Eräänä iltana auringon laskiessa seisoivat Jane Andrews, Gilbert
Blythe ja Anna Shirley yhdessä aidan vieressä hiljaa humisevien
kuusenoksien varjossa, juuri siinä, missä Koivukäytävä-niminen
oikotie liittyi valtatiehen. Jane oli viettänyt iltapäivän Annan
luona, joka nyt saattoi häntä kappaleen matkaa kotiin päin; aidan
vieressä he olivat tavanneet Gilbertin, ja nyt kaikki kolme seisoivat
puhellen tärkeästä huomispäivästä.
Sillä tämä huomispäivä oli syyskuun ensimmäinen, jolloin koulujen
piti alkaa. Janen piti mennä Newbridgeen ja Gilbertin Valkorantaan.
-- Teillä on kummallakin eräs etu minuun verrattuna, huokasi Anna.
-- Saatte opettaa lapsia, jotka eivät tunne teitä, mutta minun on
opetettava omia entisiä koulutovereitani, ja rouva Lynde sanoo, etten
varmastikaan saa aikaan mitään "respektiä", ellen heti alunpitäen ole
hirveän "mahtava". Mutta minä en lainkaan usko, että opettajan on
oltava "mahtava". Oi, kuinka vastuunalaista onkaan ohjata lapsia!
-- Ei se käyne meiltä huonommin kuin muiltakaan, sanoi Jane
tyynnytellen.
Janea ei rasittanut halu vaikuttaa erikoisen voimakkaasti ja syvästi
oppilaisiinsa. Hän aikoi ansaita vuosipalkkansa, olla hyvissä
väleissä koulun johtokunnan kanssa ja ehkä saada ystävällisen
tunnustuksen koulun tarkastajalta. Pitemmälle ei hänen kunnianhimonsa
tähdännyt.
-- Pääasia on, että järjestys pysyy, ja saadakseen sen aikaan
täytyy opettajan kaiketi olla aika ankara toisinaan. Elleivät minun
oppilaani tottele, saavat he syyttää itseään.
-- Mitä aiot tehdä?
-- Antaa heille kelpo selkäsaunan tietysti.
-- Ei, Jane, sitä et tarkoita, huudahti Anna kauhistuneena. -- Jane,
sitä et voisi tehdä!
-- Totta kai, miksikäs en, jos he ansaitsevat sen, sanoi Jane hyvin
varmalla äänellä.
-- En koskaan voisi lyödä lasta, julisti Anna yhtä suurella
varmuudella. -- En usko ensinkään, että sillä keinoin voitetaan
mitään. Neiti Stacy ei koskaan lyönyt ainoatakaan meistä ja kuitenkin
istuimme hänen edessään kuin kynttilät! Herra Phillips sitävastoin,
hän läimäytteli ja kävi kiinni aina ja alituisesti, ja saiko hän
silti pidetyksi mitään järjestystä? E-ei, siitä se ei riipu. On
parempia keinoja kuin tukistaminen ja korvapuustit. Minä koetan
voittaa oppilasteni kiintymyksen, ja silloin he haluavat tehdä, mitä
pyydän heiltä.
-- Mutta jos he eivät tee siitä huolimatta? sanoi epäuskoinen Jane.
-- No niin, missään tapauksessa en heitä lyö. Sillä en kuitenkaan
voittaisi mitään. Jane, älä huoli lyödä lapsiasi, tekivätpä he mitä
tahansa!
-- Mikä on sinun mielipiteesi asiasta, Gilbert? kysyi Jane. -- Etkö
luule, että on muutamia lapsia, jotka todella tarvitsevat selkäsaunaa
silloin tällöin?
-- Eikö sinun mielestäsi ole sekä julmaa että raakaa lyödä lasta --
lasta, olipa se sitten minkälainen tahansa? huudahti Anna kasvot
punaisina mielenliikutuksesta.
-- Niinpä niin, sanoi hitaasti Gilbert, joka epäröi, seuratako
todellista vakaumustaan vaiko toivomustaan mukautua Annan ilmeiseen
odotukseen, -- asiaahan voidaan katsoa kahdelta puolelta... En
luule, että on hyvä usein käyttää sitä rangaistusta, josta puhutte.
Minä arvelen aivan kuin sinä, Anna, että on sopivampiakin keinoja
käytettävissä, nimittäin tavallisissa tapauksissa -- ruumiillista
rangaistusta on käytettävä vain hätätilassa. Mutta toiselta puolen
voi Janekin olla oikeassa; luulen, että välistä joutuu tekemisiin
lasten kanssa, joihin ei pysty mikään muu, ei hyvä eikä paha, jotka
siis jonkun kerran tarvitsevat selkäsaunaa ja joille se tekee hyvää.
Ruumiillista rangaistusta viimeisenä hätäkeinona -- se on oleva minun
sääntöni.
Gilbert oli nyt koettanut tehdä oikeutta kummallekin väittelevälle
ystävättärelle, ja seurauksena oli kuten tavallisesti -- kumpikaan ei
ollut tyytyväinen. Jane nytkäytti niskojaan.
-- Minä läimäytän penikoitani heti kun he ovat ilkeitä. Se on
yksinkertaisin ja mukavin keino saada heidät kilteiksi.
Anna loi Gilbertiin katseen, joka oli täynnä pettymystä.
-- En koskaan lyö lasta, toisti hän lujalla äänellä. -- Olen
vakuutettu siitä, ettei se ole oikein eikä tarpeellista.
-- Oletahan, että joku poika kiukuttelee ja äksyilee, kun käsket hänen
tekemään jotakin, sanoi Jane.
-- Silloin jätän hänet koulun loputtua jälkeen muista ja puhun
ystävällisesti, mutta varmasti hänen kanssaan, sanoi Anna. --
Jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää, kun vain osaa sen kaivaa esiin.
Opettajan velvollisuus on houkutella se esiin ja kehittää sitä. Niin
sanoi kasvatusopin opettajamme seminaarissa meille, senhän kyllä
muistat. Luuletko saavasi houkutelluksi jostakin lapsesta hyvän
esille lyömällä sitä? Et varmastikaan.
-- Etkö lainkaan aio rangaista lapsia, kun he käyttäytyvät huonosti?
kysyi Gilbert.
-- Kyllä, siihen on kaiketi pakko, vaikka hirveän ikävää se tulee
olemaan. Annan heille jälki-istuntoa tai panen heidät nurkkaan tai
määrään heidät kirjoittamaan niin ja niin monta riviä.
-- Et kai aio rangaista tyttöjä asettamalla heidät istumaan poikien
viereen, sanoi Jane pisteliäästi.
Gilbert ja Anna katsoivat toisiinsa ja hymyilivät hieman hämillään.
Kerran oli sattunut, että Anna oli rangaistukseksi saanut istua
Gilbertin vieressä, ja sen seuraukset olivat olleet sekä ikäviä että
pitkällisiä.
-- Hätä keinon keksii, sanoi Anna filosofisesti heidän erotessaan.
Anna meni takaisin Vihervaaralle Koivukäytävää pitkin, joka lepäsi
varjoisana, suhisevana ja sanajalkojen tuoksun täyttämänä, Orvokkien
laakson läpi ja ohi "Kuiski, kuiski, pajun", jossa auringonsäteet
leikkivät piilosilla toistensa kanssa lehvien alla -- kaikki
rakkaita paikkoja, joille hän ja Diana olivat antaneet nimet kauan
sitten. Hän kulki hitaasti, nautti metsän ja niityn ihanuudesta ja
tähtien valaisemasta kesäillan hämystä ja pohti samalla niitä uusia
velvollisuuksia, jotka hän ottaisi hartioilleen huomispäivästä
alkaen. Kun hän tuli Vihervaaran pihalle, tunkeutui rouva Lynden
kuuluva ja tähdellinen ääni avoimesta keittiön ikkunasta.
-- Rouva Lynde on tullut tänne antaakseen minulle hyviä neuvoja
huomispäivän varalta, ajatteli Anna vetäen suunsa pieneen
irvistykseen, mutta luulen olevan parasta pitää varansa! Hänen hyvät
neuvonsa ovat kuin pippuria -- erinomaisia pienissä annoksissa, mutta
epämiellyttävän ärsyttäviä suurina määrinä. Juoksen sen sijaan
tieheni juttelemaan hetkiseksi herra Harrisonin kanssa.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin Anna kävi herra Harrisonia
tervehtimässä tuon surullisen hauskan lehmäjutun jälkeen. Hän
oli ollut siellä monena iltana, ja hän ja tuo ihmeellinen erakko
olivat nyt hyvin hyviä ystäviä, vaikka oli tosin hetkiä, jolloin
Annasta tuo "suorasukaisuus", josta hän itse oli niin ylpeä, oli
hiukan kiusallista. Inkivääri katseli häntä yhä epäluuloisin silmin
eikä koskaan jättänyt tervehtimättä häntä tuolla pilkallisella
"nokkahauki"-huudolla.
Herra Harrison oli turhaan koettanut kitkeä linnustaan tätä rumaa
tapaa hypähtämällä sukkelasti paikaltaan joka kerta kun näki Annan
tulevan ja huutamalla:
-- Varjelkoon -- tuossa taas tulee tuo herttainen pikku tyttö! --
tai jotain yhtä imartelevaa. Mutta Inkivääri äkkäsi heti hänen
tarkoituksensa eikä mennyt loukkuun. Anna ei koskaan saanut tietää,
kuinka monta kohteliaisuutta herra Harrison sanoi hänestä hänen
selkänsä takana -- Annan läsnäollessa hän visusti piti ne omina
tietoinaan.
-- Vai niin, te olette ollut ulkona metsässä ja taitellut vitsoja
huomiseksi, tervehti hän, kun Anna nousi hänen eteisenportaitansa.
-- E-en toki, sen voin vakuuttaa, sanoi Anna harmistuneena. Hän oli
erinomainen leikinlaskun esine, siksi että hän otti kaikki asiat
niin syvällisen vakavasti. -- Vitsaa ei koskaan tule näkymään minun
koulussani, herra Harrison. Karttapuikko minulla luonnollisestikin
täytyy olla, mutta sitä käytän ainoastaan osoittamiseen.
-- Niin niin, viivoitinhan kelpaa myöskin pahimmissa tapauksissa.
-- Ei siihen mitä te tarkoitatte. En aio koskaan lyödä oppilaitani.
-- Siunaa ja varjele, huudahti herra Harrison teeskentelemättömän
hämmästyksen vallassa, kuinka te sitten menettelette pitääksenne
heitä aisoissa?
-- Pidän heitä aisoissa voittamalla heidän kiintymyksensä, herra
Harrison.
-- Se ei vetele, sanoi herra Harrison, se ei lainkaan vetele, Anna.
"Jos säästät vitsaa, niin pilaat lapsen", sanotaan. Kun minä kävin
koulua, löylytti opettaja minut joka ainoa päivä, sillä hän sanoi,
että ellen aivan vastikään ollut tehnyt mitään konnankoukkua, niin
suunnittelin varmasti paraillaan jotain uutta.
-- Tavat ovat muuttuneet teidän kouluajoistanne, herra Harrison.
-- Mutta ei ihmisluonto. -- Muistakaa minun sanoneeni -- nulikoita ei
koskaan saa pysymään siivolla, ellei ole vitsaa ulottuvilla. Se on
sula mahdottomuus.
-- Aion ainakin ensin koettaa, vastasi Anna, jolla oli hyvin luja
tahto ja joka piti kiihkeästi kiinni vakaumuksestaan.
-- Tepä olette aika jääräpää, arveli herra Harrison.
-- No niin? saammehan nähdä. Jonakin kauniina päivänä
te ihan raivostutte -- ihmiset, joilla on tuollainen tukanväri, ovat
hyvin pikavihaisia -- silloin unohdatte kaikki kauniit mielipiteenne
ja pieksätte koko joukon järjestään... Te olette muuten aivan liian
nuori osataksenne opettaa -- aivan liian nuori ja lapsellinen.
Siitä oli kuitenkin seurauksena, että Anna sinä iltana meni hyvin
apeilla mielin ja masentuneena levolle. Hän nukkui huonosti ja oli
niin kalpea ja juhlallinen aamiaispöydässä seuraavana aamuna, että
Marillaa huolestutti ja hän laittoi hänelle kupin kiehuvan kuumaa
seljateetä. Anna joi sen kärsivällisesti pienin siemauksin, vaikkei
hän voinutkaan ymmärtää, mitä hyötyä seljateestä saattoi olla. Kunpa
se olisi ollut jotakin taikajuomaa, joka olisi kyennyt antamaan
hänelle ikää ja viisautta -- silloin olisi Anna tyhjentänyt sitä
vaikka litran silmää räpäyttämättä.
-- Marilla, ajatteles, jos en kykenisikään opettajaksi!
-- Se ei käy selville heti yhdestä päivästä, ja sinullahan on monta
päivää edessäsi, sanoi Marilla. -- Sinun vikasi on siinä, Anna,
että toivot voivasi opettaa noille lapsille kaikkea auringon alla,
ja luulet heti voivasi kitkeä heistä pois virheet. Ja ellet siinä
onnistu, luulet, ettet kykene mihinkään.