Ystäväni perheineen oli odotettavissa maalle Puruveden rannalle. Parin
päivän kuluttua piti heidän jo saapua. Heillä oli pieni, kolmivuotias
tyttönen, koko perheen keskus, jolle jokainen säteili ja josta riitti
iloa jokaiselle. Joskus suruakin. Sellaiset lapset ovat kaikille niin
mieluisia, että heitä huvittaakseen tekisi vaikka mitä -- huolimatta
niin paljon heidän oikeasta hyödystään. Huvittavampi on heitä huvittaa
kuin hyödyttää.
Yhtenä iltapuolena heinäkuun alussa, kun yksin Tuunaansaaren
valtamaantietä kävelin, mietin mielessäni millä sitä lasta nyt voisin
ensityöksi ilahuttaa, kun se tänne maalle tulee; jotain pitäisi keksiä.
Niin etenin jo kilometrin päähän talosta, kun yht'äkkiä pieni lintu
tienohessa siipiään räpytteli. Ihmeen naasti, sileä, monivärinen,
viehättävän soma.
Heti siinä tuokiossa minun poikamainen saaliinhimoni heräsi. Minun piti
se turvaton saavuttaa, sitä ihailla, silittää ja hyväillä.
Minä takaa ajamaan. Ja lintu pakeni koko voimastaan. Mutta hento oli
vielä lapsen siipi -- minä saavutin sen.
Sen käsissäni räpytellessä minä tunsin sääliä, tunsin tekeväni pahasti,
kun riistin pieneltä elämän alkajalta vapauden. Mutta samassa puolsin
tekoani sillä, että nyt pikku lintu voipi pientä kaupunkilaistyttöä
ilahuttaa. Tyttö kovin siihen mielistyisi, oppisi rakastamaan
pikkulintuja. Sitte päästettäisiin se taas vapaaksi, eihän lintu siitä
pahenisi; huvittaisi vaan ihmisiä, varsinkin sitä lasta.
Johtui kyllä mieleeni, ettei äitini, minun lasna ollessani, sallinut
metsälintujen poikia kotiin tuoda, vaan toimitti minut kerrankin
viemään kyyhkynpojat takaisin niiden metsäpesään. Mutta tämä lintu nyt
oli niin perin soma ja olihan tarkoitus ainoastaan pariksi päivää -- --
ja sitten lapsen vuoksi.
Olin melkein kuumana kiihkostani. Ja pitikö minun lintuseni, kerta
saavutettuani, heti irti päästää!
Kahden kourani välissä minä sitä koetin pidellä niin hellästi kuin
osasin. Mutta se vapisi ja läähätti pelosta; nokka ammollaan se
tarkasteli ympärilleen ikäänkuin miettien pelastuskeinoa ja sitte taas
teki ponnistuksen vapautuakseen. Silloin piti minun sen tilaa
pienentää. Hädissään se nyt purikin minun sormiani, mutta heikosti
puree pieni. Vähän väliä se yritti pois pyrähtää, mutta turhaan,
mahdotonta -- olinhan minä jättiläinen ja lintunen vaan pieni keri,
kokematon sen lisäksi.
Minusta tuntui kuin se olisi suonut minun käteni väsyvän ja höltyvän
tai jalkani kompastuvan, että siinä vahingossa sitten pääsisi vapaaksi.
-- Oma syyni, jos hän niin toivotti.
Ilta alkoikin pimetä, että helposti olisin voinut kompastua, varsinkin
kun kaiken tietä pidin silmällä saalistani.
Kuinka puhtaana ja virkeänä se olikin säilynyt siellä vapaudessaan;
kuinka hieno sen ruskea rinta, tuhkanharmaa päälaki, vanilin kihtava
niska, sinervät sivut sekä mustan- ja valkeankirjavat siivet ja pyrstö!
Varmaankin lapsia sen ystävällisen linnun, joka meille ensimmäisinä
lupaavaa kevättä laulaa, toivoa, iloa ja tointa herättää. Näinkö piti
minun hänen perilliselleen palkita?
Mutta enhän tahdo sitä vangita kuin vaan pariksi päivää, sen verran
vaan, että pikku lapsikin oppisi tuntemaan millaisia lintuja Suomessa
kasvaa -- sitte päästetään vapaaksi. Eikä tiedä kuinka pian se uusiin
oloihin tottuu. Ehkä hyvinkin mielistyy ja jääpi ainiaksi.
Taloa lähetessäni käteni kuumenivat ja lintu läähätti yhä
tuskallisemmin. Päästäkseni sen tilaa ajattelemasta kuvittelin minä
miten sille tulee hauskempi häkissä ja kuinka sen sopisi siitäkin
iloita, jopa ylpeilläkin, että voipi huvittaa tuota pientä
kaupunkilaista prinsessaa -- mikä lohdutus!
Tulin taloon. Aluksi panin nuoren laulajan pärekoriin. Olihan siellä
nyt tilavampi ja viileämpi kuin kädessäni, arvelin.
Työmies oli juuri päässyt päivätyöstään. Hänen piti nyt iltatyökseen
kyhätä linnulle häkki. Hän ei kieltäytynyt, sillä työn uutuus yhtä
paljon kuin lisäansio virkisti häntä. Karkeasta rautalangasta
sommitteli hän kahden laudan väliin laulajan lapselle vankilinnan.
Kovin kourin työnsi hän pikku poloisen sinne. Sille kokoeltiin siemeniä
sekä kärpäsiä, kumpia vaan haluaisi; vettäkin kupposella annettiin. Se
ei tahtonut mitään maistaa, oli vaan levoton ja vähän väliä juoksi
pienen päänsä syvälle rautalankojen väliin. Jokaisesta liikkeestä
huoneessa ja varsinkin minun likenemisestäni se aavisti itselleen
vaaraa ja törmäsi urheasti rautaseiniä vastaan. Mutta kankeat
rautalangat eivät kylliksi taipuneet; ne vaan puristivat pientä,
kiihkeästi tykyttävää rintaa. Monesti se ei päässyt raosta omin avuin
ulos eikä sisään ennenkuin autoin.
Minä painoin sen nokan veteen. Se alkoi vähin juoda. Lopulta noppi se
arastellen jonkun siemenenkin. Tietysti sillä oli sekä nälkä että jano,
mutta olihan sillä syytä epäillä, että maantierosvon antamat ruuatkin
olivat pelkkää juonta ja kavaluutta.
Minä häpesin hänen pelkoansa ja arkuuttansa, sillä minä syvästi
mielessäni tunsin, että olin ansainnut hänen epäluottamuksensa.
Tuntoani viihdyttääkseni läksin minä etsimään vangilleni enemmän
ruokaa. Mutta tuokion kuluttua, kun palajan takaisin -- mitä näen?
Pieni sankarini oli tahtonut millä hinnalla hyvänsä vapautua. Se oli
taas tehnyt uljaan rynnäkön vankilan seiniä vastaan. Se oli yrittänyt
päin ja jaloin avata itsellensä tien suureen luontoon. Mutta seinät
olivat sille liian kovat, jotta pako ei onnistunut, ja nyt riippui se
toisesta jalastansa rautahäkin seinässä, pää alaspäin. Sillä oli ollut
aikaa siinä ensin reutoa ja tempoa päästäkseen irti, mutta varvas oli
liian tiukasti iskeytynyt rautalangan silmukkaan, ettei lähtenytkään
siitä, vaan koski kauhean kipeästi.
Lintu rukka värisi tuskista, kunnes taintui tajuttomaksi. Nyt oli se
jälleen herännyt ja näytti rauhalliselta odottaen kohtaloaan -- tulkoon
mikä tuleekin. Mitä hyvää voipi tuolta ihmiseltä odottaa, viheliäiseltä
ihmiseltä, jolla ei sydäntä ole!
Ja kuitenkaan minä en ollut tahtonut pahaa; luulinpa pientä lintuani
rakastavanikin.
Kirvelevä pisto tunnossani riensin minä kiireesti siipinuorukaiseni
avuksi. Se ei liikahtanutkaan, vaan näytti välinpitämättömältä ja
ikäänkuin halveksien silmäili minua. Se oli tullut kovaksi ja
uhkamieliseksi. Ei peljännyt, ei värissyt eikä pyristellyt, kun minä
vapisevin käsin tuskallisesti päästin sen pikku jalan vaikeasta
asennosta irti.
Tuntui kuin olisi se minulta levollisesti, vaikka nuhtelevasti,
kysynyt:
-- Mitä kidutusta minulle nyt mietit?
Miten pörröinen, surkea ja likaisen näköinen se nyt oli!