Herra Harrisonin talo oli vanhanaikainen, matala, valkoiseksi rapattu
rakennus, jonka takana oli sankka kuusimetsä.
Herra Harrison itse istui viiniköynnösten ympäröimällä verannallaan;
hän oli paitahihasillaan ja veteli juuri iltasavujansa piipustaan.
Kun hänelle selvisi, kuka oli tulossa polkua ylös, ponnahti hän
penkiltä, pakeni saloon ja löi oven kiinni jälkeensä. Tämä käytöstapa
oli vain epämiellyttävän hämmästyksen ilmaus, johon sekaantui hyvä
annos häpeäntunnetta hänen eilisen kiivaan purkauksensa johdosta.
Mutta se riisti kerrassaan sen vähäisen rohkeuden jäännöksen, joka
oli jäljellä Annan sydämessä.
-- Jos hän nyt jo on noin äkäinen, mitä sitten seuraakaan, kun
hän saa kuulla, mitä minä olen tehnyt? ajatteli Anna puolittain
epätoivoisena, ja sitten hän naputti ovelle.
Herra Harrison tuli kuitenkin avaamaan, hymyili hämillään ja pyysi
häntä tulemaan sisään äänellä, joka oli hiljainen ja leppyisä, joskin
hieman hermostunut. Piippunsa hän oli laskenut pois, ja nutun hän
oli pannut ylleen; nyt hän tarjosi Annalle sangen kohteliaasti hyvin
pölyisen tuolin, ja vastaanotto olisi kyllä tehnyt ehdottomasti
miellyttävän vaikutuksen, ellei olisi ollut olemassa lörpöttelevää
papukaijaa, joka ilkein, kullanhohtoisin silmin kurkisteli häkkinsä
rautaristikkojen läpi. Anna oli tuskin ehtinyt istuutua, ennenkuin
Inkivääri avasi nokkansa ja huusi:
-- Mitä herran nimessä tuolla nokkahauella on täällä tekemistä?
Ei ollut helppo ratkaista, kumman kasvot olivat punaisemmat, herra
Harrisonin vai Annan.
-- Älkää välittäkö papukaijasta, sanoi herra Harrison ja loi vihaisen
silmäyksen Inkivääriin. -- Se -- se ei ymmärrä parempaa. Olen saanut
sen veljeltäni, joka on merimies. Merimiehet eivät aina käytä
hienointa kieltä, ja papukaijat ovat niin pahoja matkimaan.
-- Niin, sen kyllä ymmärrän, sanoi Anna parka, joka oli kovasti
tuskissaan ajatellessaan asiaansa.
Papukaija oli epäkohtelias, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta ei
maksanut vaivaa näytellä loukkautunutta. Jos on juuri myynyt vieraan
miehen lehmän tämän tietämättä siitä tai antamatta suostumustaan,
niin saa pitää hyvänään, jos hänen papukaijansa lausuu joitakin
vähemmän imartelevia asioita. "Nokkahauki" ei ollut kuitenkaan niin
sävyisä ja lauhkea, kuin hän muuten olisi voinut olla.
-- Olen tullut puhumaan teille jostakin, herra Harrison, sanoi hän
päättäväisesti. -- Se koskee -- se koskee -- tuota jersey lehmää.
-- Varjelkoon, huudahti herra Harrison tuskastuneena, onko se
nyt taas mennyt minun kauraani? No noh, no noh -- eihän ole niin
vaarallista, jos se on sattunut sen tekemään... Minä -- minä olin kai
hieman kiivastunut eilen, täytyy tunnustaa... Ei tee mitään, jos se
on tehnyt sen.
-- Ah, kunpa olisikin vain se kysymyksessä, huokasi Anna. -- Mutta
tämä on kymmenen kertaa pahempaa, En luule -- Varjelkoon -- ei se
toki liene mennyt vehnäpeltooni?
-- Ei, ei -- ei vehnään... Mutta -- Sitten se on mennyt kaalimaahan!
Se on syönyt suuhunsa minun muhkeat kaalinkupuni, joita koko ajan
olen aikonut näyttelyyn! Senkin vietävä!
-- Se ei ole mennyt kaaliin, herra Harrison. Kerron teille kaikki
tyyni -- juuri sen vuoksi olen tullut tänne -- mutta olkaa hyvä
älkääkä keskeyttäkö minua! Se hermostuttaa minua niin kovin. Antakaa
minun kertoa, mitä minulla on sanottavaa, ja vaietkaa, kunnes olen
lopettanut -- sitten kyllä puhutte suunne puhtaaksi, arvaan minä,
lopetti Anna, mutta sentään vain ajatuksissaan.
-- No nyt minä vain kuuntelen, sanoi herra Harrison hän piti
todellakin sanansa. Mutta Inkivääri ei katsonut minkään
vaikenemislupauksen häntä sitovan, vaan puuttui Pinomaa puheeseen
"nokkahauki" huutoineen, kunnes Anna tunsi itsensä hyvin
hämmentyneeksi ja onnettomaksi.
-- Suljin eilen jerseylehmämme aitaukseen, jossa meillä on tapana
lypsää. Aamulla menin Carmodyyn, ja kun ajoin takaisin, näin
vaaleanruskean lehmän teidän kaurassanne, Diana ja minä hätistimme
sen pois, ja te ette voi kuvitella, mikä työ siinä oli... Olin niin
kauheasti väsyksissä ja menehtynyt ja märkänä ja vihoissani -- ja
samalla hetkellä ajoi herra Shearer ohi ja tarjoutui ostamaan lehmän.
Myin sen paikalla hänelle kahdestakymmenestä dollarista. Siinä tein
väärin. Minun olisi luonnollisesti pitänyt odottaa ja neuvotella
Marillan kanssa. Mutta minä olen niin kauheasti taipuvainen
hätiköimiseen -- sen tietävät kaikki, jotka tuntevat minut... Herra
Shearer otti lehmän heti mukaansa lähettääkseen sen iltajunalla.
-- Nokkahauki! sanoi Inkivääri syvästi halveksivalla äänellä.
Silloin herra Harrison nousi, ja kasvoissa ilme, joka olisi
säikäyttänyt jokaista muuta lintua paitsi papukaijaa, kantoi hän
Inkiväärin häkin viereiseen huoneeseen ja sulki oven. Inkivääri
ulisi, vinkui ja manasi ja käyttäytyi tavalla, joka täydellisesti oli
sen maineen mukainen. Mutta huomatessaan olevansa yksin se vaipui
juroon äänettömyyteen.
-- Suokaa anteeksi ja jatkakaa, sanoi herra Harrison ja istuutui
jälleen. -- Merimies-veljeni ei saanut tuota lintua koskaan
käyttäytymään ihmisiksi.
-- Ajoin kotiin, ja juotuamme teetä menin karja-aitaukseen. Herra
Harrison -- Anna kumartui eteenpäin ja risti kätensä entiseen
lapselliseen tapaansa, samalla kun hänen suuret harmaat silmänsä
katsoivat rukoilevina herra Harrisonin neuvottomiin kasvoihin
-- oma lehmäni seisoi karsinassa. Se lehmä, jonka olin myynyt
karjakauppiaalle, oli teidän.
-- Varjelkoon! huudahti herra Harrison, ylen ällistyneenä tästä
aavistamattomasta lopusta. -- Sehän oli perin ihmeellinen tapaus!
-- Oh, ei ole lainkaan mitään ihmeellistä siinä, että minä saan
aikaan ikävyyksiä itselleni ja muille ihmisille, sanoi Anna
nöyrästi. -- Olen siitä tunnettu. Voisi kai otaksua, että minun
olisi pitänyt päästä siitä tällä iällä -- mutta älkää luulkokaan!...
Herra Harrison, onko liian uskallettua toivoa, että annatte minulle
anteeksi? Pelkään, ettei enää käy päinsä hankkia takaisin teidän
lehmäänne, mutta tässä on teille ainakin sen hinta -- tai saatte
ottaa minun lehmäni sen sijasta, jos mieluummin haluatte sen. Se on
oikein mainio lehmä. Enkä voi sanoin tulkita, kuinka pahoillani olen
tästä kaikesta.
-- No no, pikku neiti, ei puhuta siitä enää, sanoi herra Harrison
ystävällisesti. -- Se ei merkitse mitään -- ei kerrassaan mitään...
Kun onnettomuus on tullakseen, niin -- Minä myöskin hätiköin sangen
usein -- teen ja puhun sellaista, mitä myöhemmin kadun. Mutta en
mahda sille mitään, ja ihmiset saavat pitää hyvänään minut sellaisena
kuin olen... Niin, sen vain sanon, että jos tuo kirottu lehmä olisi
ollut näyttelykaalissani... Mutta sehän ei ollut siellä, joten ei ole
tapahtunut mitään vahinkoa. Kiitos vain, otan kyllä teidän lehmänne
sen sijasta, koska kumminkin haluatte päästä eroon siitä.
-- Kiitoksia, hyvä herra Harrison! Olen niin iloinen, kun ette ole
suutuksissanne. Pelkäsin kovasti, että vihastuisitte.
-- Ja pelkäsitte kai aivan hirveästi, kun teidän täytyi tulla tänne
kertomaan siitä minulle kaiken sen melun jälkeen, jonka nostin eilen
-- eikö totta? Mutta teidän ei pidä niin paljon välittää minun
töistäni ja toimistani. Olen vanha äkäpussi, nähkääs, ja totuus julki
-- se on minun tunnuslauseeni -- vaikka se hieman sorahtaisikin
toisten ihmisten korvissa.
-- Rouva Lynde sanoo myöskin aina totuuden, sanoi Anna, ennenkuin oli
ehtinyt punnita sanojaan.
-- Kuka? Rouva Lyndekö? Ette kai ikimaailmassa aio verrata minua
tuohon kielikelloon! sanoi hera Harrison suuttuneena. -- Hän ja minä
-- meitä ei toki voine mainita samana päivänä! Mitä tuossa laatikossa
on?
-- Kaakku, sanoi Anna viekkaasti. Iloissaan herra Harrisonin
odottamattomasta suopeudesta hän tunsi elinvoimiensa nopeasti
elpyvän. -- Olen ottanut sen mukaani teille -- arvelin, ettei teillä
ehkä ole kovinkaan usein kaakkua.
-- Ei, eihän toki, se on kyllä totta... Mutta olen hyvin ihastunut
kaakkuun. Lausun todellakin sulimmat kiitokset... Se näyttää hyvältä
päältä katsoen -- toivottavasti se on samanlaista läpeensä. Hohhoi,
nyt kelpaa herkutella!
-- Se on varmasti hyvää, sanoi Anna iloisella itseluottamuksella. --
Olen leiponut aikoinani kaakkuja, jotka eivät ole olleet hyviä, sen
voi rouva Allan todistaa, mutta tämän suhteen ei ole mitään vaaraa.
Tein sen oikeastaan Yhteiskuntaa parantavalle yhdistykselle, mutta
voin tehdä sille uuden.
-- Mutta pikku neidin on autettava minua sen syömisessä. Minä panen
kattilan tulelle, että saamme kupin teetä. Maistuisikohan se?
-- Saanko minä laittaa teen? kysyi Anna varovasti.
Herra Harrison naurahti hyväntuulisesti.
-- Huomaan, ettei teillä ole paljon luottamusta minun
teenlaittamiskykyyni. Mutta siinä erehdytte... Voin valmistaa niin
hyvää teetä kuin konsanaan olette juonut. Mutta käykää käsiksi nyt
vain! Onneksi satoi viime sunnuntaina, niin että meillä on yllin
kyllin puhtaaksi pestyjä astioita...
Anna nousi ja ryhtyi heti toimeen. Hän huuhtoi teekannun monessa
vedessä, ennenkuin hän pani siihen teen. Sitten hän lakaisi hellan
harjalla ja kattoi pöydän. Kupit ja lautaset hän haki säiliöstä.
Tämän säiliön tila kauhistutti häntä, mutta viisaasti kylläkin hän
piti suunsa kiinni. Herra Harrison näytti hänelle, mistä hän hakisi
leipää, voita ja persikkahillopurkin. Anna koristi pöydän puutarhasta
poimimallaan kukkaviholla eikä ollut näkevinään pöytäliinan
tahrapilkkuja.
Pian oli tee valmista, ja Anna huomasi istuvansa vastapäätä herra
Harrisonia hänen oman pöytänsä ääressä. Anna kaatoi hänelle teetä ja
pakisi hänen kanssaan vaivattomasti koulusta, hyvistä ystävistään ja
tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän tuskin uskoi omien aistimiensa
todistusta...
Herra Harrison oli tuonut Inkiväärin jälleen sisään sanoen syyksi,
että lintu parka ikävystyi kauheasti. Anna, joka tunsi, että hän
tällä hetkellä voisi antaa anteeksi kaiken ja kaikille, tarjosi sille
kermaan kastetun sokuripalan. Mutta Inkiväärin tunteita oli syvästi
loukattu, ja se torjui kaikki lähentelemisyritykset. Se istui äkeänä
ja loukkaantuneena orrellaan ja pörrötti höyheniään, kunnes se näytti
aivan suurelta viheriän ja kullan kirjavalta pallolta.
-- Miksi sanotte sitä Inkivääriksi? ihmetteli Anna, joka piti
nimistä, joilla oli merkitystä, ja jonka mielestä "Inkivääri" ei
ollut sopusoinnussa sen koreitten värien kanssa.
-- Merimiesveljeni se antoi sille tuon nimen. Hän oli aina niin
ihastunut pikkupurkeissa säilytettyyn inkiväärihilloon. Tuo lintu
ei ole minulle niinkään samantekevä, sen saatte uskoa... Sillä on
luonnollisesti virheensä. Olen saanut niellä aika paljon harmia sen
vuoksi, mutta otan sen tyynesti... Muutamat loukkaantuvat siitä,
että se kiroilee, mutta en ole voinut saada totutetuksi sitä siitä
pois. Olen koettanut -- ja muut ihmiset myöskin. Muutamilla on
ennakkoluuloja papukaijoihin nähden. Sehän on idioottimaista. Minä
pidän niistä. Minulla on paljon seuraa Inkivääristä. Ei mikään voisi
saada minua -- luopumaan tuosta linnusta -- ei mikään maailmassa,
hyvä neiti.
Herra Harrison sinkautti viimeisen lauseen niin kiivaasti, kuin
olisi hän epäillyt Annalla olevan joitakin salaisia aikeita
kavaltaa Inkivääri häneltä. Mutta Anna oli alkanut pitää tuosta
pienestä omituisesta ukosta, jonka oli niin vaikea pysyä yhdessä
kohti, ja ennenkuin teenjuonti oli lopussa, he olivat oikein hyviä
ystäviä. Herra Harrison tutustui lähemmin Yhteiskuntaa parantavaan
yhdistykseen ja näytti taipuvaiselta antamaan sille hyväksymisensä.
-- Sitä kannattaa kuulla! Jatkakaa te vain! Parannuksia tarvitaan
totisesti vähän joka puolella tässä yhteiskunnassa -- ihmisten
keskuudessa myös.
-- Oh, enpä juuri tiedä, sanoi Anna nopeasti.
Itselleen tai kaikkein läheisimmille ystävilleen voi hän
kyllä myöntää, että Avonlealla ja sen asukkailla oli pienet
epätäydellisyytensä, jotka muuten luonnollisesti olivat perin
helposti poistettavissa. Mutta oli toista kuulla vasta seudulle
muuttaneen "ulkoseurakuntalaisen", kuten ukko Harrisonin, istuvan
siinä lausumassa arvostelevia mielipiteitä.
-- Minun mielestäni Avonlea on viehättävä paikka, ja ihmiset samoin
ovat hirmuisen miellyttäviä ja hauskoja, sanoi hän jonkun verran
painokkaasti.
-- Ohoh, luulenpa, että sieltä löytyy hieman pippuriakin, sanoi
herra Harrison katsahtaen häntä vastapäätä oleviin tulipunaisiin
poskiin ja moittiviin silmiin. -- Se kuuluu kaiketi hiusten väriin!
Kaikin mokomin, Avonlea on sangen hyvä paikka, muuten en olisi
asettunut tänne; mutta tottahan teidänkin täytynee myöntää, että sitä
haittaavat muutamat virheet?
-- Ne vaikuttavat vain sen, että pidän siitä sitä enemmän, sanoi
uskollinen Anna. -- En pidä paikoista enkä ihmisistä, joilla ei
ole mitään virheitä. Aivan virheetön ihminen on varmaankin hirveän
ikävä. Rouva White sanoo, ettei hän ole koskaan tavannut virheetöntä
ihmistä, mutta on kyllä kuullut kyllikseen puhuttavan eräästä
sellaisesta -- hänen miehensä ensimmäisestä vaimosta. Eikö teidän
mielestänne olisi hyvin ikävää olla naimisissa miehen kanssa, jonka
ensimmäinen vaimo olisi ollut mallikelpoinen joka suhteessa?
Vielä sietämättömämpää olisi olla naimisissa tuon virheettömän
mallivaimon kanssa, huudahti herra Harrison osoittaen äkkiä sellaista
kiihkeyttä, että se tuntui sangen vaikealta ymmärtää.
Teetä juotua Anna pyysi saada pestä kupit ja lautaset, vaikka herra
Harrison vakuutti hänelle, että hän vielä tuli toimeen useita
viikkoja ilman astiain pesua. Mieluimmin hän olisi tahtonut lakaista
koko lattian, mutta luutaa ei näkynyt missään, ja häntä ei haluttanut
kysyä missä sitä pidettiin. Olisihan voinut sattua, ettei sitä ollut
olemassakaan.
-- On hauskaa, jos silloin tällöin pistäydytte sisään juttelemaan,
tuumi herra Harrison Annan sanoessa hyvästi.
-- Mehän emme asu kaukana toisistamme, ja naapurisopu on hyvä
asia. Tuo yhdistys, josta puhuitte, herättää todella hieman
mielenkiintoani... Kuka tietää, mitä se voi saada aikaan. No, kenen
kimppuun aiotte ensiksi hyökätä?
-- Emme aiokaan nähdä vaivaa ihmisten suhteen -- aiomme parantaa
vain paikkoja, sanoi Anna ystävällisellä äänellä. Eihän vain
ukko Harrisonilla ollut tarkoituksena pitää pilkkanaan heidän
suunnitelmaansa?
Hänen mentyään istui herra Harrison ikkunassa ja katsoi hänen
jälkeensä -- tuota hentoa ja notkeata tyttöstä, joka kevein askelin
sipsutti pellon yli laskevan auringon tummanpunaisessa hohteessa.
-- Olen kärtyinen ja töykeä vanha karhu, sanoi hän ääneen, mutta
jokin tuossa tyttölapsessa saattaa minut tuntemaan itseni elpyneeksi
ja nuorentuneeksi -- ja tämä tunne on niin miellyttävä, että
tahtoisin mielelläni saada sen uudistetuksi silloin tällöin.
-- Mitä tuolla nokkahauella on täällä tekemistä? vinkui Inkivääri
uhkaavasti.
Herra Harrison heristi nyrkkiään papukaijalle.
-- Senkin paatunut lintu, mutisi hän, melkein toivoisin, että olisin
vääntänyt sinulta niskat nurin kun veljeni toi sinut kotiin... Olet
kun oletkin saanut aikaan paljon kiusaa minulle...
Anna kiiruhti kotiin iloisin askelin ja kertoi heti seikkailunsa
Marillalle. Tämä oli ollut hyvin huolissaan hänen pitkästä
poissaolostaan ja oli juuri aikeissa lähteä ulos häntä etsiskelemään.
-- Tämä on sentään oikein miellyttävä ja hyvä maailma, kun kaikki
käy ympäri, päätteli Anna sangen tyytyväisin mielin. -- Rouva
Lynde valitteli taannoin, että kaikki oli niin vastahakoista --
jos odottaa jotain hauskaa, tulee kaikesta pannukakku eikä mikään
ole sellaista kuin luulee... Niin, sekin on ehkä totta. Mutta
asiassa on toinenkin puoli. Ikävyydet eivät liioin aina ole niin
vaikeita, kuin kuvitelemme -- ne päättyvät usein paljon paremmin
kuin olemme uskaltaneet toivoa... Nyt juuri iltapäivällä menin
herra Harrisonin luo ja hätäilin hirveästi siitä, mitä minulla oli
odotettavissa... Sen sijaan hän oli oikein kiltti, ja minulla oli
melkein hauskaa hänen luonaan... Luulen, että meistä ajan oloon voi
tulla oikein hyvät ystävät, jos vain molemmin puolin olemme hieman
anteeksiantavaisia toisillemme... Missään tapauksessa, Marilla,
en koskaan enää myy lehmää, ennenkuin tiedän, kenen se on. Ja
papukaijoja en voi sietää!