Te sanotte sitä antipatiaksi, mutta minä nimittäisin sen
vastenmielisyydeksi. Juuri semmoinen oli meidän välimme -- minun ja
Miilan, tiedättehän. Hän oli semmoinen vesa, jott'en minä oikein osaa
sanoa. Toisinaan minä häntä vertasin mehiläiseen, semmoiseen pistävään
mehiläiseen, toisinaan taas oikeaan ampiaiseen. Sanoin minä häntä
välistä ärtyneeksi koiranpennuksikin. Mutta ei hän siitä huolinut eikä
parantunut.
Vaikka samassa talossa palvelimme, ei hän koskaan aamusella, kun minä
sanoin "hyvää huomenta", vastannut "Jumal' antakoon". Yhtä harvoin hän
"hyv'yön" palkitsi "hyv'yöllä". Pois käänsi hän vaan korean päänsä,
pilkkasi minua ja vieläpä nakkeli toisinaan kivillä. Jos joskus hyvän
hyvyyttä uskalsin viskata kypsen omenan hänen helmaansa, niin sain
varoa, ett'ei omenan suuruinen kivi puhkaissut otsaani. Kaikki vaan
rehellistä kiusaa ja vastakynttä. Hän nyt oli semmoinen vesa, jott'en
minä oikein osaa sanoa. Kyllähän se minua harmitti, vaan kukas hentoo
suuttua nais-ihmiseen ja sitten vielä niin nuoreen tyttöön, kuin Miila,
tiedättehän.
Vaan annapas kun tyttö sattui yksin pasin, niin yht'aikaa pisti
lauluksi ja tanssiksi. Sukkelan konusti soitti hän suullansa kuin
huilulla, ja ne jalat sitten oikein tanhuta leipoivat. Joskus osuin
minä tuota mielihyvikseni näkemään ja kiitin häntä. Vaan kiitoksestani
äkämystyi tyttö kuin katajapensas ja viskeli kaikki lähimmät kappaleet
silmilleni. Arvaattehan miltä se tuntui minulle, joka häntä niin
palavasti rakastin. Mutta eihän tyttö sitä tiennyt, viaton tyttö.
Kirkossakin oli hänen äänensä koreus ja kirkkaus ylinnä, että kas sitä!
Kun hän urkuparvella lauloi lähellä lukkaria (joka vaan oli semmoinen
vanhapoika), niin kaikki kirkkoväen silmät vartioitsivat häntä enemmän
kuin alttaritaulun enkeliä. Hän olikin oikein elävä enkeli, säihkyvin
silmin, hohtavin poskin. Hiukset hänellä olivat pitkät ja korean
vaaleat.
Tuo kaikki tuntui minusta niin hyvältä ja kuitenkin niin pahalta.
Miksikäs hän seisoi kanttorin (mokoman vanhanpojan!) ääressä? Ja
olishan joku noista vartioitsevista silmistä voinut viskata sytyttävän
säkenen tyttöseen. -- Vaikk'en minä koskaan tohtinutkaan häntä
toivoa omakseni, enkä vielä silloin osannut "särkeä paistaa", kuten
silmän-iskua sanottiin. Ja, vaikka olin jotenkin nuori ja verevän
punakka, en koskaan pitänyt itseäni kauniina. Olinpa tuommoinen
harmaasilmä ja tumpuratukka kuin nytkin. Vaan tiedättehän, ett'ei
poskeni silloin olleet rypyssä kuin nyt.
Mutta onhan Miila semmoinen tuores ruusupensas, jok' ei sytykään joka
tulenkipunasta. -- Tällä ajatuksella itseäni lohdutin.
Kun sitten tultiin kirkosta kotiin, lausuin hänelle sydämeni
pohjimmaiset kiitokset ihanasta laulusta. Vaan taaskin vimmastui hän
niin katajaisesti, jott' oli kaataa kuuman, kirkkopäivälliseksi
keitetyn maitovellin syödessä silmilleni. Ja arvaattehan miltä se
tuntui minulle, joka häntä niin palavasti rakastin.
Semmoista hän teki ei ainoastaan kuukausia, vaan kokonaisen vuoden.
Kun niityllä hein'aikana rankasti satoi ja tulta leimusi -- niinkuin
ukonpilvet hein'aikana tekevät -- tarjosin Miila paralle takkiani
sateensuojaksi, kunnes joutuisimme latoon. Mutta siitäpä hän taas
jyryämään kuin Herran voima taivaan pilvissä. Ja tuon tyttösen
vihansilmäykset tuntuivat minusta voimakkaammilta kuin pilvien
tulenväläykset.
Silloin Miila rukan koreat hartiot ja rinnat oikein kastuivat. Kaks
viis hän siitä. Tanssien ja laulaen juoksi hän vaan latoon, jossa
sitten odotti hiljaa ja ääneti kunnes ukkonen taukosi.
Mutta minuun ei hän suostunut. Tuossa ylenkatseessa meni hän niin
kauas, ettei luvannut ojentaa mulle kättänsä, vaikka kaivossa
hukkumaisillani huutaisin. Se minua jo suututti; vaan kukas nyt hentoo
suuttua nais-ihmiseen ja sitten vielä niin koreaan tyttöön, kuin Miila,
tiedättehän.
Kului kesä ja tuli syksy; huurtui maa ja järvet kuortuivat ensin vaan
yks-öiseen jäähän. Jokainen sanoi ja minäkin sanoin, ettei se ihmistä
kannata. Eihän niin mieto pakkanen tehnyt vahvaa jäätä.
Kuitenkin pisti Miilan päähän käydä asialla järven takana. Ja niin
turhasta syystä! Lukkarilta lainattua laulukirjaa tahtoi hän vaan viedä
takaisin. Mokoman vanhanpojan laulukirjaa!
-- Elähän, hyvä Miila, halveksi henkeäsi, sanoin minä. Mutta tuo
varoitus oli vaan öljyä tuleen. Hän keikautti päätänsä ja lähti --
lauloi ja tanssi vielä mennessään.
Ja kun minä tulin levottomaksi, niin sitä ei luulis! Miksi ainoastaan
tuon vanhanpojan tähden uskalsi hän noin heikolle jäälle? Jo minua
vähän arvelutti, enkä voinut jättää hänen jälkiänsä seuraamatta.
Tyttö oli kaks tai kolme askelta rannasta ja -- voi kuin silloin
silmäni pimenivät! Muutuinpa kerrassaan päivästä yöhön. Kun sitten
jälleen löysin päivän valon, niin jopa hämmästyttäviä näin: jääkannelta
oli Miila rukka järvessä, armottoman syvässä järvessä! Ja arvaattehan
miltä se tuntui minulle, joka häntä niin palavasti rakastin.
Minä kuin valkea juoksin kohta avuksi ja ojensin hänelle pitkän sauvan
pään, johon kehoitin tarttumaan. Vaan sepä oli elävästi kiusallinen
ihme, ettei tyttö tarttunut. Hän vaan koki itseänsä ylöspunnustaa jään
reunalta, joka yhä lohkesi. Vieläpä hänessä oli tyttöä viskelemään
jäänlohkoja minuun.
Voi siunattu aika, kuinka silloin olin tuskassa ja ristissä. Kätenikin
olivat ristissä, kun rukoilin:
-- Oi, Miila kulta, jos tietäisit kuinka sinua olen rakastanut ja
rakastan!
Ja -- taivaallinen ihme! Ääneti tarttui silloin Miila sauvaani ja
onnella sain tuon ihmetytön rannalle. Sillä elävä ihme hän ainakin oli.
Mun kaulalleni kiersi hän nyt kätensä (ei hän siinä hetkessä
muistanutkaan niistä vettä valuvan) ja rinnoillani sulattavan haikeasti
itkeä nyyhkytti.
-- Tahvo kulta, lausui hän vihdoin, mikset ennen ilmoittanut minua
rakastavasi?
-- En voinut, sanoin minä; ja häpeähän oli, etten tuota nyt voinut.
Sinä syksynä tulikin sitten niin erinomaisen kauniit ilmat. Enkä minä
muista ihanampaa kevättä kuin se syksy, enkä kauniimpaa kesää kuin
seuraava talvi. Kaikki tuntui vaan viherjöitsevän ja sitten kukkivan.
Samana syksynä oli meillä pienet, iloiset häät, joissa Miila
kruunattuna loisti kuin elävä alttaritaulun enkeli. Sanotaan, ettei
voita kesä syksyllä talvea, mutta voittipas silloin.