Pitkä, solakka, seitsentoistavuotias tyttö, jolla oli vakavat harmaat
silmät ja tukka, jota hänen ystävänsä sanoivat kastanjanruskeaksi,
oli istahtanut punaiselle hiekkakiviportaalle erään maalaismökin
edustalle Prinssi Edvardin saarella ihanana aurinkoisena elokuun
iltapäivänä. Hän oli päättänyt kääntää viisikymmentä säettä
Virgiliusta.
Mutta tämä elokuun iltapäivä, jolloin siniset usvaharsot lepäsivät
kuin hienoin huntu lainehtivien viljavainioitten yllä, kujeileva
tuulenhenki suhisi ja sihisi poppeleissa ja unikot hehkuivat
heleimmän punaisina hongikossa puutarhan äärimmäisessä perukassa,
soveltui paljon paremmin haaveksivaan unelmoimiseen kuin latinan
opintoihin. Virgilius liukui pian huomaamatta maahan; Anna nojasi
leukaansa ristiin liitettyihin käsiinsä, suuntasi katseensa hohtavaa,
villanpehmeätä pilviryhmää kohti, joka suuren valkean vuoren tavoin
kohosi suoraan herra Harrisonin talon yläpuolella, ja oli pian
kaukana viehättävissä maailmoissa, missä eräs nuori vastaleivottu
opettajatar suoritti ihmeellistä työtä, ohjaili tulevien
valtiomiesten kohtaloita ja täytti nuoret mielet ja sydämet korkealle
tähtäävällä kunnianhimolla...
Pysyäksemme kuivissa tosiasioissa -- mutta totta puhuen Anna ei
koskaan niissä pysynyt, ellei häntä siihen suorastaan pakotettu --
oli todellakin hyvin vähän todennäköistä, että Avonlean koulussa
olisi montakaan lupaavaa tulevan kuuluisuuden alkua, mutta eihän
koskaan tiedä, mitä voi tapahtua, jos opettajatar oikein käyttää
vaikutusvaltaansa...
Annalla oli eräitä ruusunhohteisia käsityksiä siitä, mitä opettajatar
kykenee saamaan aikaan, jos hän vain valitsee oikeat keinot, ja hän
oli juuri keskellä viehättävää kohtausta neljäkymmentä vuotta ajassa
eteenpäin, jolloin eräs kuuluisa ja etevä mies -- pääministeri tai
vähintäinkin korkeakoulun rehtori -- kumartui syvään hänen kurttuisen
kätensä yli ja liikutettuna vakuutti hänelle, että juuri hän,
opettajatar, oli ensiksi herättänyt hänen uinuvan kunnianhimonsa
ja että kaikki menestys hänen elämässään pohjasi niihin hyviin
opetuksiin, joita opettajatar niin kauan sitten oli istuttanut häneen
Avonlean koulussa.
Se oli oikein kaunis ja miellyttävä kohtaus, mutta se keskeytyi
erittäin epämiellyttävällä tavalla.
Pieni, terhakka, punaisenruskea jerseyrotuinen lehmä tulla loikki
maantietä pitkin, ja viisi sekuntia myöhemmin saapui herra
Harrison... Niin, "saapua" on kylläkin liian lievä sana, kun on
kuvattava sitä tapaa, millä hän ilmestyi pihaan.
Hän harppasi säleaidan yli huolimatta avata veräjää, ja sitten hän
asettui vihastuneen näköisenä aivan Annan eteen, joka oli noussut
ylös ja katsoi häneen hieman hämmästyneenä. Herra Harrison oli heidän
uusi lähin naapurinsa, ja hän ei ollut koskaan ennen puhunut hänen
kanssaan, vaikka oli nähnyt hänet kerran tai kahdesti.
Huhtikuun alussa, ennenkuin Anna oli tullut kotiin seminaarista, oli
herra Robert Bell, jonka maatila rajoittui Cuthbertin tiluksiin,
myynyt tilansa ja muuttanut kaupunkiin. Hänen talonsa oli ostanut
muuan herra J. A. Harrison, joka oli kotoisin Uudesta Brunswickista,
ja siinä olikin kaikki, mitä hänestä tiedettiin.
Mutta ennenkuin hän oli oleskellut kuukauttakaan Avonleassa, rupesi
hänestä kiertelemään sellainen huhu, että hän oli merkillinen otus --
parantumaton jöröjukka, väitti rouva Rakel Lynde. Rakel rouvalla oli
tapana lausua suoraan julki sydämensä ajatukset, kuten muistanevat
ne, jotka ovat häneen jo tutustuneet. Se kuitenkin on varmaa, että
herra Harrison oli koko lailla toisenlainen kuin muut ihmiset.
Ensinnäkin hän hoiti yksin taloutensa eikä lainkaan salannut, että
hän halveksi kaikkea "vaimoväen sekaantumista". Naispuolinen Avonlea
kosti hänelle kertomalla pöyristyttäviä juttuja hänen ruuanlaitto- ja
astiainpesutavoistaan. Pikku John Henry Carter Valkorannasta oli
pestattu jonkinlaiseksi talousapulaiseksi, ja juuri häntä saatiinkin
kiittää noista jutuista.
Harrisonin talossa ei ollut koskaan määrättyjä ruokailuaikoja. Herra
itse "otti suupalan", milloin tunsi itsensä nälkäiseksi, ja jos John
Henry oli huoneessa sillä hetkellä, sai hänkin maistaa, mutta jos hän
oli ulkona, sai hän odottaa, kunnes herra Harrisonin sattui tulemaan
uudestaan nälkä John Henry kertoi surkealla äänellä, että hän olisi
aikoja sitten kuollut nälkään, ellei hän olisi saanut mennä kotiin
omaistensa luo joka sunnuntai ja syödä oikein "mahan täydeltä". Ja
maanantaiaamuisin pisteli hänen äitinsä aina kaikenlaisia pieniä
makupaloja koriin, jonka hän sai lähtiessään ottaa mukaansa ja johon
hän voi turvautua niin kauan kuin sisältöä riitti.
Mitä astiainpesuun tulee, sai se kerrassaan siirtyä siksi,
kunnes tuli sateinen sunnuntai. Silloin herra Harrison kääri
ylös paidanhihansa ja pesi kaikki astiat yhdellä kertaa ulkona
vesitynnyrissä, ja sitten ne saivat kuivua itsekseen ulkoilmassa.
Edelleen oli herra Harrison läpeensä sitä, mikä sisältyy nimitykseen
"kitupiikki". Kun häntä pyydettiin antamaan vapaaehtoista avustusta
pastori Allanin palkkaan, vastasi hän, että hän ensin tahtoi katsoa,
kuinka monen dollarin arvosta hän sai mielenylennystä pastorin
saarnoista... Ja kun rouva Lynde tuli pyytämään ystävällistä ropoa
pakanalähetykselle, -- ja myöskin, jos hyvin kävisi, luomaan
silmäyksen talon sisäosiin -- niin sanoi herra Harrison hänelle
suoraan vasten kasvoja, että Avonlean juorueukkojen joukossa oli
paljon useampia pakanoita kuin missään muussa hänen tuntemassaan
paikassa, ja jos hän voisi avustaa heidän käännyttämistään, niin
tekisi hän kyllä sen, mikä hänelle kuului.
Rakel rouva meni tiehensä hieman nopeammin kuin oli tullut ja sanoi,
että oli oikein Jumalan armo, että vanha rouva Bell lepäsi rauhassa
haudassaan, sillä hän olisi surrut itsensä kuoliaaksi, jos hän olisi
nähnyt, minkä näköinen nyt oli tuo talo, jonka hän aina piti niin
kiiltävänä ja hienona kuin nukkekaapin...
-- Hänellähän oli tapana pestä keittiön lattia joka toinen päivä,
päivitteli rouva Lynde Marilla Cuthbertille, ja olisitpa nähnyt sen
nyt! Minun oli pakko kohottaa hamettani kulkiessani sen poikki.
Loppujen lopuksi herra Harrisonilla oli papukaija, jonka nimi oli
Inkivääri. Ei kukaan ihminen Avonleassa ollut koskaan pitänyt
papukaijaa, niin että tuskin tiedettiin mitä ajatella siitä...
Ja siinä olikin vasta papukaija! John Henry vakuutti, että mokomaa
jumalatonta lintua ei ollut toista. Se kirosi kauheasti. John Henryn
äiti olisi heti ottanut hänet pois talosta, jos hän vain olisi ollut
varma siitä, että hän olisi voinut saada toisen paikan Johnille.
Sitäpaitsi oli Inkivääri iskenyt nokallaan John Henryä niskaan
paidankauluksen yläpuolelle eräänä päivänä, kun tämä oli kumartunut
liian lähelle häkkiä. Rouva Carter näytti kaikille ihmisille arpea,
kun John Henry parka tuli kotona käymään sunnuntaina.
Kaikki nämä seikat vilahtivat salamannopeudella Annan aivojen läpi,
kun herra Harrison, ilmeisesti suunniltaan kiukusta, seisoi hänen
edessään. Ei edes silloinkaan, kun herra Harrison oli ystävällisellä
ja leppeällä tuulella, voitu väittää häntä hauskannäköiseksi; hän oli
lyhyt ja paksu ja kaljupäinen. Mutta nyt, kun hänen pullakat kasvonsa
olivat tulipunaiset kiukusta ja hänen vedensiniset silmänsä oikein
pullistuivat ulos päästä, oli hän Annan mielestä rumin olento, mitä
hän koskaan oli nähnyt.
Tuossa tuokiossa herra Harrison sai taas puhekykynsä takaisin.
-- En aio suvaita enää tätä, sähisi hän, en päivääkään, tietäkää
se, neiti! Kolmannen kerran, sehän käy jo aivan yli ymmärryksen!
Edellisellä kerralla sanoin tädillenne: pitäkää varanne, sanoin,
älkääkä antako sen enää milloinkaan tapahtua! Ja nyt on taas sama
peli -- ja mitä hän tarkoittaa! Mitähän tarkoittaa? Siitä olen tullut
ottamaan selkoa.
-- Ehkä tahtoisitte selittää, mikä nyt on kysymyksessä? kysyi Anna
mitä arvokkaimmalla äänellä.
Hän oli erikoisesti tavoitellut tätä hillittyä äänensävyä ja tyyntä
esiintymistapaa, jolla hän aikoi saada suuria aikaan koulussa, mutta
sen vaikutus ei näyttänyt lainkaan tehoovan julmistuneeseen herra
Harrisoniin.
-- Mikäkö on kysymyksessä? Niin, tämä ei olekaan mikään leikin
paikka. Nyt olen taas löytänyt tätinne lehmänkantturan keskeltä
kaurapeltoani tuskin puoli tuntia sitten! Kolmannen kerran,
huomatkaa! Löysin sen tiistaina, ja löysin sen eilen. Tulin tänne ja
kielsin tätiänne koskaan sallimasta sen enää tapahtua. Nyt hän on
antanut sen tapahtua. Missä teidän tätinne piileskelee? Pyydän saada
puhua pari sanaa hänen kanssaan ja ilmaista hänelle hieman sisimpiä
ajatuksiani -- J. A. Harrisonin sisimmät ajatukset...
-- Jos tarkoitatte neiti Marilla Cuthbertiä, niin hän ei ole minun
tätini, ja hän on mennyt Graftoniin tervehtimään erästä sukulaista,
joka on hyvin sairas, vastasi Anna arvokkuudella, joka lisääntyi sana
sanalta. -- Olen hyvin pahoillani, että lehmäni on tunkeutunut teidän
kaurapeltoonne -- se on minun lehmäni eikä neiti Cuthbertin. Hänen
velivainajansa antoi lehmän minulle, kun se oli pieni vasikka, ja hän
osti sen herra Selliltä.
-- Vai pahoillanne, kylläkai! Siitä minä viis veisaan. Voitte tulla
mukaan katsomaan sitä hävitystä, minkä elukka on saanut aikaan
kaurassani -- tallannut ja sotkenut, niin että se on tehnyt oikeita
teitä...
-- Se on hyvin ikävää, toisti Anna hyvin varmasti, mutta jos
pitäisitte aitojanne paremmassa kunnossa, ei Dolly voisi murtautua
peltoon. Teidän aitausosanne erottaa kaurapeltonne meidän
laidunmaastamme, ja huomasin juuri taannoin, että se näytti sangen
hataralta.
-- Minun aidassani ei ole vikaa, tiuskaisi herra Harrison vielä
suuttuneempana siitä, että ottelu tällä tavoin siirtyi hänen omalle
alueelleen. -- Ei rautaristikkokaan voisi pitää ulkopuolella mokomaa
noiduttua lehmää. Ja sen sanon teille, te punatukkainen neiti
nokkaviisas, että jos lehmä on teidän, kuten sanotte, niin olisi
hyödyllisempää teidän paimentaa sitä omalla maallanne kuin istua
siinä ja haaskata aikaa ahmimalla romaanikirjoja...
Annan tukka oli aina ollut hänen arka kohtansa, ja nyt hänessä
yhtäkkiä kuohahti yli laitojen -- huolimatta kaikesta arvokkuudesta.
-- Mieluummin pidän sentään punaisen tukan kuin olen vallan ilman,
pienet tupsut vain korvallisilla, huudahti hän.
Se naula veti, sillä herra Harrison ei voinut koskaan sietää, että
hänen kaljupäisyyttään huomattiin. Kiukku vei häneltä jälleen
puhekyvyn, ja hän kykeni vain tuijottamaan mykkänä Annaan, joka nyt
oli päässyt jälleen tasapainoon ja käytti hyväkseen saavuttamaansa
voittoa.
-- Minun täytyy kai olla suvaitsevainen teihin nähden, herra
Harrison, sillä minulla on mielikuvitusta. Voin elävästi kuvitella
mielessäni, kuinka vihaksi pistävältä tuntuu, kun tapaa vieraan
lehmän kaurapellossaan, enkä kanna mitään kaunaa teitä kohtaan siitä,
mitä olette sanonut. Lupaan teille, ettei Dolly enää koskaan murtaudu
teidän peltoonne -- siitä annan teille kunniasanani.
-- Siitä Dolly kaiketi vähät välittää, mutisi herra Harrison äänellä,
joka kuulosti hieman lauhtuneelta.
Sitten hän löntysti tiehensä kotiin päin ja Anna kuuli hänen puhkivan
ja murisevan itsekseen, kunnes hän katosi erään polun mutkan taakse.
Anna kulki sangen apein mielin pihan yli ja telkesi vallattoman
lehmän pieneen aituukseen, jossa lypsäminen tavallisesti toimitettiin.
-- Täältä se ei voi päästä ulos, ellei potkaise lauta-aitaa
säpäleiksi, ajatteli hän. -- Niin, nyt se kyllä on hurskaan
ja säyseän näköinen... Se on varmasti syönyt kauroja vatsansa
kipeäksi... Kunpa sentään olisin myynyt sen herra Shearerille, kun
hän viime viikolla halusi sitä! Mutta minun mielestäni oli sopivampaa
odottaa huutokauppaan asti ja antaa kaikkien elukoitten mennä samalla
kertaa. Niin, on kyllä totta, että herra Harrison on aika jöröjukka
-- mikään sukulaissielu hän ei suinkaan ole.
Anna etsiskeli yhä vielä "sukulaissieluja".
Marilla Cuthbert ajoi pihalle, kun Anna palasi karsinasta ja Dollyn
omistajattarelle tuli kiire laittamaan tee kuntoon. Heillä oli paljon
keskusteltavaa aterian aikana.
-- Olen iloinen, kun huutokauppa on ohi, sanoi Marilla. -- On liian
vastuunalaista pitää niin suurta karjaa ilman muuta hoitajaa kuin tuo
kunnoton Martti. Vieläkään hän ei ole palannut, ja hän vakuutti ihan
varmasti tulevansa takaisin eilen illalla, kun hän vain saisi siksi
päiväksi vapautta mennäkseen tätinsä hautajaisiin. En todellakaan
tiedä, kuinka monta tätiä hänellä on -- tämä on neljäs, joka on
kuollut sen jälkeen kuin hän tuli tänne vuosi sitten. Olen enemmän
kuin kiitollinen, kun sato on kunnialla korjattu ja herra Barry ottaa
haltuunsa maanviljelyksen. Dollyn saamme pitää suljettuna karsinaan,
kunnes Martti tulee; sitten se saa mennä laitumelle hakaan, ja aita
on tarkastettava. Niinpä niin, kullakin on ristinsä, kuten Rakelilla
on tapana sanoa. Mary Keith raukka on kuolemaisillaan, ja kuinka
hänen molempien pienokaistensa käy, se menee yli minun ymmärrykseni.
Hänellä on veli Brittiläisessä Kolumbiassa, ja tälle hän on
kirjoittanut heistä, mutta ei ole vielä saanut vastausta.
-- Minkälaisia lapset ovat? Kuinka vanhoja he ovat?
-- Juuri täyttäneet kuusi vuotta -- he ovat kaksoiset.
-- Oh, jopa nyt jotakin! Olen aina harrastanut kaksoisia, aina siitä
pitäen kun hoidin rouva Hammondin erilaisia pareja, virkkoi Anna
innostuneena. -- Ovatko he sieviä?
-- Sitä ei todellakaan voinut nähdä, niin kauhean likaisia he
olivat. Davy istui ulkona leipomassa savileipiä, ja Dora meni
hakemaan häntä sisään. Davy tyrkkäsi hänet päistikkaa suurimpaan
leipään, ja kun Dora alkoi itkeä, paiskautui hän itse lokaan ja
pyöri siinä edes takaisin näyttääkseen, ettei siinä ollut kerrassaan
mitään itkettävää... Heidän äitinsä sanoi, että Dora oli pikkuinen
kullanmuru, mutta että Davy oli vain täynnä ilkeyttä. Hän ei koskaan
ole saanut rahtustakaan kasvatusta. Hänen isänsä kuoli hänen
ollessaan aivan pieni, ja Mary on ollut sairas aina siitä pitäen.
-- Niin, sellaisten lasten laita on ikävästi, jotka eivät koskaan
ole saaneet kasvatusta, sanoi Anna pikkuvanhasti. -- Muistaako
Marilla, että minä en ollut saanut kerrassaan mitään, ennenkuin sinä
otit minut hoiviisi? Heidän isänsä saa kyllä heistä yllin kyllin
tekemistä. Millä tavoin rouva Keith on oikeastaan sukua Marillalle?
-- Marykö? Ei niin hituistakaan. Hänen miehensä oli minulle sukua --
me olimme, näetkös, serkuksia... Kas tuossa tulee rouva Lynde pihan
poikki. Voin kylläkin arvata, että hän aikoi tänne tiedustelemaan
Maryn vointia.
-- Älä kerro hänelle herra Harrisonista ja lehmästä, pyysi Anna.
Marilla lupasi, mutta lupaus oli aivan tarpeeton, sillä rouva Lynde
oli tuskin istuutunut, ennenkuin hän sanoi:
-- Näin herra Harrisonin ajavan teidän lehmäänne pois kaurapellostaan
tänään ajaessani kotiin Carmordysta. Hän oli kamalan kiukkuisen
näköinen. Pitikö hän pahaa elämää täällä teillä?
Anna ja Marilla hymyilivät salavihkaa toisilleen. Harva asia
Avonleassa pysyi rouva Lyndeltä salassa. Viimeksi tänä aamuna oli
Anna sanonut:
-- Vaikkapa keskiyöllä menisit huoneeseesi, lukitsisit oven, laskisit
käärekaihtimen alas ja aivastaisit, kysyisi rouva Lynde seuraavana
päivänä, miten nuhasi laita on.
-- Hän lienee kylläkin elämöinyt, tunnusti Marilla.
-- Minä en ollut kotona. Hän ilmaisi Annalle muutamia sisimpiä
ajatuksiaan...
-- Minun mielestäni hän on kauhean epämiellyttävä mies, sanoi Anna ja
nytkäytti halveksivasti punaisenruskeata niskaansa.
-- Se on totinen tosi, sanoi Rakel rouva juhlallisesti.
-- Tiesin kyllä, että täällä syntyisi selkkauksia ja sotkua, kun
Robert Bell myi talonsa ventovieraalle Uudesta Brunswickista olevalle
miehelle Kuinka meidän Avonlea-raukkamme käy -- kaikkien noiden
vierasten ihmisten jaloissa? Kohta ei enää tohdi mennä nukkumaan
omaan vuoteeseensa.
-- Mitä vierasta väkeä tänne sitten muuttaa? kysyi Marilla.
-- Hyvänen aika, etkö sitä ole kuullut? Ensinnäkin tulee eräs
Donnellin perhe. He ovat vuokranneet Peter Sloanen vanhan talon.
Peterin täytyy ottaa tuo mies hoitamaan tuulimyllyä. He tulevat
kaukaa idästä, ja kukaan ihminen ei tiedä heistä tuon taivaallista.
Sitten muuttaa tuo parantumaton Cottonin perhe tänne Valkorannasta --
mies on keuhkotautinen, mutta varastaa kuin korppi, kun vain jaksaa,
ja vaimo on veltto ja huolimaton hutilus, joka ei kelpaa mihinkään.
Hän pesee astioita istualtaan. Rouva Pye on ottanut luokseen miehensä
orvon veljenpojan Anthony Pyen. Hän tulee sinun kouluusi, Anna, niin
että varustaudu saamaan ikävyyksiä! Ja sinä saat vielä toisenkin
uuden oppilaan kaukaa. Paul Irving tulee Yhdysvalloista isoäitinsä
luo asumaan. Muistatko hänen isäänsä, Marilla? Stephen Irvingiä,
joka purki kihlauksensa Lavendel Lewisin kanssa Graftonissa?
-- En luule hänen purkaneen. He riitaantuivat... Ei ole yhden syy,
jos kaksi riitelee.
-- No niin, naimisiin he eivät ainakaan menneet, ja tyttö on ollut
omituinen aina siitä pitäen, sanotaan -- hän asuu aivan yksinään
tuossa pienessä kivitalossa, jota hän sanoo Kaikurannaksi. Stephen
laputti Yhdysvaltoihin ja otti paikan setänsä liikkeessä ja meni
naimisiin erään yankee-neitosen [_Yankee_ on leikillinen nimitys,
jota käytetään Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen asukkaista] kanssa.
Hän ei ole ollut kotona sen koommin, vaikka hänen äitinsä on ollut
siellä häntä tervehtimässä kerran tai pari. Vaimo kuoli kaksi vuotta
sitten, ja nyt hän lähettää pojan kotiin äitinsä luo saamaan hieman
säännöllistä opetusta. Poika on kymmenvuotias, ja herra tietää, mikä
hänestä sukeutuu koulussa... Kyllä yankeet ovat semmoista joukkoa...
Kaikkia niitä ihmisiä, jotka onnettomuudekseen olivat syntyneet tai
kasvaneet muualla kuin Prinssi Edvardin saarella, katseli rouva
Lynde karsain ja epäluuloisin silmin. He voivat luonnollisesti olla
kunniallisia ihmisiä, mutta oli parasta epäillä sitä. Ja erikoisen
ennakkoluuloinen hän oli silloin kun yankeista oli kysymys.
Muuan työnantaja, jolla hänen miehensä kerran oli ollut työssä
Bostonissa, oli petkuttanut tältä kymmenen dollaria, eivätkä enkelit,
ruhtinaat tai vallat olisi voineet saada Rakel rouvan päähän sitä,
etteivät Yhdysvallat kokonaisuudessaan olleet siitä vastuussa.
-- Avonlean koulu ei kärsi vahinkoa siitä, että se saa pari oppilasta
etäisiltä seuduilta, vastasi Marilla, ja jos tämä poika hitustakaan
tulee isäänsä, niin ei hänen suhteensa ole mitään hätää. Steve Irving
oli oikein kunnon poika, vaikka eräät hyvät ihmiset väittivät häntä
ylpeäksi, ja rouva Irving saa olla iloinen saadessaan hänet taloonsa.
Hän on ollutkin hyvin yksin miehensä kuoleman jälkeen.
-- Niinpä niin, kai poika voi olla hyväkin, mutta joka tapauksessa
hän tulee olemaan erilainen kuin Avonlean lapset, sanoi Rakel rouva,
ja niin oli asia ratkaistu.
Rakel rouvan ennakkomielipide jostain ihmisestä, paikasta tai asiasta
järkkyi harvoin. Hän vaihtoi nyt keskustelunaihetta.
-- No, Anna kulta, mitä kuulinkaan? Tehän aiotte muodostaa
yhdistyksen yhteiskunnan parantamiseksi.
-- Me vain vähän puhelimme siitä viime keskusteluklubissa, jotkut
muut tytöt ja pojat ja minä, sanoi Anna punastuen. -- Arvelimme,
että siitä voisi tulla oikein hauskaa -- samaa mieltä olivat pastori
ja rouva Allan. Sellaisia yhdistyksiä on perustettu useissa muissa
kylissä.
-- Jos ryhdytte sellaiseen, niin saatte kuin saattekin kylmää vettä
niskaanne! Jätä tuo touhu, Anna, se on minun neuvoni. Ihmiset eivät
pidä siitä, että heitä parannetaan.
-- Oh, emmehän aiokaan parantaa ihmisiä. Työmme tarkoittaa itse
Avonleata. Täällä on niin paljon sellaista, mikä voitaisiin tehdä
miellyttävämmäksi. Jos voisimme taivuttaa herra Levi Boulterin
repimään alas tuon hirveän vanhan hökkelin, joka on pihalla rinteen
korkeimmalla kohdalla, niin eikö se olisi voitto?
-- Olisi kyllä, varmastikin, myönsi Rakel rouva. -- Tuo vanha
mökinrähjä on ollut koko kylän rumennuksena monta vuotta. Mutta
jos teidän klubinne voi saattaa Levi Boulterin tekemään jotakin
yleiseksi hyväksi ilmaiseksi -- niin, silloin sangen mielelläni tulen
mukaan sitä näkemään. En tahdo masentaa mieltäsi, Anna, ja voihan
sattua, ettei ajatuksesi ole niinkään hullu, vaikka luulenkin, että
olet siepannut sen jostain noista viheliäisistä aikakauskirjoista,
joita nykyään kasvaa kuin sieniä sateella. Mutta sinulla on varmaan
yllin kyllin työtä koulusi hoidossa, jätä sinä sikseen kaikki
parannuspuuhat, sen ystävällisen neuvon annan sinulle. Mutta tiedän
kyllä, että se on samaa kuin puhuisi tuuleen... Jos olet jotain
päättänyt, niin on se saatava menemään läpi, joka tapauksessa...
Eräs pieni piirre Annan suun ympärillä ilmaisi, ettei Rakel rouva
ollut niinkään väärässä tätä väittäessään.
Anna antautui koko sielustaan ja sydämestään aatteelleen, että
"Yhteiskuntaa parantava yhdistys" oli muodostettava. Gilbert Blythe,
joka oli saanut opettajapaikan Valkorannassa, mutta aikoi olla
kotona aina perjantai-illasta maanantai-aamuun, kannatti ihastuneena
suunnitelmaa, ja useimmat muut nuoret olivat ylen halukkaita
liittymään sellaiseen, josta johtui silloin tällöin yhteisiä
kokouksia, joissa luonnollisesti tulisi olemaan hyvin "repäisevää".
Mihin parannukset tähtäsivät, siitä oli tuskin kellään muulla selvää
käsitystä kuin Annalla ja Gilbertillä. He olivat keksineet niitä ja
panneet niitä toimeen, kunnes oli syntynyt kerrassaan ihanteellinen
Avonlea -- heidän mielikuvituksessaan, joskaan ei muualla.
Rakel rouvalla oli vielä eräs uutinen kerrottavana.
-- Carmodyn opettajattaren paikan on saanut Priscilla Grant. Eikö
eräs sen niminen tyttö ollut sinun seminaaritoverisi, Anna?
-- Oli kyllä! Tuleeko Priscilla Carmodyyn opettajaksi? Oi, kuinka
äärettömän hauskaa! huusi Anna, ja hänen harmaat silmänsä alkoivat
loistaa, kunnes ne olivat aivan kuin iltatähdet.
Ja rouva Lynde sai aihetta varmaankin kahdennenkymmenennen kerran
tuumia, tokko hän konsanaan pääsisi selvyyteen siitä, oliko Anna
Shirley todellakin kaunis tyttö vai ei.