Halki ruohoisen pihamaan astui piikatyttö asuintuvasta aittaan kello 8
alkukesäkuun iltapäivällä. Kaupunkilaislapsia leikki siinä
hietaläjässä.
-- Koko sunnuntaipäivä on kulunut eikä missään tullut käydyksi,
päivitteli tyttö omia aikojaan.
Hän ikävöi sitä yhtä, sitä tuntematonta onneansa. Vilkas,
valkokulmainen työmies istui aitan portailla -- hänkin oli kaiken
päivää ikävöinyt.
-- Minä olen hyvilläni, että päivä lopultakin on kulunut. Vaikk'
olenkin täällä sukulaisissa työssä, niin aina jo edeltä käsin pelkään
sunnuntaita.
-- Miksi sitä niin pelkäätte? kysyin minä, tarttuen puheesen.
Mies siirtyi sivulleni tuvan portaalle istumaan ja kertoi:
-- Seitsemän vuotta olin naimisissa ennenkuin sain lapsen, pikku
Elvini. Nyt se on minulle niin rakas, että kotona hänen luonansa
olen onnellisin ihminen. Puolenkolmatta vuotisen herttaisen
sinisilmäni leperrellessä tuntuvat minulle lepopäivät suloiselta
jumalanpalvelukselta. Hän on nyt sellainen, ettei lapsi voi paremmaksi
tulla: valkea kuin puhtaus ja älykäs kuin ihme; välisti tulinen
niinkuin minäkin, lukee Isämeidät ja Herransiunaukset jo ulkoa, tahtoo
alati oppia.
-- Taitaa olla isänsä näköinen sekä luontoinen, kysyin minä.
-- Niin onkin, hän on kokonaan minun, myönsi mies. -- Kolmivuotisena
olin minäkin ensi kerran kylänluvuilla. Rovasti kysyi, osasinko
kirjaimia. Minä luin juoksevasti, mutta tavata en osannut.
-- Eikö ollut likimailla koulua?
-- Semmoinenkin olisi ollut, mutta meitä oli kahdeksan lasta ja piti
ruveta pienestä pitäen ansaitsemaan -- isänikin oli viinaan menevä.
-- Ette sitte oppinut kirjoittamaan?
-- Opin. Ollessani Savonlinnassa lehtori R:n luona renkipoikana
lahjoitti hän minulle kyniä jouluksi; käski sitte poikansa kirjoittaa
minulle mallikirjaimet. Enempää minulle ei opetettu. Viikon kuluessa
kirjoitin yhtä kauniisti kuin opettajani.
-- Mitä olisittekaan voinut oppia koulussa!
-- Ilman kouluakin. Olisinhan voinut lukea vaikka kaikki maailman
kirjat ja oppia itsekseni. Mutta minä jouduin juomarille veljelleni
suutarin oppiin.
-- Mitä sitten?
-- Heikossa valossa ahdisti hän minua iltasilla ylivoimaisiin
ponnistuksiin. Minä kadotin näköni ja sen ohessa sain hirveän
päänsyöjän kauhean porotuksen vasempaan ohimoon. Juoksin kaikki
lääkärit, ei apua. Lopulta Joroisselän rannalla eräs vanha
sairaanhoitaja minut paransi. Se oli ihme eukko. En ole koskaan ketään
semmoista tavannut. Jotakin kirkasta se kaatoi kämmenelleen, sillä
kasteli päätäni, sitte kaaputteli. Lopuksi puserti päätäni ja lausui:
"Kolottakoon nyt kiviä ja kantoja, vaan ei tätä päätä!" -- Siihen se
särky jäi.
-- Siniset silmännekin näyttävät nyt kirkkailta.
-- Lääkäri onkin luvannut, että näköni vielä selkenee. Karkeita töitä
olen jo voinut tehdä, jopa kirjoittaakin ja yksityiskirjaimia nähdä,
mutta rivissä ne hämmentyvät toisiinsa.
Minä näen kuitenkin suloisen lapseni. Mikä ihmelapsi! Viikolla viepi
työ ajatukseni, mutta pyhinä, kun en usein voi käydä hänen luonaan 25
kilometrin päässä enkä kuunnella hänen juttujaan, ikävöin ja muistelen
aamusta iltaan.
Sitte kun milloin käyn kotona, livertelee se minulle kuin kotipääskynen
pienimmätkin asiansa; kaikki minun kaipuuni se huomaa sanomattani ja
koettaa mielikseni tehdä, paremmin kuin kohteliain aik'ihminen. Ja kun
lähden kotoa, seuraa hän minua pitkät matkat äitineen yhä leperrellen.
Arvaattehan millainen siunaus sellainen lapsi on vanhemmilleen.
Rakkauteni häneen on minun jumalanpalvelukseni. Eikä työ hänen tähtensä
tunnu raskaalta. Tuonne Puruveden kultaisen selän taakse, minne nyt
aurinko laskee, painuvat iltasilla minunkin sydämeni ajatukset,
perheeni luokse. Kunpa vaan lapseni aik'ihmisenäkin tulisi
onnellisemmaksi kuin minä! Mutta sitä aikaa minä tuskin näen.
-- Kuinka vanha sitten jo olette?
-- Kolmekymmentäkuusi.
-- Sekö nyt ikä! -- Nuori poikahan te vasta olette. -- Tosiaankin
odotin ainakin viisikymmentä, sillä niin ryppyotsalta ja vanhalta hän
näytti.
-- Niin, meidän suvussa ei eletä vanhoiksi, tavallisesti
neljäkymmentäviisi tai viisikymmentä. Kypsytään varhain ja vanhetutaan
aikaisin.
Seuraavana sunnuntaina tuotiin ihmelapsi isäänsä ja vanhuksiaan
katsomaan. Sitä otettiin vastaan hellästi ja huomaavasti, joka ei ole
tavallista. Hevosella kuljetti isoäiti Elviä ympäristöjä ihailemaan.
Kaikki se pieni huomasi, kaikkia se kyseli ja kaikkia sille
selitettiin.
Sunnuntain kuluessa se näki talossa kesäileviä kaupunkilaislapsia,
kuinka ne olivat kauniisti puettuja, mutta Elviä ei päästetty niiden
luo -- se koski kovasti pientä maalaista.
Herra sieltä talon puolelta tuli työmiehen lasta tervehtimään ja toi
sille namuja. Sitä hän ei unhottanut. Vielä pari päivää jälkeen osoitti
hän isälleen kuka herra oli antanut hänellekin kättä. Kunpa nuo
kaupunkilaislapset olisivat ymmärtäneet, kuinka hyvillään pieni
maalaistyttö olisi ollut heidän seurastansa!
Valkoinen Elvi oli sirotekoinen, arkahermoinen kuin vanhan hienostuneen
suvun jälkeläinen; vaikutuksille herkkä, sillä mieluinen tai
epämieluinen liikuttivat häntä helposti; outo tai vastenmielinen
rypistytti ehdottomasti hänen pieniä otsakulmiaan. Kuitenkaan ei hänen
lahjakas sukunsa ollut kulunut kultuurin palveluksessa, jollei siihen
alkohoolia lueta.
Kuinka paljon se pikku Elvi vielä ennättää kärsiä lyhyessäkin
elämässään; sillä enemmistö ei käsitä, että köyhänkin lapsi voipi olla
hienotunteinen!
9/6 1901.