Kun Anna tänä aamuna saapui kouluun -- ensi kertaa hän oli kulkenut
Koivukäytävää näkemättä ja kuulematta sen ihanuutta -- oli kaikki
rauhallista ja hiljaista.
Edellinen opettajatar oli totuttanut lapset istumaan kunnollisesti
paikoillaan hänen sisään tullessaan, ja kun Anna astui koulusaliin,
tapasi hän somia rivejä aamunraikkaita kasvoja ja kirkkaita,
uteliaita silmiä. Hän ripusti hattunsa naulaan ja asettui sitten
oppilaittensa eteen kaikessa hiljaisuudessa toivoen, ettei hän olisi
niin pelokkaan ja typerän näköinen, kuin hän tunsi olevansa, ja
etteivät he huomaisi, kuinka hän vapisi.
Hän oli istunut valveilla lähes kahteentoista edellisenä iltana
ja saanut kokoon kyhätyksi pienen sievän puheen, jolla hän aikoi
tervehtiä oppilaitaan koulun alkajaisiksi. Hän oli muovaillut ja
parannellut sitä sangen suurella vaivalla ja oli opetellut sen ulkoa.
Se oli sangen hyvä puhe, ja siinä oli useita oikein hyviä ajatuksia
molemminpuolisesta avusta ja vakavasta pyrkimyksestä saavuttamaan
tietoja. Ainoa vika oli, ettei hän muistanut nyt siitä sanaakaan...
Ajan kuluttua, joka tuntui hänestä olevan vuoden pituinen -- itse
asiassa se kesti kymmenen sekuntia -- sanoi hän laimealla äänellä:
-- Olkaapa kilttejä ja ottakaa Raamattunne esille! -- jonka jälkeen
hän hengästyneenä vaipui tuolille sen hälinän ja pulpettien kansien
paukkeen suojassa, joka nyt seurasi. Lasten lukiessa värssyjään
koetti Anna koota harhailevia ajatuksiaan ja mittaili samalla
silmillään tuota pientä pyhiinvaeltajajoukkoa, jonka hän nyt johtaisi
pitkälle vaellusmatkalle.
Useimmat heistä hän tunsi sangen hyvin. Hänen omat luokkatoverinsa
olivat lopettaneet koulunsa viime vuonna, mutta muut olivat
nauttineet opetusta hänen kanssaan yhdessä, paitsi ensimmäinen
valmistava luokka ja kymmenkunta lasta, joitten vanhemmat hiljakkoin
olivat muuttaneet Avonleaniin. Luonnollisestikin he voivat olla
samanlaisia visapäitä kuin muutkin -- mutta toiselta puolen voisi
ehkä olla joku nerokin heidän joukossaan... Tämä ajatus vaikutti
sanomattoman kannustavasti.
Anthony Pye istui itsekseen eräällä reunapaikalla. Hänellä oli tummat
ja jurot pikku kasvot ja hän tuijotti Annaan mustissa silmissään
vihamielinen ilme. Anna päätti heti voittaa tuon pojan kiintymyksen
ja koota hehkuvia hiiliä Pyen perheen pään päälle.
Toisessa nurkassa istui muuan vieras poika yhdessä Arty Sloanen
kanssa, pieni pilttinen, joka oli sangen terhakan näköinen pikku
nykerönenineen, kesakkoisine kasvoineen ja suurine vaaleansinisine
silmineen, joita ympäröivät vaaleat silmäripset. Se oli luultavasti
Donnellin poika, ja kasvojen yhdennäköisyydestä päättäen istui hänen
sisarensa käytävän toisella puolen Mary Bellin vieressä.
Anna tuumaili minkälainen äiti tytöllä oli, kun hän voi lähettää
hänet kouluun sillä tavoin puettuna. Tytöllä oli yllään haalistunut
vaaleanpunainen, runsaasti pitsitetty silkkileninki, tuhraantuneet
valkeat vuohennahkakengät ja silkkisukat. Hänen punaisenkeltainen
tukkansa oli koottu äärettömäksi joukoksi sotkuisia ja törröttäviä
kiharoita, joita koristi valtainen, vaaleanpunainen nauharuusuke,
suurempi kuin itse pää. Ilmeestä päättäen hän oli erittäin
tyytyväinen olemukseensa.
Kalpea pieni olento, jonka pehmoinen, silkinhieno vaaleanruskea tukka
laskeutui tasaisina laineina olkapäille, oli varmaankin Annetta Bell,
otaksui Anna. Hänen vanhempansa olivat hiljakkoin muuttaneet asuntoa,
niin että he olivat joutuneet Avonlean koulupiiriin. Kolme kalvakkaa
pikku tyttöä, jotka istuivat lähekkäin saman pulpetin ääressä,
olivat varmasti Cotton-nimisiä, eikä voinut olla epäilystäkään
siitä, että tuo pikku kaunotar, jolla oli pitkät ruskeat kiharat
ja mantelinmuotoiset silmät ja joka loi kiemailevia katseita Jack
Gillisiin Uuden Testamenttinsa laidan yli, oli Prillie Rogerson,
jonka isä äskettäin oli mennyt uusiin naimisiin ja noutanut Prillien
kotiin isoäidin luota Graftonista.
Eräs pitkä, kömpelö tyttö, joka istui seinänvierustalla ja jolla
tuntui olevan enemmän käsiä ja jalkoja kuin hän tarvitsi, antoi
Annalle jonkunverran ihmettelyn aihetta. Myöhemmin hän sai tietää,
että hänen nimensä oli Barbara Shaw ja että hän oli tullut asumaan
erään sukulaisen luo Avonleaniin. Sittemmin hän teki myöskin sen
huomion, että jos Barbaran joskus onnistui kulkea käytävää ulos
kompastumatta omiinsa tai jonkun muun jalkoihin, piirsivät hänen
toverinsa suuren ristin seinälle tuon harvinaisen tapauksen kunniaksi.
Mutta kun Annan katse osui sen pojan silmiin, joka istui etupenkillä
suoraan häntä vastapäätä, kävi omituinen pieni vavistus hänen
lävitseen, ikäänkuin hän todellakin olisi löytänyt neronsa... Hän tiesi,
että tämän täytyi olla Paul Irving ja että rouva Rakel Lynde kerrankin
oli ollut oikeassa ennustaessaan, että hän olisi erilainen kuin muut
Avonlean lapset. Vielä enemmänkin -- Anna huomasi heti, että hän
erosi kaikista muistakin lapsista, ja että sielu, joka oli hänen oman
sielunsa läheistä sukua, katseli häntä vastaan noista hyvin tummista
sinisistä silmistä, jotka niin luottavaisesti olivat häneen suunnatut.
Hän tiesi, että Paul oli kymmenvuotias, mutta hän ei näyttänyt
enempää kuin kahdeksanvuotiaalta. Hänellä oli kauneimmat pikku
kasvot, mitä hän koskaan oli nähnyt millään lapsella -- piirteet
olivat niin hennot ja hienostuneet ja niitä ympäröi ruskea,
kiharainen hiuspilvi. Punaiset ja täyteläiset pikku huulet kaartuivat
kauniisti ja synnyttivät hymyillessä poskiin pienet kuoppaset.
Hänellä oli hiljainen, vakava ja miettiväinen ilme, ikäänkuin hänen
sielunsa olisi koko joukon vanhempi kuin hänen ruumiinsa. Mutta
kun Anna hymyili hänelle lempeästi, tuli vakavan ilmeen sijalle
kiitollisuutta ja ymmärtämystä ilmaiseva hymy, joka näytti valaisevan
ja kirkastavan koko hänen olemuksensa. Ja tämä hymy, joka tuntui
niin vapaalta ja luonnolliselta, että se oli melkein itsetiedoton,
ilmaisi jo harvinaisen hienoa ja hellätunteista persoonallisuutta.
Tämän pikaisen hymynvaihdon kautta olivat Anna ja Paul tulleet
ikuisiksi uskollisiksi ystäviksi, ennenkuin he vielä olivat sanaakaan
vaihtaneet.
Päivä kului kuin unessa. Anna ei koskaan jälestäpäin voinut sitä
selvästi palauttaa mieleensä. Hänellä oli melkein sellainen tunne,
että opettamassa ei ollutkaan hän, vaan joku toinen. Hän kuulusteli
läksyt ja järjesteli lukuja ja muodosteli kirjoitusharjoituksia aivan
koneellisesti. Lapset käyttäytyivät sangen hyvin; vain pari kertaa
hänen oli pakko "koveta".
Morley Andrews joutui kiinni siitä, että hän ajeli "kesyä"
heinäsirkka-nelivaljakkoa edestakaisin pulpetinkannellaan. Morley
sai seisoa häpeämässä opettajapöydän edessä tunnin ajan, ja --
rangaistus, joka hänestä oli paljon tehokkaampi -- Anna anasti hänen
heinäsirkkansa. Hän sulloi ne laatikkoon, ja kotimatkalla hän päästi
ne vapaaksi Orvokkien laaksossa. Mutta Morley luuli sekä silloin
että aina edelleen, että opettaja otti ne mukaansa kotiin ja piti ne
huvitellakseen itse niillä joutohetkinään.
Toinen syntinen oli Anthony Pye, joka kaatoi viimeiset pisarat
pullosta, joka sisälsi vettä kivitaulua varten, Aurelia Clayn
selkään. Anna otti Anthonyn syrjään ja puhui hänelle, mitä voitiin
vaatia nuorelta mieheltä, jolla oli sekä pään että sydämen sivistystä
-- siis gentlemannilta -- ja hän teroitti tarkoin, että sellaisilla
ei ole milloinkaan tapana kaataa vettä kenenkään ihmisen niskaan. Hän
tahtoi, että kaikista hänen pojistaan tulisi gentlemanneja, sanoi hän.
Hänen pieni luentonsa oli sekä ystävällinen että liikuttava, mutta
valitettavasti se ei tehonnut Anthonyyn vähääkään. Hän kuunteli
Annaa äänettömänä, kasvojen ilme edelleen yhtä jurona, ja kun hän
sai mennä, vihelteli hän uhmaillen. Anna huokasi, mutta lohdutti
itseään sillä, ettei Roomaa rakenneta yhdessä päivässä. Täytyi
ilmeisesti ottaa aikaa myöskin voittaakseen Pyen kiintymyksen. Itse
asiassa voitiin kyllä olla eri mieltä siitä, tokko kellään Pyellä oli
lainkaan olemassakaan mitään kiintymyksen tunnetta lahjoitettavana,
mutta Annalla oli hyviä toiveita Anthonyyn nähden, josta varmastikin
voisi tulla oikein hauska poika, kun hän vain jättäisi ruman tapansa
näyttää jurolta ja nyrpeältä.
Kun opetus oli lopussa ja lapset olivat menneet, vaipui Anna
väsyneenä tuolilleen. Hänen päätään särki, ja hän tunsi ihmeellistä
masentumista. Hänellä ei ollut mitään todellista syytä tuntea
pettymystä ja alakuloisuutta, sillä mitään pahempaa onnettomuuttahan
ei ollut tapahtunut. Mutta Anna oli tällä hetkellä hyvin väsynyt
ja taipuvainen uskomaan, ettei hän koskaan tulisi pitämään
opettamisesta. Ja kuinka kauheata olisikaan tehdä sellaista, jota
kohtaan tuntee vastenmielisyyttä joka ikinen Jumalan päivä, -- niin,
vaikkapa, vaikkapa nelisenkymmentä vuotta?...
Anna oli kahden vaiheilla, istuako saman tien itkemään itkunsa vaiko
odottaa, kunnes oli päässyt rauhaan pieneen valkeaan suojaansa
kotona. Ennenkuin hän oli ehtinyt tehdä lopullisen päätöksensä,
kuului korkeitten korkojen tepsutusta ja silkin kahinaa ulkoa
holvikattoisesta eteisestä, ja Anna huomasi äkkiä katsovansa
silmästä silmään naista, jonka ulkomuoto muistutti herra Harrisonia.
Hän oli hiljattain nähnyt erään hyvin "puetun" naisen muutamassa
Charlottetownin kauppapuodissa ja sanonut kotiin tultuaan hänen
pukuaan kaikkine siihen kuuluvine lisäkkeineen "hullun ompelijattaren
viimeiseksi ajatukseksi".
Vastatullut prameili vaaleansinisestä kesäsilkistä tehdyssä
leningissä, joka oli poimutettu, reunusteltu ja koristeltu
ruusukkeilla joka kohdasta, mihin vain oli mahdollista sovittaa
liehuke, "viistolaskos" tai nauhasolmu. Päässä hänellä oli
suunnattoman suuri valkea chiffonihattu, jota peitti kolme pitkää,
mutta melkoisesti suoristunutta kamelikurjensulkaa. Vaaleanpunainen
harso, jossa oli runsaasti suuria mustia pilkkuja, riippui
hatunreunalta olkapäille kuin esirippu ja laskeutui pitkin hänen
selkäänsä kahtena leveänä liehuvana nauhana. Hänellä oli niin paljon
koruja kuin yksi ainoa, keskikokoinen nainen suinkin voi ripustaa
ylleen, ja hyvin väkevä hajuveden tuoksu leijaili hänen ympärillään.
-- Olen rouva Donnell -- rouva H. B. Donnell, julisti tämä loistava
ilmiö, ja tulen puhumaan teille eräästä asiasta, josta Clarice Almira
kertoi minulle tullessaan tänään kotiin päivälliselle. Se vaikutti
minuun todellakin erittäin epämiellyttävästi.
-- Sehän oli ikävää... sopersi Anna, kykenemättä muistamaan
aamupäivätunneilta mitään erityistä tapahtumaa, joka olisi ollut
Donnellin lapsien yhteydessä.
-- Clarice Almira sanoi minulle, että te äänsitte meidän nimemme
Donnell. Tahdon sanoa teille, neiti Shirley, että nimemme on
äännettävä Donnell -- korko viimeisellä tavulla. Toivottavasti
muistatte sen vastedes.
-- Kyllä koetan, vastasi Anna, jolla oli täysi työ pidättäessään
nauruaan. -- Tiedän omasta kokemuksestani, että on hyvin harmillista
nähdä nimensä kirjoitettavan hullusti, ja vielä pahempaa tietenkin on
kuulla lausuttavan se väärin.
-- Se on totta. Edelleen kertoi Clarice Almira, että te sanotte
poikaani Jacobiksi.
-- Hän sanoi minulle nimensä olevan Jacob, selitti Anna.
-- Minun olisi pitänyt arvata se, sanoi rouva H. B. Donnell äänellä,
joka ilmaisi, että ei kannattanut odottaa hienotunteisuutta
nykyajan turmeltuneen sukupolven lapsilta. -- Sillä pojalla on niin
hirveän alhainen maku, neiti Shirley. -- Kun hän syntyi, tahdoin
antaa hänelle nimen Saint Clair -- sehän kuuluu hyvin ylhäiseltä,
eikö totta? Mutta hänen isänsä tahtoi itsepintaisesti, että hänen
nimekseen pantaisiin Jacob setänsä mukaan. Minä annoin myöten siksi,
että Jacob setä oli rikas vanhapoika. Mutta mitä arvelette, neiti
Shirley? Kun viaton poikamme oli viisivuotias, julkesi Jacob-setä
itse mennä naimisiin, ja nyt hänellä on kolme omaa poikaa. Oletteko
koskaan tavannut mokomaa kiittämättömyyttä? Samalla hetkellä,
jolloin hääkutsukortti tuli taloon -- hänellä oli _otsaa_ lähettää
meille kutsukortti, neiti Shirley -- sanoin minä: "ei kiitos, tästä
lähtien saa Jacob mennä menojaan". Siitä päivästä alkaen olen sanonut
poikaani Saint Clairiksi, ja Saint Clairiksi on häntä nimitettävä.
Hänen isänsä sanoo häntä edelleen Jacobiksi, ja poika itse on aivan
käsittämättömästi mieltynyt tähän arkipäiväiseen nimeen. Mutta
Saint Clair on hänen nimensä ja Saint Clairiksi häntä on sanottava
kuolinpäiväänsä saakka. Olettehan niin hyvä ja painatte sen
mieleenne, neiti Shirley? Kiitos! Sanoin Clarice Almiralle, että olen
varma siitä, että se oli vain väärinkäsitys, joka kyllä korjautuisi,
kun asia selitetään. Siis: Donnell, korko viimeisellä tavulla ja
_Saint Clair_ -- ei millään ehdolla Jacob. Muistattehan nyt sen!
Kiitoksia paljon.
Kun rouva H.B. Donnell oli kahissut tiehensä, lukitsi Anna koulutalon
oven ja meni kotiin. Mäen alapuolella hän tapasi Paul Irvingin
Koivukäytävän luota. Poika ojensi hänelle vihkosen pieniä somia
villiorkideoja, joita Avonlean lapset sanovat "niittyliljoiksi".
-- Olkaa hyvä, neiti! Löysin nämä herra Wrightin suolta, sanoi hän
hämillään, ja palasin takaisin antaakseni ne neidille... Arvelin,
että ehkä pitäisitte niistä, ja sitten -- hän kohotti suuret, kauniit
silmänsä häneen -- pidän niin paljon neidistä.
-- Kiitos, ystäväiseni! sanoi Anna ja otti nuo tuoksuvat yrtit
vastaan.
Ikäänkuin tuon pikku pojan ystävälliset sanat olisivat olleet
voimakas loitsu -- niin väistyivät alakuloisuus ja väsymys
hänen mielestään ja toivo kumpusi hänen sydämessään kuin kirkas
suihkulähde. Kevein askelin jatkoi hän matkaansa Koivukäytävää
pitkin, ja orkideojen vieno tuoksu lehahteli hänen ympärillään
siunauksen tavoin.
-- No, kuinkas kävi? uteli Marilla.
-- Kysykää kuukauden kuluttua, niin ehkä voin antaa vastauksen...
Nyt se on minulle mahdotonta -- en tiedä -- olen vielä liian lähellä
sitä. Aivoni tuntuvat olevan hieman sekaisin, on kuin kaikki
ajatukset olisivat tulleet paksuiksi ja sekaviksi... Ainoa, mistä
olen varma, että todellakin olen jotain saanut aikaan tänään, on
se että olen opettanut Cliffie Wrightille minkä näköinen A-kirjain
on. Sitä hän ei ennen tiennyt. Jotakin kuitenkin! Etsivä henki on
johdatettu polulle, joka voi johtaa sekä Shakespeareen että Miltoniin.
Myöhemmin tuli rouva Lynde tuoden uutta rohkaisua. Tuo kunnon rouva
oli seisonut vahdissa veräjällä ja pysäyttänyt koululapset kysyäkseen
heiltä, miltä heistä uusi opettajatar tuntui.
-- Ja joka ainoa heistä sanoi, että he pitivät hurjan paljon sinusta,
Anna -- paitsi Anthony Pye. Hän ei sanonut, se täytyy myöntää.
Hän sanoi: "Äh, ei hän kelpaa mihinkään! Ei mikään neiti kelpaa!"
Sellainen on Pyen todistus. Mutta älä välitä siitä, Annaseni.
-- En, en todellakaan aio välittää, sanoi Anna tyynesti, ja saan
kyllä Anthony Pyen voitetuksi puolelleni ennemmin tai myöhemmin.
Kärsivällisyys ja ystävällisyys voittavat aivan varmaan hänet.
-- Voihan aina toivoa, sanoi Rakel rouva hyväntahtoisesti. -- Mitä
Donnellin eukkoon tulee, niin en minä tule antamaan hänelle korkoa
lopputavulle. Nimi on Donnell, ja on aina ollut. Tuo ihminen on
suuruudenhullu, juuri se hän on... Hänellä on mopsikoira, jonka nimi
on Prinssi, ja se syö pöydässä perheen kanssa posliinilautaselta.
Minä kauhistuisin tuomiopäivää, jos olisin hänen vaatteissaan. Thomas
sanoo, että Donnell itse on sekä kunniallinen että aikaansaapa mies,
mutta missä hänen terve järkensä oli, kun hän valitsi itselleen
mokoman vaimon?