Anna ajoi seuraavana iltapäivänä Carmodyyn toimittaakseen muutamia
asioita kauppapuodeissa ja otti Diana Barryn mukaansa. Diana oli
luonnollisesti Yhteiskuntaa parantavan yhdistyksen itseoikeutettu
jäsen, ja molemmat tytöt puhuivat tuskin mistään muusta koko matkalla
Carmodyyn ja sieltä takaisin.
-- Ensimmäinen asia, josta meidän on huolehdittava, kunhan pääsemme
alkuun, on käräjätuvan maalaaminen, sanoi Diana, kun he ajoivat
Avonlean käräjätalon ohi, jokseenkin rappeutuneen rakennuksen, joka
sijaitsi alhaalla laaksonnotkelmassa, kaikilta puolilta kuusten
varjostamana.
-- Se on aivan liian viheliäisen näköinen, ja sitä meidän täytyy
koettaa hieman kohentaa, vieläpä jo ennen kuin yritämme taivuttaa
herra Boulteria repimään hökkelinsä. Isä sanoo, että jos saamme
hänet tekemään sen, niin -- Ehkä hän antaa poikien tehdä sen, jos he
lupaavat panna talteen laudanpätkät ja pilkkoa ne hänelle haloiksi,
sanoi Anna toivehikkaana. -- Meidän on pantava parastamme, emmekä saa
olla kärsimättömiä alussa. Emme voi odottaa onnistuvamme kaikessa
yhdellä kertaa. Ensin meidän täytyy kasvattaa yleistä mielipidettä,
näetkös.
Diana ei ollut aivan varma siitä, mitä yleisen mielipiteen
kasvattaminen merkitsi, mutta sehän kuului hienolta, ja hän oli
sangen ylpeä kuuluessaan yhdistykseen, joka oli omaksunut sellaisen
tarkoitusperän.
-- Eilen illalla ajattelin jotakin, jota voisimme tehdä, Anna.
Tiedäthän tuon kolmikulmaisen maakaistaleen, joka on juuri siinä,
jossa Carmodyn, Valkorannan ja Newbridgen tiet yhtyvät? Se on
kokonaan nuorten mäntyjen peittämä, mutta eikö olisi paljon
hauskempaa raivata ne kaikki pois ja säilyttää vain molemmat kauniit
riippakoivut, jotka siellä kasvavat?
-- Mainiota! sanoi Anna iloisesti. -- Ja sitten asetamme puupenkin
koivujen alle. Ja kevään tultua laitamme kukkalavan sen eteen ja
istutamme siihen krasseja ja pelargonioita.
-- Vai niin -- mutta sitten on meidän keksittävä joku keino
pitääksemme rouva Sloanen lehmää loitolla kukkalavasta, niin ettei
se syö suuhunsa krassejamme, nauroi Diana. -- Nyt alan saada hieman
aavistusta siitä, mitä tarkoitat yleisen mielipiteen kasvattamisella,
Anna. -- Katsohan, tuossa on Boulterin ukon talo! Onko koskaan
nähty mokomaa harakanpesää! Ja aivan maantien vieressä! Vanha talo,
jonka ikkunaruudut on lyöty rikki, saattaa minut aina ajattelemaan
kuollutta, jonka silmät on kaivettu kuopistaan.
-- Minun mielestäni vanhassa, hyljätyssä talossa on jotain hyvin
alakuloista, sanoi Anna haaveillen. -- Kuvittelen, että sen aina
täytyy ajatella menneitä aikoja ja surra sitä, että sen ilo on
haihtunut. Marilla on sanonut, että kauan sitten eleli tässä talossa
suuri perhe, ja silloin se oli oikein kodikas kauniine puutarhoineen
ja joka puolella kasvavine köynnösruusuineen. Se oli täynnä pikku
lapsia ja naurua ja laulua, mutta nyt talo on tyhjä, ja tuuli vain
huokailee ja vinkuu sen läpi... Kuinka yksinäiseksi ja surulliseksi
se tunteneekaan olonsa! Ehkä ne palaavat jälleen jonakin kuutamoyönä
-- nuo kauan sitten eläneitten pienokaisten henget, ruusut ja
laulut... Ja silloin voi vanha talo uneksia hetkisen olevansa jälleen
nuori ja iloinen.
Diana pudisti päätään.
-- Nykyään en enää milloinkaan kuvittele tuollaista.
Etkö muista, kuinka äiti ja Marilla olivat vihaisia, kun kuvittelimme
aaveita Kummitusmetsään? Vielä tänäkin päivänä tuntuu minusta
kaamealta mennä sinne hämärissä, ja jos alkaisin sepitellä sellaisia
juttuja vanhasta Boulterin talosta, en uskaltaisi kulkea senkään
ohi... Nuo lapset eivät muuten olekaan kuolleet. He ovat kasvaneet
suuriksi ja voivat hyvin -- ja yksi heistä on teurastaja... Ja kukat
ja laulut eivät kaiketi liioin voi palata!
Anna tukahutti pienen huokauksen. Hän oli hellästi kiintynyt Dianaan,
ja he olivat aina olleet hyviä tovereita. Mutta hän oli jo kauan
sitten saanut tuta, että kun hän siirtyi mielikuvituksen maailmoihin,
sai hän kulkea yksikseen. Sinne johti lumottu polku, jolle ei edes
hänen rakkain ystävänsäkään voinut häntä seurata.
Ukonilma puhkesi tyttöjen ollessa Carmodyssa. Mutta se meni pian ohi,
ja kotimatka oli aivan viehättävä pitkin puiden reunustamia teitä,
missä sadepisarat kimaltelivat oksissa, ja pienten vihannoivien
laaksojen läpi, joissa vettävaluvat sanajalat leyhkivät ilmaan
ryydintuoksujaan. Mutta juuri kun he kääntyivät Vihervaaran tielle,
huomasi Anna jotakin, joka turmeli täydellisesti häneltä maiseman
kauneuden.
Oikealla heidän edessään levisi herra Harrisonin laaja, harmaanvihreä
kaurapelto kosteana ja rehevänä, ja keskellä sitä hajasäärin, aina
lihaviin, kiiltäviin kylkiin saakka sakean vihreän laihon peitossa
ja tyynesti mulkoillen tyttöihin hiljalleen keinuvien kaurantähkien
välitse, näkyi vaaleanruskea lehmä.
Anna päästi ohjakset ja nousi yhteenpuristetuin huulin ja ilmein,
joka ennusti kaikkea muuta kuin hyvää märehtivälle lehmälle. Hän
ei sanonut sanaakaan, mutta hän kiipesi kiireesti alas toiselle
vaununpyörälle ja hypähti ketterästi aidan yli, ennenkuin Diana oli
ehtinyt käsittää, mikä oli tarkoituksena.
-- Anna, tule takaisin! kirkui hän, niin pian kuin hän oli saanut
takaisin puhekykynsä. -- Sinähän pilaat pukusi tuossa märässä
kaurassa -- katsohan, minkälaisen likareunan jo olet saanut! Eikä
ikimaailmassa hän kykene yksinään ajamaan tuota lehmää ulos. Minun
täytyy tietysti mennä hänelle avuksi.
Anna porhalsi märän kauran läpi kuin mieletön. Diana hypähti
sukkelasti kärryiltä alas, sitoi hevosen lujasti paaluun, kohotti
kauniin kotikutoisen pumpulihameensa hartioilleen, kapusi aidan yli
ja riensi mielettömän ystävättärensä jälkeen. Hän juoksi nopeammin
kuin Anna, jota hidastutti raskas ja läpimärkä hame, ja saavutti
hänet pian. Heidän taaksensa jäi tallattu tie, joka oli omiaan
saattamaan herra Harrisonin epätoivon partaalle, kun hän ennemmin tai
myöhemmin sai sen nähdä.
-- Mutta Anna, pysähdy toki! läähätti Diana parka. -- Olen aivan
hengästynyt, ja sinä olet märkä aivan ihoon asti.
-- Minun täytyy -- saada pois -- lehmä -- ennenkuin -- herra Harrison
-- näkee sen, puhkui Anna. -- En välitä -- vaikka -- vaikka hukkuisin
-- kunhan -- vain -- saamme -- sen tehdyksi.
Mutta vaaleanruskean lehmän mielestä ei näyttänyt olevan mitään
syytä lähteä pois mehevältä laidunmaaltaan. Molemmat hengästyneet
tytöt eivät olleet tulleet sitä kovinkaan lähelle, ennenkuin se teki
täyskäännöksen ja laukkasi vastakkaiseen pellon laitaan.
-- Älä laske sitä! huusi Anna. -- Juokse, Diana pieni, juokse!
Diana juoksi kuin ei milloinkaan ennen. Anna pani myöskin parastaan,
ja lehmä ilkimys juosta hölkytli ympäri peltoa kuin noiduttu. Diana
arveli kaikessa hiljaisuudessa, että se olikin noiduttu. Kesti
kokonaista kymmenen minuuttia ennekuin heidän onnistui päästä sen
tielle ja ajaa se "hilan" läpi maantielle.
Ei maksa vaivaa kieltää, että Anna tällä hetkellä oli kaikkea muuta
kuin lempeässä ja suopeassa mielentilassa. Eikä hän tullut paljoakaan
iloisemmaksi nähdessään, että pienet kaksipyöräiset kärryt olivat
seisahtuneet maantielle juuri aidan taakse. Kärryissä istuivat herra
Shearer Carmodysta ja hänen poikansa ja molempien suu oli mitä
leveimmässä irvistyksessä.
-- Etköhän nyt mahtane katua, ettet myynyt lehmää minulle, kun
halusin ostaa sen viime viikolla, virnisteli herra Shearer.
-- Myyn sen nyt tällä hetkellä, jos haluatte sen saada, virkkoi sen
tummanpunainen ja pörröinen omistajatar. -- Saatte ottaa sen heti --
tässä paikassa.
-- Mainiota! Annan siitä kaksikymmentä dollaria, saman jonka tarjosin
ennenkin, ja Jim voi ajaa sen suoraa päätä Carmodyyn. Se saa mennä
kaupunkiin muun karjan mukana, jonka lähetän tänä iltana. Herra Reed
Brightonista on jo kauan halunnut jerseylehmää.
Viisi minuuttia myöhemmin vaelsi Jim-poika lehmineen aivan
rauhallisena pitkin ojanpiennarta, ja Anna, joka vastikään oli
antanut loistavan esimerkin siitä, että päätös ja toiminta ovat
naisella yhtä, ajoi pitkin Vihervaaran ylämäkeä kaksikymmentä
dollaria kukkarossaan.
-- Mitähän Marilla sanoo? tuumi Diana.
-- Oh, siihen hän ei sekaannu, Dolly on minun oma lehmäni, ja me
emme varmaankaan olisi saaneet kahtakymmentä dollaria enempää siitä
huutokaupassa. Mutta, voi taivahan vallat, -- jos herra Harrison
katsahtaakaan kauraansa, hän paikalla huomaa, että lehmä on taas
ollut siellä, ja minä kun annoin hänelle kunniasanani siitä, ettei
sitä enää koskaan tapahtuisi! Hyvä, tämä on antanut minulle sen
opetuksen, että on oltava varovainen kunniasanan antamisen suhteen,
kun lehmät ovat kysymyksessä... Lehmään, joka voi hypätä yli tai
murtautua meidän karsinamme aidan läpi -- siihen totisesti ei ole
luottamista.
Marilla oli mennyt tervehtimään rouva Lyndeä, ja kun hän tuli
takaisin kotiin, tiesi hän kaikki tyyni Dollyn myymisestä ja sen
poismenosta Jimin seurassa. Sillä rouva Lynde oli nähnyt suurimman
osan kohtausta ikkunastaan ja arvannut lopun.
-- Niin, voihan olla hyvä, että lehmä on mennyt menojaan, mutta kyllä
sinä aina hätäilet niin tavattomasti ja teet kaiken ihan päätäpahkaa,
Anna. Merkillinen elukka muuten, kun on voinut murtautua ulos
karsinastaan! Se on varmasti puskenut irti muutamia lankkuja.
-- En ole tullut katsoneeksi, sanoi Anna, mutta teen sen nyt.
Merkillistä, ettei Martti vielä ole palannut! Varmaankin taas joku
hänen tädeistään on ollut kuolemaisillaan. Minua melkein pelottaisi
kuulua noin _kuolevaiseen_ sukuun...
-- Niin, Marttia ei löydä sieltä, minne hänet on pannut, se on
varmaa, sanoi Marilla kuivasti.
Marilla oli juuri tarkastelemassa Annan kaupunkiostoksia, kun hän
kuuli kimakan huudon takapihalta. Puoli minuuttia myöhemmin syöksyi
Anna keittiöön, väännellen käsiään.
-- Anna Shirley, mitä olet nyt saanut aikaan?
-- Oi, Marilla, _mitä_ minä teen? Tämä on ihan hirveätä! Ja
kaikki tyyni on minun syytäni. Voi voi, minä en sitten ikinä opi
ajattelemaan hiukkaakaan, vaan annan ymmärtämättömyyteni aina tehdä
minulle kepposia!... Rouva Lynde on aina ennustanut, että minä
ennemmin tai myöhemmin tulisin tekemään jotain kauheata, ja nyt olen
sen tehnyt.
-- Sinä olet vasta kärsivällisyyttä koetteleva tyttö, Anna. Mitä olet
tehnyt?
-- Myynyt herra Harrisonin lehmän -- sen, jonka hän osti herra
Belliltä -- sen olen myynyt -- karjakauppiaalle... Dolly seisoo
karsinassa ja märehtii heinää, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
-- Anna, sinä näet varmaankin unta!
-- Niin, kunpa näkisinkin! Mutta minä olen kyllä niin hereillä kuin
konsanaan, vaikka voisi luulla, että tämä on kamalaa kuumehourailua.
Ja herra Harrisonin lehmä on Charlottetownissa tällä hetkellä. Oi,
Marilla, luulin jo lakanneeni tuottamasta harmia itselleni ja muille,
ja nyt olen kuitenkin joutunut pahimpaan kiikkiin, missä olen ollut
koko elämässäni. Mihin nyt ryhdyn?
-- En tiedä muuta neuvoa, kuin että sinun on mentävä puhumaan herra
Harrisonin kanssa. Meidän täytyy tarjota hänelle omaa lehmäämme
korvaukseksi, ellei hän tahdo ottaa rahoja. Meidän lehmämme on aivan
yhtä kelvollinen kuin hänenkin.
-- Tietysti hän on kauhean vihainen ja suuruksissaan tästä, huokasi
Anna.
-- Se on kyllä luultavaa. Hänellä näyttää olevan ärtyisä luonne. Jos
haluat, menen minä keskustelemaan hänen kanssaan.
-- Ei toki, niin kehno en sentään ole, huudahti Anna. -- Kaikki tämä
on minun syyni, enkä totta tosiaan aio antaa Marihan joutua siitä
kärsimään. Menen itse ja heti paikalla. Mitä pikemmin se on ohi, sitä
parempi -- oh, se tulee olemaan kauhea hetki...
Anna parka otti hattunsa ja kaksikymmentä dollariansa ja oli juuri
ulos menossa, kun hän tuli katsahtaneeksi avoimesta ruokasäiliön
ovesta sisään. Pöydällä oli pähkinätorttu, jonka hän oli leiponut
juuri samana aamuna -- erikoisen herkullinen näky, vaaleanpunaisella
sokerilla kuorrutettu ja koristeltu halkaistuilla saksanpähkinöillä.
Se oli aiottu perjantai-illaksi, kun Avonlean nuorisolla oli kokous
Vihervaaralla Yhteiskuntaa parantavan yhdistyksen muodostamiseksi.
Mutta mitäpä olivat yksinpä tällaisenkaan yhdistyksen jäsenet
verrattuina niin julmasti vääryyttä kärsineeseen herra Harrisoniin?
Anna arveli, että tuon tortun pitäisi voida pehmittää minkä ihmisen
sydän tahansa -- semminkin tuollaisen vanhanpojan, jonka täytyi
laittaa itse ruokansa -- ja hän sulloi sen nopeasti pahvilaatikkoon.
Hän aikoi tarjota sen herra Harrisonille rauhan- ja sovinnonantimena.
-- Jos hän nimittäin suo minulle tilaisuuden sanoa mitään,
ajatteli hän huolissaan kiivetessään portaan yli ja kulkiessaan
oikotietä suoraan peltojen poikki, jotka levittäytyivät siinä niin
kullanhohtoisina unelmoivan elokuun illan vienossa valaistuksessa. --
Nyt tiedän, miltä tuntuu ihmisistä, jotka viedään mestauslavalle.