»Hän oli meidän aikamme ritari, — ritari, jossa ei ole pelkoa ja
moitetta. Hän etsi puhtautta kaiken sairaan ja turmeltuneen keskeltä. —
Ja elämän iva sai aikaan, että hänen täytyi kuolla juuri, kun hän olisi
saavuttanut palkintonsa. — Mutta ei, meidän täytyy olla iloisia, — hän
kuoli kuitenkin onnellisena tietäen haaveensa toteutuneen. — Muistatko
hymyä hänen kasvoillaan, — tuollainen pieni, heikko, salaperäinen hymy,
jossa on onnea ja hiukan surua, — sellaisen ihmisen hymy, joka on
nähnyt jotakin meille aavistamatonta.»
»Ritari, se on oikea sana! — Hän oli enne siitä tulevaisuudesta,
josta hän joskus puhui. — Ritari sellaisena puhtaana ja kirkkaana
haavekuvana, jonka lapsi muodostaa itselleen satujen perusteella.»
Me seisoimme Gare du Nordin mustuneen jättiläisholvikaton alla pari
minuuttia ennen Calais'n junan lähtöä. Olin tuonut Caritakselle
muutamia suuria neilikoita, — aivankuin lahjana Hellaalta, joka oli
siirtynyt tuolle puolen olevan.
Kantajat huusivat numeroltaan, suklaakauppias työnsi asemasiltaa pitkin
verkkovaunujaan, jättiläisveturi puuskutti höyryä ja kuuman metallin
tuoksua lyhyen vaunurivin edessä.
»Eteenpäin! Eteenpäin! — Minä tahdon nähdä kaiken sen, mistä hän joskus
puhui ja mitä hän ei koskaan saanut nähdä. On aivankuin matkustaisin
yhdessä hänen kanssaan. Uusia kasvoja, uusia värejä, uusia maita,
seikkailun kirpeyttä ennen viimeistä suurta seikkailua.
— Katso, eikö tuo veturi ole kaunis?»
»Ja minä palaan vihreän lampun valoon suureen rakennukseen, jota
painokoneet tärisyttävät yötä päivää.
— Hermostusta, korrehtuureja, puhelinsoittoja. — Mutta se on elämää,
työtä, ja uskoa. — Hän antoi minulle uskonnon.»
_En voiture!_
Matkustajat alkoivat astua ylös vaunuihin. Asemamies seisoi valmiina
valkoinen lippu kädessään. Junailija huitoi kättään viimeisille,
vitkasteleville matkustajille. Ja meidän yllämme riippui raskaana
satojen veturien savusta mustuneen lasikaton varjo.
»Caritas, kirjoitathan minulle joskus jonkin kortin. Ei kirjeitä,
kirjeet ovat liian raskaita ja vakavia. Kyllästyisit pian niihin.»
»Tietysti, sinähän olet minun ainoa ystäväni. Ja uskotko, olen oppinut
kunnioittamaan sinua näinä päivinä vielä enemmän kuin ennen. Sinun
lannistumaton tahdonlujuutesi on vienyt minut ohi kaiken turhan ja
vihattavan tuskan. En koskaan tule unohtamaan sinua.»
Silmänräpäyksen verran epäröityään Caritas kurottautui ja suuteli minua
poskelle. Tunsin hänen hajuvetensä tuoksun, ja kurkkuuni tunkeutui
pitkä, pakahduttava nyyhkytys.
Hän seisoi pikajunan vaunusillalla ja katseli minua, kun juna yhä
kiihtyvällä nopeudella lähti kiitämään eteenpäin. Sen pyörien jyskeessä
oli seikkailun hurma, uusien kasvojen, uusien värien ikävä.
Hänen läheisyytensä oli jäänyt minuun. En uskaltanut liikahtaakaan,
ennenkuin viimeinen hämärä aistimus hänestä oli poissa.
Käännyin ja lähdin kulkemaan omaa tietäni. Suuri illusioni oli jäänyt
elämään ja vaikuttamaan, — ja minä olin aivan yksin.
* * * * *
Oltuani pari kuukautta poissa hämmästyin nähdessäni, miten Pikkuveli
oli kasvanut ja käynyt ikäänkuin miehekkäämmäksi. Hänen leukansa oli
saanut jäykempiä piirteitä, ja hän puhui varmemmin ja reippaammin kuin
ennen. Kerroin hänelle, että Hellas oli kuollut Pariisissa. Se teki
häneen syvän vaikutuksen, ja hän sanoi:
»Siinä vasta oli mies. Olisipa meillä myös sellaisia opettajia
koulussa, niin kaikki olisi aivan toisenlaista. Hän oli sadan
tuollaisen kuivettuneen äijänkäppyrän arvoinen.»
»Mutta Pikkuveli, — sanotaanhan, että ketä jumalat rakastavat...»
»Minä en välitä siitä... Sellaisia miehiä me olisimme tarvinneet. Minä
uskon, että hän olisi kyennyt tekemään meidän jalkapallojoukkueestamme
mestariryhmän, jos olisi halunnut.» — — — Minä otin Caritaksen kuvan
pois pöydältäni. Valokuvat ja muistoesineethän ovat vain niitä varten,
jotka aikovat unohtaa. — — — Pikkuveli sai moottoripyörän. Hän ja
tyttö puuhailivat kaikki iltapäivät pihavajassa sormet ja kasvot öljyn
ja noen tahrimina. He olivat kaksi reipasta, onnellista toveria.
Miten saatoinkaan kadehtia katsellessani salaa ikkunasta heitä. Vähän
väliä he riitautuivat jonkin mutterin tai ruuvin sijoittamisesta ja
tarkoituksesta, ja sopivat jälleen huomattuaan mahdollisesti, että
molemmat olivat olleet väärässä.
Sydän vapisten seurasin Pikkuveljen ensimmäisiä ajokokeita. Vaikka pää
murskaksi, mutta sen täytyi mennä eteenpäin. Varoin ilmaisemasta mitään
huolestumisen merkkejä. Naureskelin vain syrjässä, kun hän keikahti
kumoon lyhtypylvästä vasten.
Naarmuja, mustelmia ja ajokortti.
Ille faciet, — ille faciet, — soi sielussani niin surumielisen
onnellisin värähdyksin.
Sivuvaunua ei otettukaan.
»Se on vain tiellä ja hidastuttaa vauhtia. Me voimme vuorotellen ajaa,
ja toinen istuu takana pitäen ajajan selästä kiinni. Se on paljon
parempi.»
Jonakin säteilevänä aamuna, ihan aikaisin, kello ei vielä ollut
viittäkään, saatoin heitä Viertotien kulmaukseen, mistä heidän piti
alkaa Petsamon-matkansa. Minulla oli kylläkin omat epäilykseni heidän
kestävyydestään, mutta pidin ne omina tietoinani.
Ikkunat kimalsivat huikaisevan kirkkaina auringonsäteissä. — Viertotie
oli valkea ja kultainen, sen tomussa saattoi nähdä sateenkaaren
vaaleat, heleät värit.
»Me ehdimme ajaa huikean matkan jo ennenkuin ihmiset heräävätkään.
Nyt kun tiet ovat tyhjät, saa laskettaa niin kovaa kuin moottori vain
kestää.»
Miten rakas Pikkuveli olikaan minulle. Miten pelkäsinkään kaikkia niitä
onnettomuuksia, jotka vilkas mielikuvitus loihti silmieni eteen. Mutta
minun ajatukseni eivät saaneet merkitä mitään. Nuoruuden täytyi kulkea
omaa tietään, — tietä rohkeuteen, voimaan ja uljuuteen. — Tyttö oli
urheilupuvussaan ja ruskettunein kasvoin niin nuoren solakka, niin
elämää säteilevä kuin kimmoisa teräsjousi.
Pikkuveli polkaisi käyntiinpanovipua, ja hänen kauniit, hiukan
naiselliset kätensä lepäsivät varmoina ohjaustangolla. Moottori alkoi
säikyttävän ja huumaavan räiskähtelynsä, ja he kiisivät eteenpäin
säteilevää, valkoista tietä tomun kiiriessä pölykierteinä heidän
jäljessään.
Minä jäin tuijottamaan tielle heidän jo hävittyään näkyvistä ja
moottoripyörän äänen vaimennuttua kaukaiseksi surinaksi. — Oli kuin
nuoruus olisi kiitänyt ohitseni ja hävinnyt tielle, joka on meille
tuntematon ja mahdoton, johon meidän ainoastaan täytyy uskoa. Se
nuoruus, joka kykenee rakentamaan uuden maailman vanhan, sortuvan ja
tuhoutuvan ylle. Sillä hetkellä tunsin, ettei se ollut vain sairaitten
aivojen hullu haave, vaan todellisuus, joka nyt jo oli etsimässä
muotoaan.
Tunsin ihmetteleväni, koska ilmestyisi se lippu, se aate, jonka
ympärille nuoruus keräytyisi. Sen täytyi tulla, sen tunsin, — se oli
vain ajankysymys. Sen täytyi purkautua tuhansien, satojen tuhansien,
miljoonien yhteisestä kaipauksesta, yhteisestä hapuilusta irti
kaikesta, mikä on sairasta, turmeltunutta ja heikkoa.
* * * * *
Kun käännyin lähteäkseni pois, huomasin, että toimittaja Korte seisoi
minun takanani huulillaan tavallinen hymynsä ja savuke riippuen
veltossa suupielessä.
»Olen tässä seisoskellut pari minuuttia ja ihmetellyt, mitä kummaa
ihminen voi vielä nykyaikana noin vakavasti ja otsa rypyssä miettiä.»
Viittasin tielle ja kysyin:
»Näitkö?»
»Näin kyllä, ja se oli totisesti kaunis pari ja kaunis lähtö.
Ihan minun vanha juoponsydämeni tuli liikutetuksi. — Olen tässä
paluumatkalla kotiin eräästä iltaistunnosta. Tuumin, että voisi
vaihteen vuoksi kerran kävelläkin kun on niin kaunis ilma. Hengittää
vähän asfaltinhajua ja viileyttä spriihöyryjen joukkoon. — No, ei kai
se miettimisestä parane. Sinne ne menivät. — Pieni ryyppy, häh? —
Minulla on kotona pullollinen, jos jatkettaisiin vielä.»
Ravistin vain päätäni. — Lähdimme yhdessä kävelemään ylös Arkadiaan.
»No, Hellas on nyt kuollut. — Kuule, sinähän taisit olla Pariisissa
samoihin aikoihin. Satuitko tapaamaan häntä siellä. Miltä hän vaikutti?»
»Teki työtä, ja... niin, Caritas oli myös siellä.»
»Jotakin sentapaista minä hiukan vainuskelinkin. Katsos, tässä
ammatissa joutuu hiukan vainuskelemaan ja lukemaan rivien välistä. Ei
silti, kyllähän se juttu unilääkkeestä ja sydänhalvauksesta oli täysin
pätevä, mutta kuitenkin... Siinä oli jotakin luonnotonta... No, en minä
tahdo mitenkään udella, mutta kuitenkin. Hellas oli ainoita todellisia
persoonallisuuksia, mitä meidän joukossamme täällä on ollut. Synti,
että juuri hänen täytyi lähteä pois. Minäkin olisin kymmenen kertaa
paremmin joutanut lähtemään. — No, rakkausjuttuhan siinä kuitenkin
oli kaiken pohjalla... niin paljon minäkin voin arvailla. Enkö ole
oikeassa? Rakkauden tähden voi mies tehdä mitä hullutuksia tahansa,
vaikka me nyt kylläkään emme teoreettisesti usko rakkauteen.»
Ja minä vastasin:
»Niin... — Hän kuoli rakkauden tähden.»