta sinulla vasta kuusitoista, vastasi Eliza. --
Vai niin, joko menette? Niin, toivottavasti uusi yhdistyksenne estää
Avonlean vierimästä pitemmälle kaltevaa pintaa pitkin, mutta suuria
toiveita minulla ei ole.
Anna ja Diana olivat kiitollisia saadessaan poistua ja ajoivat
tiehensä niin nopeasti kuin heidän lihavat poninsa kykenivät
laukkaamaan. Kun he kääntyivät pyökkimetsän laidassa olevasta
mutkasta, näkyi lyhyt paksu pikku olento tulevan juosten pellon yli,
innokkaasti viitaten heille. Se oli Catherine Andrews, joka oli
juossut oikotietä mäkeä ylös, ja hän oli niin hengästynyt, että hän
tuskin kykeni puhumaan. Mutta hän painoi kaksi kirkasta hopearahaa
Annan käteen.
-- Tässä saatte minulta avustusta käräjätalon maalaukseen, läähätti
hän. -- Olisin halusta antanut teille koko dollarin, mutta en uskalla
ottaa enemmän munarahoista, sillä silloin Eliza huomaisi sen. Olen
oikein huvitettu yhdistyksestänne, ja luulen että tulette saamaan
aikaan sangen paljon hyvää Näen asiat valoisalta puolen. Siihen on
pakko, koska asun yhdessä Elizan kanssa. Nyt minun täytyy kiiruhtaa
takaisin, ennenkuin hän kaipaa minua -- hän luulee minun olevan
kanoja ruokkimassa. Niin, olkoon onni myötänne ja hellittäkööt
ihmiset kukkaronsa nauhoja... Älkää välittäkö siitä, mitä Eliza
sanoi. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja tulee paremmaksi -- se on
aivan varmaa.
Sitten seurasi Daniel Blairin talo.
-- No niin, nyt kaikki riippuu siitä, onko hänen vaimonsa kotona
vai ei, sanoi Diana, kun he ajaa hölkyttivät syväraiteista tietä
pitkin. -- Jos hän on kotosalla, emme saa kuparilanttiakaan. Ihmiset
väittävät, ettei Dan Blair saa leikata tukkaansakaan pyytämättä
häneltä lupaa, ja hän on hirveän säästäväisen luontoinen, lievimmin
sanottuna... Hän sanoo, että hänen on pakko niin kitsastella
voidakseen välistä esiintyä oikein ylellisenä... Mutta rouva Lynde
väittää, ettei tuo "välistä" tule koskaan.
Myöhemmin illalla Anna kertoi Marillalle, mitä he olivat kokeneet
Blairin perheen luona.
-- Sidoimme hevosen, ja sitten naputimme keittiön ovelle. Ketään
ei tullut, mutta ovi oli auki, ja kuulimme ruokasäiliössä olevan
jonkun, joka murisi ja sadatteli kauheasti. Emme voineet erottaa
sanoja, mutta Diana sanoi, että hän voi aina kuulia äänestä, kun
joku kiroilee... Sitä en ikinä voi uskoa herra Blairista, joka on
aina niin kiltti ja sävyisä, mutta ehkä hän oli joutunut kiusaukseen
kiroilla, sillä voiko Marilla ajatella -- kun mies pahanen tuli
meidän luoksemme, oli hän punainen kuin pioni, ja hiki valui pitkin
hänen kasvojaan, ja lisäksi hänellä oli yllään vaimonsa suuri
ruskea pellavaesiliina. "En saa yltäni tätä viheliäistä vehjettä",
sanoi hän, "sillä nauhat ovat menneet solmuun, enkä minä kykene
katkaisemaan niitä, niin että neidit saavat olla hyviä ja suoda
minulle anteeksi."
Sanoimme "oh, kaikin mokomin, sitähän ei huomaakaan!" ja astuimme
sisään ja istuuduimme. Herra Blair istuutui hänkin ja väänteli
esiliinaa, niin että hän sai sen selkäänsä, ja sitten hän pyöritti
sen mytyksi, mutta oli niin nolon ja onnettoman näköinen, että minun
kävi oikein sääliksi, ja Diana sanoi, että hän pelkäsi meidän tulleen
sopimattomaan aikaan. "Ei mitenkään -- kuka sellaista ajattelisi!"
sanoi herra Blair -- hän on nykyisin aina niin kohtelias -- "minulla
on vain hiukan kiire -- olin totta puhuen juuri laittamassa itseäni
kuntoon vatkatakseni kaakkua. Eukkoni sai tänään sähkösanoman, että
hänen sisarensa Montrealista tulee tänään iltana, ja hän on mennyt
asemalle häntä vastaan, ja minulle hän sanoi, että minun pitäisi
laittaa teekaakku kuntoon... Hän kirjoitti minulle reseptin ja
sanoi joukon asioita suullisesti, mutta ne ovat totisesti menneet
mielestäni... Tässä on kirjoitettuna: 'mausteita maun mukaan!' Se
on helposti sanottu. Kenen maun? Kuinka tiedän, onko minun makuni
samanlainen kuin toisten? Tässä minulla on sekä kanelia että vaniljaa
ja muskottikukkaa -- panen kai teelusikallisen kutakin lajia, niin
ovat kaikki tyytyväisiä." Niin, Marilla, sillä tavoin hän sanoi.
Oh, kuinka minua säälitti tuo mies parka, joka seisoi siinä esiliina
edessään ja oli olevinaan keittäjätär. Olen kuullut puhuttavan
aviomiehistä, jotka ovat tohvelin alla, ja tässä oli kai loistava
esimerkki!... Minulla pyöri kielellä sanoa: "Herra Blair, jos annatte
avustusta käräjätaloon, niin sekotan teille taikinan." Mutta sitten
minusta tuntui, että olisi aivan sydämetöntä tuolla tavoin asettaa
puukko hänen kurkulleen, niin että minä tarjouduin hämmentämään hänen
kaakkunsa ilman minkäänlaisia ehtoja. Marilla voi uskoa, että hän
tuli iloiseksi! Hän sanoi, että hänellä oli ollut tapana itse leipoa
leipänsä ennen naimisiin menoaan, mutta kaakun hän arveli olevan
hänelle ylivoimaista... Ja kuitenkaan hän ei mitenkään tahtonut, että
hänen vaimonsa tulisi pettyneeksi ja vihastuisi kotiin tultuaan.
Hän hankki minulle toisen esiliinan, ja Diana vatkasi munan, ja
minä hämmensin taikinaa. Herra Blair juoksi ympäri ja haki mitä
tarvittiin. Hän oli aivan unohtanut esiliinansa, ja hänen juostessaan
se liehui hänen jälessään. Sitten hän sanoi, että paistamisesta hän
kyllä voisi itsekin huolehtia -- sitä hän oli ennenkin tehnyt -- ja
sitten hän pyysi saada nähdä keräyslistamme ja merkitsi puolestaan
neljä dollaria. Niin että palkkamme saimme joka tapauksessa... Mutta
vaikkei hän olisi antanut senttiäkään, olisi minusta aina tuntunut,
että olimme harjoittaneet oikeata kristillistä armeliaisuutta
auttaessamme häntä. --
Seuraava pysähdyspaikka oli Teodor Whiten koti. Ei Anna eikä Diana
ollut koskaan käynyt siellä, ja he olivat vain hyvin vähän tuttuja
rouva Whiten kanssa, joka ei nauttinut vierasvaraisuuden mainetta.
Menisivätkö he taloon suurta tietä vaiko keittiön tietä?
Kun he juuri olivat kuiskaillen neuvottelemassa tästä, ilmestyi
rouva White eteisen rappusille syli täynnä sanomalehtiä, Ne hän
asetti nopeasti toisen toisensa jälkeen eteisen lattialle ja
portaille, ja sitten hän jatkoi matkaansa, jättäen jälkeensä
vanhoista sanomalehdistä muodostuneen pikku-polun aina ällistyneitten
vieraittensa jalkojen juureen saakka.
-- Saanko pyytää, että pyyhkisitte hyvin jalkanne ruohoon ja sitten
kulkisitte näitä sanomalehtiä pitkin, sanoi hän huolestuneen
kiihkeästi. -- Olen juuri lakaissut kaikki lattiat enkä halua, että
sisään tuodaan mitään likaa... Tie on aika tavalla likainen eilisen
sateen jälkeen.
-- Uskallappas vain nauraa! kuiskasi Anna varottaen, kun he varovasti
astelivat levitettyjä sanomalehtiä pitkin, -- Ja pyydän ja rukoilen
sinua, Diana, älä katso minuun, mitä hän sanoneekin, sillä silloin en
voi pysyä vakavana.
Sanomalehtipolku vei eteisen poikki ja somaan vierashuoneeseen,
jossa ei ollut ainoatakaan tahrapilkkua. Anna ja Diana istuutuivat
varovasti lähimmille tuoleille ja esittivät asiansa. Rouva White
kuunteli heitä kohteliaasti ja keskeytti heitä vain kahdesti,
toisella kertaa ajaakseen pois seikkailuhaluisen kärpäsen, toisella
poimiakseen pienen ruohonkorren, joka oli pudonnut matolle Annan
hameesta.
Anna tunsi itsensä sekä rikolliseksi että onnettomaksi, mutta rouva
White merkitsi kaksi dollaria ja maksoi rahat heti -- "estääkseen
meitä tulemasta uudelleen", sanoi Diana, kun he menivät tiehensä.
Rouva White oli jälleen koonnut sanomalehdet, ennenkuin he olivat
ehtineet irroittaa hevosen veräjästä, ja kun he ajoivat ulos pihasta,
näkivät he hänet täydessä vauhdissa luuta kädessä eteisessä.
-- Olen aina kuullut sanottavan, että rouva White on maailman
puhtauttarakastavin nainen, ja tästä hetkestä lähtien uskon sen,
sanoi Diana ja päästi kauan pidättämänsä naurun valloilleen.
-- Olen iloinen siitä, ettei hänellä ole lapsia, sanoi Anna
juhlallisesti. -- Ajatteles, kuinka suunnattoman onnettomia nuo
pienet raukat olisivat!
Spencerin perheen luona saattoi talon rouva heidät alakuloiselle
mielelle sanomalla jotain pahaa jokaisesta Avonlean ihmisestä. Herra
Thomas Boulter kieltäytyi antamasta mitään, syystä että käräjätaloa,
kun se rakennettiin kaksikymmentä vuotta takaperin, ei sijoitettu juuri
sille paikalle, jota hän oli puoltanut. Rouva Ester Bell, joka oli
näköjään kuin itse terveys, käytti puoli tuntia kaikkien kipujensa ja
kärsimystensä kuvaamiseen ja jätti surullisena puoli dollaria -- oli
yhtä hyvä tehdä se nyt kuin myöhemmin, sillä ensi vuonna tähän aikaan
hän olisi jo makaava haudassa...
Tylyimmän vastaanoton he saivat kuitenkin Simon Fletcherin luona.
Kun he ajoivat pihalle, näkivät he kahdet kasvot, jotka katsoivat
heihin eteisen ikkunasta. Mutta vaikka he naputtivat ja odottivat
kärsivällisesti ja uutterasti, ei kukaan tullut avaamaan. Ja kaksi
hyvin harmistunutta ja kiihtynyttä tyttöä ajoi tiehensä pihalta.
Yksinpä Annakin tunnusti, että hän alkoi menettää rohkeutensa.
Mutta sitten vaikeni jälleen. Useissa taloissa, joissa asui Sloanen
suvun eri perheitä, he saivat runsaita avustuksia, ja tiuskimisilta
he onneksi säästyivät. Viimeinen paikka, jossa he kävivät, oli
Robert Dicksonin ja sijaitsi Tumman, päilyvän aallokon yli vievän
sillan luona. Siellä he jäivät teetä juomaan, vaikka olivat niin
lähellä kotia. Mutta he eivät uskaltaneet vastata kieltävästi rouva
Dicksonille, jonka sanottiin hyvin helposti loukkaantuvan.
Kun he istuivat siellä, tuli vanha Whiten mummo heitä tervehtimään.
-- Olen ollut juuri Lorenzon luona, kertoi hän. -- Hän on tällä
hetkellä Avonlean ylpein mies. Mitä arvelette! Seitsemän tyttöä
heillä on ennestään -- mutta nyt on sinne vain muutama tunti sitten
tullut vankka pikku poika.
Anna heristi korviaan, ja kun he ajoivat pois, sanoi hän:
-- Nyt ajan suoraa päätä Lorenzo Whiten luo.
-- Mutta hän asuu Valkorannan tien varrella ja kovin kaukana meistä,
väitti Diana. -- Sitäpaitsi hän on Gilbertin ja Fredin alueella.
-- He eivät mene sinne ennenkuin ensi lauantaina, ja silloin on liian
myöhäistä, sanoi Anna hyvin varmasti.
-- Silloin on ensi ihastus ehtinyt laimeta. Lorenzo White on
suunnattoman itara, mutta juuri nyt hän merkitsee kuinka paljon
hyvänsä. Emme saa laiminlyödä sellaista kultaista tilaisuutta, Diana!
Annan toivo ei joutunut häpeään -- kävi ilmi, että hän oli ennustanut
oikein. Herra White tuli heitä vastaan pihalle ja loisti kuin
aurinko. Kun Anna pyysi pientä avustusta, vastasi hän iloisesti:
-- Suurimmalla mielihyvällä! Merkitkää minulta dollari enemmän kuin
on suurin avustus, minkä tähän asti olette saaneet.
-- Siitä tulee viisi dollaria -- herra Daniel Blair on antanut neljä,
sanoi Anna miltei hätäisenä... Mutta onnellinen isä pysyi sanassaan.
-- Vai viisi vain! Ja tässä on teille rahat heti paikalla! Nyt
teidän täytyy tulia sisään. Mökissäni on jotain katsomisen arvoista
-- jotain, jota hyvin harvat ihmiset ovat pitkiin aikoihin nähneet.
Astukaa sisään ja sanokaa, mitä te arvelette.
-- Mitä me sanomme, jos poikanen ei ole sievä? kuiskasi Diana hyvin
huolissaan, kun he seurasivat innostunutta isäntäänsä taloon.
-- Oh, silloin voimme varmasti keksiä jotain muuta miellyttävää
sanomista siitä, vastasi Anna rohkaisevasti. -- Pikkulapset antavat
aina yllin kyllin puheenaihetta.
Mutta poika oli sievä, ja herra White tunsi, että tyttöjen vilpitön
ihastus heidän katsellessaan tuota kultaista ja palleroista
pikku tulokasta antoi hänelle täyden korvauksen hänen viidestä
dollaristaan. Mutta tämä oli sekä ensimmäinen, viimeinen että
ainoa kerta, jolloin Lorenzo White merkitsi avustuksen mihinkään
keräyslistaan.
Niin väsyksissä kuin Anna olikin, teki hän kuitenkin vielä tänä
iltana viimeisen voimanponnistuksen yleishyvän puolesta. Hän juoksi
vainion poikki suorittaakseen käyntinsä herra Harrisonin luona, joka
tapansa mukaan istui vetelemässä iltasavujansa verannalla Inkivääri
vieressään. Tarkoin katseenhan hän asui Carmodyn tien varrella, mutta
Jane ja Gertie, jotka tunsivat hänet vain kuulopuheitten mukaan ja
olivat hieman ennakkoluuloisia häntä kohtaan, olivat kerjänneet ja
rukoilleet, että Anna "kiristäisi" häneltä.
Mutta herra Harrison antoi vastaukseksi kaikkiin hänen rukouksiinsa
laimeahkon "ei", ja Annan pikku temput olivat tällä kertaa
voimattomia.
-- Mutta luulin herra Harrisonin hyväksyneen meidän yhdistyksemme,
sanoi hän valittavalla äänellä.
-- Hyväksyn kyllä -- tottahan toki -- mutta silti en avaa kukkaroani
sen vuoksi Anna kulta.
-- Vielä muutamia tuon tapaisia kokemuksia, joita olen tänään saanut
osakseni, ja ne tekisivät minut aivan yhtä katkeraksi ihmissukua
kohtaan kuin neiti Eliza Andrews on, sanoi Anna peilikuvalleen, kun
hän illalla riisuutui ylhäällä ullakkokamarissaan.