Tekee mieli uskomaan, että pahimmat ajat, kovimmat kohtalot,
katkerimmat päivät Karjalan kansa jo on voittanut ja jättänyt
taaksensa. Tekee mieli toivomaan, että iloisampi, valoisampi ja
onnellisempi tulevaisuus tällekin kansamme osalle siintää. Mutta
tulkoon se tulevaisuus ainakin yhtä kunnialliseksi kuin entisyys on
ollut. Sillä onttoa olisi kunniaton ilo, pimeyttä häpeässä valo ja
mustaa valhetta pettäjäin onni.
Tapahtuu joskus, että mies, joka on reimasti kestänyt kovia aikoja,
sotaa, nälkää ja ruttoa, sitten hyvien päivien, lihavien vuosien ja
rauhan iloisten hetkien tultua veltostuu, rappioituu ja menehtyy;
vieläpä kuluttaa kevytmielisesti voittosaaliinsa ja riutuu omatekoiseen
kurjuuteensa. Sitä älköön tapahtuko Karjalalle, sitä älköön Suomen
kansalle.
Karjalan kansa on käynyt elämän kaikki kovat koulut läpi. Verinen
miekka on tätä rajavartijata rajummin kuin muita raadellut. Tuhansia
kertoja on hän saanut seistä tai sortua ristitulessa eri uskontojen ja
kansallisuuksien vaiheella. Orjuuskin, joka muille suomalaisille
Ruotsin vallan yhteydessä oli vieras, on korventanut poltinrautansa
hilpeään karjalaiseen. Idän ja lännen vallat ovat sitä kilpaa repineet
ja halailleet. Kaikista niistä kohtalon kolhimisista tuntuu Karjalan
oloissa sekä karjalaisen luonteessa vielä tänäkin päivänä arpia ja
naarmuja. Mutta sittenkin on karjalainen pysynyt iloisena ja pirteänä,
vaikka ovelanakin; toivovana ja neuvokkaana, vaikka huomisesta
huoletonnakin. Se on vikkelä ja kekseliäs -- missä lääniherran paha
pitely ei ole sitä raukaksi masentanut. Se on notkea ja älykäs -- missä
ei rahdin-ajo ole siitä vetelystä tehnyt. Se on pulassakin leikillinen
ja osaa käyttää hetkeä hyväkseen paremmin kuin mikään muu Suomen heimo.
Karjalaisessa ilmenee suomalaisen luonteen heleä nuorukaismieli. Hän on
tenooriäänenä suomalaisessa kansallisköörissä ja laulaa iloisimman ja
terveimmän säveleen -- vaikk'ei tosin vielä täysikuntoista. Ja mikä
lupaavinta on: -- hän ei ole koskaan itsekylläinen ja omaan
etevyyteensä ihastunut niinkuin usein länsisuomalainen. Vahinko vaan,
että karjalainen on vielä köyhä eikä muutenkaan yleisemmin herännyt
tekemään uhrauksia yhteisten edistyspyrintöjen hyväksi. Aina hän toki
pystyy reippaasti yrityksiä alkamaan, vaikka kyllä muut voivat
kestävämmin niitä jatkaa.
Runsaita lahjoja on Jumala jakanut karjalaiselle. Mutta onpa antanut
tärkeän, vaativaisen asemankin sille. Semmoiset lahjat, semmoinen asema
velvoittavat paljon.
Nyt kun toivottavasti paremmat ajat koittavat meille; nyt kun
kärsimysten ja sorron katkerat päivät väistyvät selkämme taakse ja
rauhan vilja voipi suuremmassa vapaudessa versoa -- sillä ovathan jalot
suuriruhtinaamme pyhästi vahvistaneet isiltämme perityt oikeutemme --
nyt on meillä selkeän aamupäivän raikas työaika. Esipolvien kärsimykset
ja uhraukset velvoittavat meitäkin yrityksiin ja uhrauksiin, työhön ja
ponnistuksiin. Joka askel täällä on kostutettu hiellä, kyynelillä ja
verellä. Orjuuden ies on täällä painanut isiemme niskaa ja sorron
orjantappurat ovat veristäneet heitä. Mekö jälkeiset toimettomina ja
eteemme ajattelematta täällä astuisimme näitä kalliita ketoja, näitä
rakkaita rantoja taikka surutonna soutelisimme näitä viehkeitä vesiä.
Mekö lääniherran orjuudesta pelastuneina nyt vaipuisimme velan orjiksi
ja koronkiskurien säälimättömän ikeen alle. Kun terve mies astuu, ei
nojaa hän toisen käsivarteen eikä kainalosauvoihin. Jos Karjalan kansa
on täys-ikäinen ja terve, niin miksi ei pystyisi sekin astumaan
taloudellisesti omilla jaloillaan, nojautumaan omaan vartaloonsa:
tukemaan itseään omalla työllään, toimellaan ja säästäväisyydellään?
Kansamme menestys ja kunnia vaatii sitä.
Vaatii se enemmänkin. Se vaatii, että suomalainen kansallisuus
kaikessakin kehityksessään luottaa omiin voimiinsa, kykyihinsä ja
lahjoihinsa, pyrkien niitä herättämään ja kehittämään eikä
pehmeämielisesti heittäy naapuriensa kainalokanaksi.
Emmehän liene niin suvustamme pilaantuneita, ettemme kaikin tarmoin
yrittäisi nostaa sitä aineellista ja henkistä voimaa, sitä
varallisuutta ja sivistystä, jolle isämme ovat uurtaneet perustuksen.
Kaiken sekä yksityisen että koko kansan edistymisen ehtona on itsensä
velvoittaminen johonkin, mitä pitää hyvänä ja hyödyllisenä. Joka tahtoo
päästä varakkaaksi, hän velvoittaa itsensä ahkeruuteen, kokoamiseen ja
säästäväisyyteen, mutta kieltäytyy tuhlauksesta. Joka tahtoo säästää
voimiansa hyödyllisiin tekoihin, hän vapaasta vakaumuksesta sitoutuu
kohtuullisiin ja raittiihin elämäntapoihin, mutta kieltäytyy terveyttä
turmelevista nautinnoista. Joka haluaa rikastua tiedoissa ja hyvissä
siveellisissä ominaisuuksissa, hän velvoittaa itsensä uhraamaan työtä
ja aineellisia varoja, henkisiä kootaksensa; hän kieltäytyy
noudattamasta kehnoja taipumuksiaan ja velvoittautuu tottelemaan
parhaimman vakaumuksensa ääntä. Ilman semmoista vapaata itsensä
velvoittamista ei olis mitään edistystä, ei yksityisessä eikä kansassa.
Niin harjoittaa parempi tahtomme valtaansa alhaisten viettiemme ja
mielitekojemme yli.
Mutta on olemassa velvollisuuksia, jotka koko kansa käsittää olemisensa
ja edistymisensä ehdoiksi. Silloin kansa toimii yksilönä ja tekee
vapaasti semmoiset velvollisuudet omiksensa joko yleisen mielipiteen
tai lainsäädännön kautta. Useimmiten säätää tällaisissa tapauksissa
kansan valistuneimmat lakia takajoukolle. He ovat silloin kansan
aivoina ja sinä parempana tahtona, joka puhkaisee uuden niveleen
edistyksen puuhun. Niinpä on Suomen kansa omien edusmiestensä säätämän
lain kautta luopunut kotiviinan poltosta ja sittemmin yhä enemmän
rajoittanut väkijuomien leviämistä, koska se on pitänyt sellaisen lain
maalle hyödyllisenä. Olemme lain kautta rajoittaneet kalastus- ja
metsästysaikoja, koska käsitämme yhteisen edun siitä voittavan.
Toisaalta on kansamme poiskin riisunut toimintansa rajoja niillä
aloilla, missä isänmaan etu sitä selvästi on vaatinut. Niinpä olemme
uuden vapaamman elinkeinolain kautta, perityt etuluulot murtaen,
särkeneet vanhat ammattiaitaukset, ja niin toimen, yritteliäisyyden ja
kätevyyden leviämistä edistäneet -- kansa on velvoittanut itsensä
suurempaan vireyteen. Tarvitsee tuskin mainitakaan asevelvollisuutta,
johon meitä sitoo yhtä paljon suhteemme mahtavaan emävaltioon kuin oma
velvollisuuden tuntomme. Mutta yleensä lainsäädäntömme ilmaisee
kypsyneen vakaumuksen siitä mitä kansamme käsittää oikeudekseen ja
velvollisuudekseen panna käytäntöön. Tämän vakaumuksen ilmaisee kansa
eduskuntansa kautta.
Yleisen oppivelvollisuudenkin käsite on viime valtiopäivillä
pyrkinyt laiksi muodostumaan. Ja kunnioittaen mainittakoon, että
Itä-Suomen edusmiehet sitä pontevasti kannattivatkin. Kunniaksi on
se heille senkin vuoksi, että he siten osottivat käsittävänsä mitä
ainakin tällä puolen Suomen enin kaivataan. He aavistivat, että
valistumisvelvollisuus sisältää suuremman vapauden kuin oikeus olla
edistymisestä välinpitämätön. Ansaitsee tulla sananparreksi, että tieto
on voimaa ja valistus vapautta ja varallisuutta. Missä kaikki ovat
valistuneita, siellä kunnian ja velvollisuuden tunne kiihottaa kaikkia
pyrkimään hyödyllisiksi ja taloudellisestikin omantakeisiksi; mutta
missä vaan harvat ovat tilaisuudessa poimia tiedon tähkiä, siellä
tilaisuus viekottelee "herrat kyntämään hulluilla". Mutta sorto
turmelee sekä sorretun että sortajan.
Eläinkunnassa ei ole heikommalla muuta oikeutta kuin väkevämmän
mielivalta, mutta kansojen elämässä alkaa lievemmät, kesymmät,
ihmisellisemmät voimat pyrkiä vaikuttamaan. Työn arvon kohotessa,
sivistyksen ja viljelyksen levitessä ovat oikeuden ja kunniallisuuden
käsitteetkin kehittyneet: niitä ei kukaan enää voi ihmisarvoansa
alentamatta polkea. Voima hallitsee ja on hallitseva ja määräävä
vastakin asiain ja tapausten menoa, mutta ei enää pelkkä ruumiillinen
voima ja aineellinen rikkaus, vaan voimien kukka: valistuksen mahti,
jonka sieluna on todistettu oikeus ja ihmisrakkaus. Samalla kuin
tunnustamme naapureillemme oikeuden työnsä hedelmiin, toivomme, että
hekin myöntävät meille samat oikeudet meidän töittemme tuloksiin. Ellei
tätä periaatetta tunnusteta noudatettavaksi, niin edistetään
vallattomuutta ja ryöstetään kansakuntain pyhintä omaisuutta: heidän
kotirauhaansa ja kotionneansa. Pois se meistä, että halveksisimme muita
kansoja, muiden tapoja, lakeja ja laitoksia! Kaikkein vähimmän
ylevälahjaista naapuriamme, jonka vaiheisiin oman maamme kohtalo
likeisesti ja pysyväisesti on yhdistetty. Voisimmeko unhottaa, että
Venäjän kansalla on monia semmoisia hyviä ominaisuuksia, joita meiltä
puuttuu. Mutta Suomenkin kansa on velvollinen turvautumaan kuntoonsa ja
omiin avuihinsa. Suotakoon meidänkin pitää arvossa ja rakastaa niitä
ominaisuuksia, jotka tämän kansan tähän asti sortumatta ovat pystyssä
pitäneet: uskollisuutta isiemme uskonnolle, maamme laeille ja
hallitsijalle, rehellisyyttä ja kunniallisuutta. Ne sekä rotumme sitkeä
kestäväisyys ovat se Jumalan leima, jonka hän meihinkin luonnon ja
historiallisten vaiheittemme kautta on painanut. Me emme saa
lyhytnäköisesti halveksia muita, sillä se on pahin este kansojen, jos
yksityistenkin väliselle veljestymiselle. Mutta emme saa itseämmekään
halveksia, sillä silloin olisimme raukkoja emmekä kelpaisi suureen
yhteistyöhön kansojen sivistysvainiolla; emme pystyisi siellä
suorittamaan itsenäistä, tunnustuksen arvoista tehtävää. Ja suurikin
tehtävä on Suomen kansalla: raskas ja kuuluton rauhallisen viljelyksen
työ kylmässä ilmanalassa ja kalseassa maanlaadussa. Se vaatii enemmän
siveellistä voimaa kuin mitkään ulkonaiset loistoteot. Näissäkin
tukalissa luonnonsuhteissa ja vaikeissa historian vaiheissa on kansamme
jaksanut kehittää aineellisen ja henkisen viljelyksensä sille
kukintakohdalle, joka on voittanut Euroopan etevimpäin sivistyskansain
tunnustusta. Emmekä pyydäkään muuta kuin tätä rauhallista viljelystyötä
perittyjen lakiemme suojassa häiritsemättä jatkaa. Emme pyydä rakettina
räjähdellä Euroopan ilotulituksissa, emmekä pommina paukahdella, muuta
maailmaa säikytellen: meitä tyydyttää pajavasarain pauke rauhan onnea
takoessa; meitä miellyttää lomahetkinä elojuhlat, joissa iloitsemme
töittemme tuloksista ja kokoamme voimia uusiin ponnistuksiin. Semmoisia
elojuhlia ovat kesäiset laulujuhlamme ja semmoinen on tavallaan tämäkin
muistojuhla. Iloitsemme vuosisatojen voitollisesta vierinnästä.
Iloitsemme, että Karjalan kansa, monet myrskyt kestettyään, kovat
koiteltuaan, virkeänä, reippaana ja elinvoimaisena on liittynyt kuin
revitty jäsen jälleen samaksi lihaksi ja vereksi muuhun Suomeen. Tässä
jäsenessä tuntuu vielä arpia ja ruhjevammoja, mutta raittiin
kansallisruumiin yhteydessä ne paranevat. Sillä karjalainen tahtoo elää
ja säilyttää itsensä: sen elinhalua ilmaisee sen pirteä osanotto
kaikkiin isänmaan edistyskysymyksiin. Se on nuorukaisluonne, jonka
sydän hehkuu ja sanat säkenöivät; jolle elämä on ihanteita suihkuva
lähde, aatteita poreileva virta, rientoja aaltoileva meri. Tämä heimo,
joka on runsaat runonsa, kevätnuoren kansamme aamulaulut, povestansa
pulputtanut, eikö tämä pystyisi keskuudestansa poisloitsimaan
epäkohtien syväjuurisia ohdakkeita? Eikö isänmaanrakkaus ja
kunniantunne täällä vetäisi vertoja muulle Suomelle? Karjalaiset!
Teihin luotetaan ja teiltä toivotaan paljon.
Onhan ihanteemme isänmaa lakeineen, laitoksineen, oikeuksineen,
velvollisuuksineen, uskoineen, äidinkielineen. Tämä armaamme vaatii
meiltä kaikki, mutta se antaakin meille kaikkensa. Elkäämme antako
itsekkäisyyden himmentää rakkauttamme tätä kalleinta kohtaan, sillä sen
etu ja onni, sen voitto ja kunnia on parhaimmassa merkityksessä
meidänkin onnellisin osamme. Kun me tälle armaalle pysymme uskollisina,
niin ei mikään kohtalo meitä voi musertaa, vaan jokainen hyökkäys on
raukeava voimatonna kuin Laatokan vihaisinkin hyökyaalto Suomen
puoleista rantakalliota vastaan.
Onhan uskollisuus isänmaalle sama kuin uskollisuus omalle paremmalle
itsellemme. Sille, mikä meissä on omantakeista ajatussuunnassa ja
toiminnassa, tavoissa ja oikeuskäsitteissä, muistoissa ja toiveissa.
Luopuisimmeko näistä, niin luopuisimme itsestämme ja arvottomina
teeskelisimme ja muita apinoisimme. Meillä ei olisi mitään omaa
tehtävää maailmassa. Ainoastaan itsellemme uskollisina pysyen voimme
jollain menestyksellä vaeltaa sitä tietä, jolla uudet totuudet ovat
virstan patsaina, ihanteet siintävät edessämme taivaina ja jolla
edistys kulkee "kirkkaudesta niin kirkkauteen".
Mutta silläkin tiellä, niinkuin kaikilla pitemmillä matkoilla, kohtaa
loukkeita, jos tasaistakin, jyrkkiä vastamäkiä, jos myötämaitakin,
öitä, jos päiviäkin, pilviä, jos kirkastakin taivasta, myrskyä ja
rauhattomuutta, jos tyyniäkin hetkiä. Ja kaikissa vaaroissa on
valonpuute vaarallisin, tiedonpuute tukalin.
Näihin saakka ovat ainoastaan harvat valistuneet kohottaneet valon
soihtua Suomen kansalle -- taikka painaneet sen maahan; kansalta on
vaadittu ainoastaan uskoa heihin. Se aika alkaa olla mennyt
sankarineen, varjoineen. Uusi aika herättää koko kansan, jokaisen
yksilön, omantakeiseen yritteliäisyyteen elämän taistelussa. Sen kautta
kehittyy myöskin erilaisia tunteita, käsitteitä ja vakaumuksia.
Ihmisiltä vaaditaan suurempaa keskinäistä suvaitsevaisuutta ja heidän
yhdistäjikseen jääpi luonnonsiteet ja rakkaus isänmaahan yhteisine
velvollisuuksineen, oikeuksineen. Mutta näissä oloissa ei ole kylliksi
siellä täällä joku soihdunkannattaja. Jokainen tarvitsee oman lyhtynsä:
oman tietovarastonsa ja vakaumuksensa. Niin voimme kypsyä valon avulla
vapauteen, vapauden avulla edistykseen. Sillä tiellä eläköön Suomi!
Eläköön Karjalan kansa!