(Epilogi)
Muutamia satoja vuosia sitten sijaitsi pienen merenrantakaupungin
lähettyvillä, sen pohjoiseen päin vievän valtamaantien vasemmalla
puolella, suoperäinen niitty. Niitty kasvoi korkeata korteheinää ja
suovillaa, joiden yllä kesäöinä sankat sumupilvet liikkumattomina
lepäsivät.
Joskus oli tätä niittyä ojitettu, ja sen ojanteilla kasvoi tiheää
pajukkoa. Siellä täällä kohosi joku korkeampi piilipuu muodostuen
ikäänkuin suoraksi, istutetuksi puuriviksi. Ihmiskäsi ei kuitenkaan
ollut tätä kasvullisuutta luonut, vaan vapaa tuuli oli tuonut pensaiden
ja puiden siemenet näille mutamultaisille ojanteille.
Korkeampana muita kohosi eräs elinvoimainen, kaitalehtinen piilipuu,
jonka kaunispintainen kuori kosteutta tihkuen välkkyi auringon
paisteessa. Tämä luonnon istuttama puu näkyi kätkevän itseensä suuria
elämän mahdollisuuksia, lupaavampia ja kauniimpia kuin muut sen
lähettyvillä...
* * * * *
Mutta pieni kaupunki niityn eteläpuolella mereen pistäytyvällä
kallioniemekkeellään alkoi varttua ja vaurastua. Se valloitti
vähitellen kivisine rantalaitureineen mereltä pieniä poukamia, se
täytti hersyviä soita kivipeitteisiksi toreiksi, se kasvoi laajuutta
ja korkeutta kuumeisella innolla ja peitti tienoon asumustensa ja
tehtaittensa mustaan savuvaippaan.
Kaupungin kivetyt kadut oikoilivat itseänsä joka suuntaan niinkuin
sataraajainen jättiläislonkeroeläin ulottimiaan. Ne valtasivat
rämisevällä suomupeitteellään jokaisen pellon, puutarhan, niityn,
metsikön ja vesilammikonkin, jotka niiden tielle osuivat.
Ulottuipa muutamia tällaisia katuja sen korteniitynkin luo, jonka
ojanteella uhkea piilipuu varttansa taivasta kohti kohotti. Äkkiä
kuivattiin niitty, pajupensaat kuolivat, ja ojien reunoilla kasvavat
piilipuut kaadettiin armotta, sillä niitystä muodostettiin tori. Suurin
piilipuu sai kuitenkin jäädä parin muun, sitä lähinnä suurimman puun
kanssa kasvamaan torin reunalle.
Vaikeat ajat koituivat nyt näille vapaan luonnon herkille lapsille
tästä muutoksesta. Ankara taistelu olemassaolosta alkoi niille tuolla
kovaksi kivetyn torin reunalla, sillä sateiden suoma vesi ei voinutkaan
läpäistä kivitystä eikä voinut tunkeutua niiden janoisille juurille.
Puut ponnistelivat voimiensa takaa taistellen henkensä puolesta.
Ne koettivat tunkea juurensa yhä syvemmälle mustaan multaan, jonka
uumenissa juurien herkät valkokärjet aavistelivat löytyvän pohjavettä
ja suon ruosteista ruokamultaa. Niiden onnistuikin jonkun aikaa ulottaa
janoiset juurensa kosteuden lähteitä kohti.
Mutta aavistaen pienet mahdollisuutensa päästä juurinensa
lähitulevaisuudessa pitemmälle ryhtyivät ne tulevaisuuttaan
järkevästi suunnittelevien ihmisten tapaan etsimään itsellensä muita
mahdollisuuksia. Ne paisuttivat lehvistönsä mahdollisimman runsaaksi
ja aukoivat silmujaan koko tarmollaan voidaksensa hengityselimillään
lisätä sitä ravintoa ja kosteutta, jonka torin kuivuus niiltä kielsi.
Alussa tuntui kaikki jossain määrin onnistuvan. Puut varttuivat
ja kasvoivat torin kaunistukseksi. Mutta vähitellen kävi niiden
elämä kuitenkin tukalammaksi, sillä maa kuivui, ja ilma, jota puut
hengittivät, kävi tomuisemmaksi ja savuisemmaksi, sillä torin ympärille
kohosi korkeita kivirakennuksia, jotka lukemattomista savutorvistaan
tupruttivat yöt, päivät ilmoille tukahduttavia savupilviä...
Kun sitten eräänä keväänä sille torin laidalle, jolla piilipuiden
rivi seisoi, alettiin rakentaa suurta kivitaloa, alkoi puiden elämä
tuntua kerrassaan mahdottomalta. Lehdille laskeutunut runsas kalkinpöly
oli tukehduttaa puut. Niiden lehdet surkastuivat, ja heikommat oksat
kuivuivat.
Seuraavana keväänä ei kevätaurinko voinutkaan tarpeeksi aikaiseen
kohota piilipuiden lähettyvillä olevan kivimuurin takaa eikä herättää
puita ajoissa talviunestaan. Silmut myöhästyivät, lehdet tulivat
pieniä, ja erikoisen kuiva kesä teki taistelun elämästä ja kuolemasta
kiivaammaksi. Ja syksyn tullen kuolema vihdoin voitti ja katkaisi
kahden heikomman maaseudunlapsen lupaavan ja kauniin elämän. Sydämetön,
karu kaupunki vaati nämä uhrit kuten niin monta muuta aikaisemmin...
Suurin, vielä elossa oleva piilipuu sairasti sinä kesänä ankaraa,
kuivuudesta johtunutta tautia. Se ponnisteli kaikin voimin elääkseen,
sillä se ei tahtonut vielä kuolla. Mutta sen voimia vähensi näky
rakkaitten toveriensa kohtalosta, ja haikeasti valittaen se syksyn
tullen riipi keltaiset lehtensä lähettäen viimeisen tervehdyksensä
nuorina kuolleitten toveriensa haudoille.
Kun piilipuu taas keväällä heräsi talviunestaan ja oikoili talven
kangistamia jäseniään lauhassa kevättuulessa, tunsi se erään sadeyön
jälkeen puhjenneilla silmuillaan, että tovereistaan ei enää ollut
jäljellä mitään, niiden kuolleet rungot oli korjattu pois.
Yksin maailmassa, yksin tässä karujen katujen kaupungissa! Ilman
heimonsa ja ystäviensä seuraa täytyi sen tästä lähtien taistella
maaseudunlapsen ankaraa taistelua olemassaolosta...
Keväinen kaiho valtasi sen herkän mielen koko voimallaan. Ikävä maalle,
vapaaseen luontoon puistatti koko sen olemusta, mutta hentomielisyys
ei auttanut tässä kohtalossa. Sen täytyi jäädä kaupunkilaiseksi siihen
paikkaan, mihinkä sattuman oikku sen oli kiinnittänyt.
Se iski uudella tarmolla juurensa maan uumeniin ja oppi käyttämään
hyväksensä kaikkia niitä vähäisiä etuja, joita elinehdoista kitsas
kaupunki sille tarjosi. Vähitellen sen voimat varttuivat, ja se kasvoi
vuosien kuluessa suureksi puuksi.
Sen runko vahvistui, ja seitsemän komeata haaraa se rungostansa työnsi
ilmoille. Sen varsi kävi yhä paksummaksi, niin että kaksi miestä
vaivoin sai sen sylillään mitatuksi, ja sen ennen niin sileä ja kostea
kuori kävi tummaksi ja rosoiseksi. Kun latva pääsi kohoamaan yli
vieressä olevan talon harjan, kävi elämä helpommaksi, sillä nyt se
saattoi hengittää ikäänkuin paremmin ja iloita varhaisen aamuauringon
ensi säteistä.
Sen varjoisan rungon juurella juttelivat ajurit helteisten kesäpäivien
odotushetkinä, ja sateen yllättäessä pyrkivät kaikki ohikulkijat sen
suojaan. Piilipuu oli saanut kaupungissa jonkinlaisen aseman, josta
se itsetietoisena ylpeili, sillä vaivalla ja ponnistuksilla se sen
oli hankkinut, ilman ihmisten apua. Mutta se vihasi kaupunkia ja sen
itsekkäitä asujaimia.
Sydämettömiä ja ilkeitä olivat ihmiset piilipuulle. Milloin joku hurjaa
vauhtia ohitseajava satutti sen kylkeä rattaillaan haavoittaen sitä
pahasti. Usein sen sydännesteet olivat juosta kuiviin haavasta, jota
poltti ja kirveli, mutta aina haava kuitenkin suurien kärsimysten
jälkeen arpeutui. Näitä arpia syntyi vuosikymmenien kuluessa sen
kupeeseen, niin että koko alaosa runkoa oli suurien, rumien känsien
peittämä...
Milloin taasen ohiajavat kuorma-ajurit korkeilla rattaillaan seisten
riipivät sen herkkiä lehtiä tai huviksensa taittoivat sen nuorimpia
vesoja ja vuosikasvuja. Miten se koski, ja silloin se oppi vihaamaan
kaupungin julmia ihmisiä. Se imi kuivasta torista itseensä sitä
katkeruutta, jota hyljätyn yksinäisyys synnyttää...
Ylpeänä ja viileän ylhäisenä se seisoi siinä ja taisteli urhoollisesti
olemassaolonsa puolesta. Ei kukaan tiennyt eikä huomannut sen suurta
kärsimystä ja sisäistä kamppailua. Vasta sitten kun ikävän mato oli
syönyt sen sydäntä, niin että puuhun ilmaantui suuri ontelo, joka
uhkasi sen olemassaoloa, huomasivat ihmiset, että piilipuu oli sairas.
Ne täyttivät suuren ontelon sementinsekaisella laastilla ja vyöttivät
puun kupeet kahdella paksulla rautavanteella, ettei sen runko
halkeaisi, mutta muuta hoitoa ne eivät sille suoneet.
Mutta kun puu yhä varttui ja vaurastui torin kauneudeksi, alkoivat
ihmiset yhä enemmän kiinnittää siihen huomiotaan. Vanha piilipuu
oli käynyt ihmisille ikäänkuin välttämättömäksi. Kun puun lehdet
toisinaan kuivina kesinä olivat pieniä ja aikaiseen kellastuvia,
vapautti kaupungin puutarhuri sen juuren torin kovasta suomupeitteestä
irroittamalla kivet ja rakennuttamalla sen ympärille matalasta
katureunakivestä matalan, ympyränmuotoisen kehyksen. Se tunsi
helpotusta tästä vapautuksesta ja palkitsi hyvän ihmisen vaivannäön
uudella lehtiupeudellaan.
Toista sataa vuotta seisoi piilipuu siinä torin reunassa ja katseli,
kuinka ihmispolvi meni ja toinen tuli. Samanlaisia ne kaikki olivat
pääpiirteittäin, yhtä itsekkäitä, yhtä kevytmielisiä...
Siinä itse itsellensä taistelemallaan paikalla tämä luonnonlapsi
katseli kaikkea, arvosteli kaikkea. Keväisin ensi silmujen puhjetessa
se tuntien oman kaihonsa näki, kuinka kevätkaiho sydämissä ihmisetkin
kulkivat. Yksinäisiä olivat ihmisetkin, mutta aina ne sentään löysivät
jonkun elämänkumppanin. Sen yksinäisyys oli auttamaton.
Vaikka se vihasikin ihmisiä, saattoi toisinaan senkin sydäntä herkistää
hellä myötätunto, kun jokin nuori pari pimeinä loppukesän öinä eksyi
sen pimennossa sadetta pitämään ja siinä odotellessaan kuiski kuumia
lemmen sanoja. Silloin sekin huminoi kauneimmat kaipauksensa laulut
ja taivutteli alimpia oksiaan verhotakseen nuorilla vesoillaan
lempiväisten salaisia syleilyjä...
* * * * *
Vuodet vierivät, piilipuu vanheni, ja kaupunki sen ympärillä kasvoi,
niin että se vähitellen oli joutunut keskelle meluavinta kaupunkia,
keskelle sen sankinta savua ja tomuisinta ilmapiiriä. Piilipuun olo
kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi, ja ikävän mato jäyti yhä syvemmältä
sen sydäntä, niin että korkeassa, arveluttavasti huojuvassa latvassa
näkyi sen heikkous.
Piilipuu tunsi loppunsa lähenevän. Elämänsä viimeisenä keväänä se jo
varhain aukoi keltaisten heteiden kaunistamia »kissojaan», synnytti
silmuja ja aukoi lehtiä niinkuin konsanaan nuoruutensa keväässä. Se
tahtoi kuolla kauniina ja voittajana vaikean kilvoituksensa jälkeen...
Eräänä heinäkuun helteisenä päivänä olivat uhkaavat pilvenhattarat
taivaalla vähitellen kertyneet suuriksi möhkäleiksi, jotka ennustivat
rajuilmaa. Vanha piilipuu seisoi oksat riipallaan väräjämättömin
lehdin. Sen jokainen solu janosi vettä, ja siksi se lepäsi auringon
paahteessa huumaantuneena niinkuin unen horroksissa ja näytti
kuolleelta.
Tässä tajuttomuudenkin tilassaan se kuitenkin tunsi vihan myrskyn
kiertävän kuumeisia suoniaan. Se vihasi ihmisiä, jotka jo ammoin olivat
siltä riistäneet luonnonlapsen vapauden ja pakottaneet sen elämään
sairaalloista elämäänsä tässä kuivassa kiviröykkiössä. Ja kuitenkaan he
eivät suoneet sille pisaraakaan vettä lievitykseksi, sillä kaupungin
lapset ovat niin itsekkäitä. Koristuksenaan, ilonaan ja hyötynään
olisivat sitä kyllä pitäneet sillä oman vallan omistusoikeudella,
joka imee itseensä maaseudun parhaat voimat. Mutta se tahtoi kostaa,
kostaa...
Yht'äkkiä alkoi kuulua kaukaista ja sitten yhä lähenevää
ukkosenjyrinää. Taivas peittyi synkkiin pilviin, ja ankara tuulenpuuska
alkoi rajusti heilutella piilipuun velttona riippuvia oksia. Piilipuu
heräsi horroksistaan. Sen oksat taipuilivat ankarasti, ja niinkuin
kuumetautinen heittelee levottomana käsiään sinne tänne, heilutteli
vanha piilipuukin valittaen pitkiä oksiaan. Kuivat lehdet putoilivat
sankkana sateena ja lensivät pyrynä yli suuren torin.
Rankkasade lankesi yli tomuisen kaupungin. Tummat peltikatot rämisivät
valtavana pauhuna sateen niitä rajusti naputellessa, ja räystäiltä
johtavat vesirännit syöksivät vaahtoavaa vettä kidoistansa niinkuin
satujen jättiläislohikäärmeet myrkkyvaahtoaan.
Katukäytävien mustalle asfaltille rajusti lankeavat vesipisarat
muuttuivat särkyessään vesihöyryksi, jota vinha tuuli kiidätti
eteenpäin, ja voimakkaat vesivirrat lakaisivat torin kivityksen lomista
hiekkaa vieden sitä matkassaan syöksyessään kohti katuviemäreitä,
joiden ahnaat suut eivät ehtineet niellä niin paljon vettä kuin taivas
antoi.
Hätääntyneet, sateen yllättämät ihmiset juoksivat sateensuojaan
leveitten räystäitten alle ja porttikäytäviin. Taivas salamoi, ja
korkeitten kivimuurien kaiku kertasi ankaria jyrähdyksiä.
Eräs ryysyinen katupoika lähti torilta juoksemaan piilipuun suojaan,
mutta ihmiset varoittivat häntä ukonilmalla turvautumasta korkeaan
puuhun. Kielloista huolimatta juoksi kasvatusta ja kuuliaisuutta vailla
oleva kadunlapsi vanhan piilipuun suojaan ja huusi puun alta, että
siellä oli parempi olla kuin »porttikongeissa»...
Rajuilma oli kohonnut huippuunsa. Sade ja ukkosenjyrinä pauhasivat
niin, että ihmisäänet eivät kuuluneet yli sen valtavan pauhun. Vanha
piilipuu heilui ja taipuili arveluttavasti myrskyn kynsissä, ja rappaus
sen lahossa kyljessä lohkeili.
Koko sen olemusta vavisti rajuilman jättiläisvoima, ja se tunsi
vanhassa, sairaassa ruumiissaan, jota vasten katupoika nojasi, kuoleman
ankaran tulon. Mutta kuoleman kamppailussaankin se vihasi tuota kirotun
kaupungin kadunlasta, joka uhmamielisyydessään uskalsi etsiä siltä
myrskyn suojaa...
Samassa leimahti kirkas salama, ja siinä silmänräpäyksessä kajahti
ankara jyrähdys. Salama iski piilipuun korkeimpaan latvaan, ja suurella
pauhulla ja ryskeellä kaatui taittunut piilipuu yli torin lähellä
olevan porttikäytävän suuta kohti sulkien ihmisiltä tien.
Suuri melu ja hämminki syntyi ihmisjoukossa. Kuului hätääntyneitä
huutoja ja kirouksia. Osa ihmisistä syöksyi kiipeilemällä yli puun
lehtevien oksien pelastamaan lasta, joka makasi tiedotonna piilipuun
tukevan rungon alla.
Muurisavi puun rungossa oli murtunut ja hajotessaan peittänyt katupojan
soran alle. Kun lapsi vihdoin suurella vaivalla saatiin esille
puunrungon alta, oli se pahasti ruhjoutunut. Salama ja kaatuva puu
yhdessä olivat vieneet siltä hengen. Väkijoukosta kuului huudahduksia:
— Maistraatin olisi jo aikoja sitten pitänyt hävittää tämä iänikuinen,
laho puurähjä, joka siinä vuosikymmeniä on seissyt ihmisten kiusana...
— Häviävään Helsinkiin tuollaiset roskat kuuluvat...
— Minä olen aina sanonut, että se vielä kaatuessaan tappaa ihmisiä...
— Niinkuin tappoikin...
Mutta vanha, paljon kovaa kokenut piilipuu lienee kuollessaan tuntenut
hyvitystä ja koston suloa niistä vääryyksistä, joita kaupunki ja sen
itsekkäät ihmiset olivat sille vuosikymmenien vankeudessa tehneet...