Soi aamuvarhain viserrys
niin sointuva, linnun kielin.
Ah, kuin on hertas sen herätys,
jo nousen reippain mielin.
On huomen raikas, selkeä,
ei tunnu nyt tuskan taakka,
min painosta illalla itkin mä
kai puolehen yöhön saakka.
En surrut lemmen suruja,
en iltani ikävyyttä.
En huollut huomisen huolia,
tai koppini hämäryyttä.
Mä heimoni tunsin murehen,
sen kaunihit toiveet pettyi;
ja voittajan koston hirmuisen
tuon muistin, — silmäni vettyi.