Me kahden kanssasi kuljettiin
salon siimeisen salateitä.
Sinä aatoksissasi vaiti niin,
minä kuivasin kyyneleitä.
Utu nousihe suosta ja kirpeä tuoksu,
hämy öinen metsähän hiipi,
ja kavahti pöllöt nukkuvat puissa,
niin hiljaa harmaja suhisi siipi.
Sä metsän tummuvan reunassa
minut ääneti syliisi suljit;
niin kätesi irrotit uumalta,
salapolkuja poies kuljit.
Vaan mättään sammalehille mä vaivuin;
oli yö niin lenseä, lauha,
ja hämärä kuiski sieluhun hiljaa: —
Soi lohdun metsien leppeä rauha.