-- Ei hän kauan elä, kyllä Jumala hänet korjaa pois, hänellä on niin
erinomainen muisti, että sit' on oikein ihme. Kun sisarta opetettiin
aakkosia tuntemaan, niin veli, pikku Aatami, oppi ne alusta pitäin
ulkoa, ja samaa kyytiä meni koko aapiskirja, että avosuin vaan saatiin
kuulla, kun poika paukutti, että seinät soi. "Ymmärrätkö", kysyi
kanttori lukukinkerillä, "ymmärrätkö mitä luet?" Silloin pojan päässä
silmät seisoivat kuin kanttorin taulunumerot kirkossa ja punakkana
purki hän aapisen lukuja kuin lankaa kerältä, kunnes kanttori oikein
väkivoimalla hänen vauhtinsa seisotti. -- Nyt osaa hän jo lukea
sisältäkin ja mitä kaikkia hän voisikaan oppia, -- mutta eihän
semmoinen lapsi kauan elä.
Jotenkin tuollaisia ennuspuheita ja tunnussanoja kulki Koiramäen pikku
Aatamista kylän täysikasvuisen vaimoväen keskellä. Selvästi nähtiin,
että poika tunnussanoista iloitsi, vaan ennuspuheita kuuli hän hyvin
suuttuneilla korvilla, sillä kuolemaan oli hän yhtä vastahakoinen kuin
kaikki muutkin sitkeähenkiset. Hän siis vastoin ennustuksia eli oikein
tahallansa ja luki ulkoa kaikki kirjat mitä siihen aikaan Koiramäen
torpassa pidettiin tarpeellisina: niihin kuului jo mainittu
kukkolehtinen aapinen, pitkä katekismo ja kaita virsikirja sekä
pituutensa levyinen almanakka, joten hän tunnustettiin suurimmaksi
tietoviisaaksi koko Kehnosuon kylässä.
Sentähden ei ollutkaan kumma, että häntä kylän täysikasvuinen vaimoväki
muisteli. Niinpä eräänä sunnuntaina, kun vaimoväki parvessa palasi
kirkolta ja saarnan jäljiltä ensin keskusteltiin hengellisistä
asioista, vierähti juttu lopulta Koiramäen Aatamiin.
-- Ei sen pojan elämä ihmeittä mene; jos hän ei kuole, tulee hänestä
ainakin herra. Sillä päällä kävisi lukea vaikka papiksi, eikä silloin
aina nokka saarnastuolin paperilevyllä nuokkuisi, niinkuin nyt, sen
pahempi, usein kuullaan ja nähdään. Ja sitä muistia! Koko almanakan
osaa hän nyt jo ulkoa hamasta Aapelista niin Sylvesteriin asti;
auringon, kuun ja tähdet, kravut, neitseet ja skorpionit -- kaikki
laskettaa hän kuin virran juoksua. Mutta kysymyksiin ei vastaa, vaan
sanoissa uskosti kiinni riippuu kuin ankkuri köydessä. Eihän mokomaa
ole kuultu eikä nähty! Jos hän ei kuole, tulee hänestä ainakin herra.
Niin haasteli Kehnosuon vaimoväki, ja siitäpä sai nuori Aatami hiukan
vihiä, jonkatähden hänessä vähittäin korkea ajatus heräsi: hän lujasti
päätti sukunsa esikoisena kohota villistä metsäviinapuusta
herrasyrttitarhojen kukkakumpuja koristamaan; ja silloin luopui hän
ensikerran kirjan sanoista, koska hän toivon hengessä hyräili:
Mun täytyy kerran käyskennell'
Pääll' kukkaisten ja ruusuin!
Viistoista vuotias oli Aatami tehdessään tämän ihanan päätöksen. Halpa
torpanpoika oli nyt ulkonaisesti poiskarsittava ja sisällisesti
ulosjuuritettava; sen sijaan piti hankkia jotain, jonka laatua ei
Aatami vielä tarkoin tietänyt. Hän tunsi kylän kirjurin hra
Nurkkelin'in, joka oli jo herra. Hänellä oli jo auringon paisteessa
välkkyvät verkavaatteet ja kemppi, keikkapäinen käynti sekä
harjasvenäläiseltä ostetut lasisilmät, suuret kuin lautaset. Mutta
hänpä täisikin kirjoittaa -- siinä syy kiiltäviin verkavaatteihin;
kuului osaavan lukuja multipliseerata -- siksi nokka tähtiä tähysti; ja
mikä painavinta oli, taisi hän puhua ja kirjoittaa protokollat ja
velkakirjat ruotsiksi, -- tätä vanhan-aikuista Suomen herraskieltä
pitivät vielä niihin aikoihin Kehnosuon talonpojatkin kaiken herruuden
satoisana tähkänä -- jonka tähden häntä kyläkunta pelvolla ja
vapistuksella kunnioitti. Kätkipä ja tallensi hän koko kylän tarpeeksi
lakiviisautta, jota, kuten sukkela puotimies, voittohinnoista kaupitsi.
Ansaitsee hän kyllä kunnian ja herruuden, arveli Koiramäen Aatami, joka
tiesi, ettei kylän kirjuri kuitenkaan osannut koko almanakkaa ulkoa.
Herra Nurkkelin'ilta olisi Aatami sentään voinut oppia jotakin, jota
hän ei vielä tainnut, joll'ei olisi tietänyt tuon lakiviisaan osaavan
pitää erikoisetujansa ylen painavassa arvossa, jonka tähden hän ei
ainakaan henkisellä alalla mitään tasasuhtaisuutta suvainnut: hän vaan
sanoi sopimattomaksi, että torpan poika rupeaa kouluja käymään, kun
hänellä kyllin on muitakin töitä.
Mutta ajatus herruudesta oli siemen, joka iti, juurtui ja orasteli
Aatamin mielessä. Hän ajatteli, että kylän kirjuri kuitenkin on kaunis
esikuva viisaasta herrasmiehestä, jonka askeleita alkavaisen tulee
noudattaa. Ensin piti oppia joustavasti ja keikkapäisesti käymään ja
siihen ei tarvittu muuta kuin harjoitusta. Aluksi hälle kylän tytöt
nauroivat ja pojat irvistelivät, he kun eivät ymmärtäneet asian
syvempää merkitystä; mutta vähittäin niidenkin silmät tottuivat.
Ainoastaan kylän vanhat miehet joskus nurahtivat: "joku nurkkasihteeri
tuosta Koiramäen Aatamista tulee". Eikä poika parka vielä itsekään
tiennyt mikä herra hänestä tulee, kunhan vaan herra tulee, niinkuin
vaimoväki oli ennustanut.
Sitä varten piti päästä jonkunlaiseen kouluun. Piti oppia tekemään
kirjoitusta ja rätinkiä. Isä-Aatami ainoata poikaansa esteli, mutta
äiti häntä puolsi, ja niin Aatami tehtiin verkaiseksi pojaksi
kankaasta, jonka alkujuurena olivat mustat kotilampaat.
Siihen aikaan eli pitejässä [tällaisen muodon tästä sanasta on
kirjoittaja tavannut ainakin eräässä Uusmaan suomalaisessa pitejässä ja
käyttää sitä eroitukseksi sanasta pitäjä (subst. actor tekosanasta
"pidän") ja välttääkseen tuota taivutuksissaan kangistuvaa "pitäjäs"
muotoa] vanha koulumestari Sepeteus Sarkanen, joka oli tehty
virattomaksi, kun hän opetti seurakunnan lapsille maallistakin
viisautta, jota sen-aikuinen kirkkoherra piti totisen kristityn
yksinkertaiselle uskolle vaarallisena loukkauskivenä. Niinkuin
kirkkoherra selitti, niin kaikki kirkonmiehet ja seurakunnan vanhimmat
uskoivat ja tämän uskon hedelmänä oli Sepeteus Sarkasen virkaero. Sen
jälkeen ainoastaan harvat epäuskoiset vanhemmat, kuten kirkkoherra
niitä nimitti, rohkenivat antaa lapsiaan tuon virkaheiton
koulittaviksi; niiden antimilla vanha Sepeteus sittemmin eleli.
Kovin epäili Koiramäen emäntäkin viedessään poikaansa tämän tuomitun
miehen kouluun. Muuta tietä ei kuitenkaan ollut lähistöllä tiettävissä.
Sentähden neuvoi hän Aatamia seuraamaan totisten ja oikeain
herrasmiesten jälkiä. Kun tulivat koulumestarin luo, ilmoitti äiti,
että poika osaa koko almanakan ulkoa, jonka tähden hänestä on hyviä
toiveita.
Koulumestari Sepeteus Sarkanen -- ei kukaan sanonut: hra Sarkanen --
oli pitkäkaulainen, laiha mies, jonka valkoiset hiukset ja harmaa takki
näyttivät yhtä suorilta kuin hänen vakava katsantonsa. Tämän vakavan
miehen jalkain juuressa sai nuori Aatami alkuvalmistukset hämärään
kutsumukseensa. Ankarasti täytti hän muistiansa läksyillä, joita sitte
koskenaan mestarilleen kertoi kuin kirja. Vaan koska häntä Sepeteus
Sarkanen kysymyksillänsä ymmärryksen valtakuntaan johti, seisahti
silloin pojan järki kuin seinäkello ja hetkisen aikaa silmät, kuin
kellon pyörylä, liikkumatta naljattivat, kunnes koulumestari asian
sanoilla ja keppinsä ponnella ratkaisi, jolloin Aatami niin kauheasti
punoitti ja höyrysi, että hän kotoista saunanlöylyä muisteli.
Syvemmin painui hänen mieleensä Israelin historiasta käärmeen
ylentäminen korvessa, jonka selitys ei Aatamin päähän hevillä mahtunut,
kunnes vanha Sepeteus sielunsa pohjasta kiivastui ja hän pojan
vyötäisremelistä hetkeksi seinälle rautakoukkuun ripusti. Viistosuuna
siinä nuori herra oppiveljiensä varoittavaksi huviksi raskaasti
kyyneliä kylvi, kunnes hänet mestarin armahtava käsi pelasti.
-- Siitäpä muistan olleeni koulussa, lohdutti itseänsä Aatami, ja
tiedänpä kerran sanoa mitä herruus maksaa.
Mestari Sepeteus itsekin usein vuodatti lohdutusta kurinsa haavoihin,
koska hän lausui:
Opinsauna autuas aina,
Koska vitsoin vihmoillaan.
Niin kului vuosia kolmikunta, jolla ajalla Aatami ehti yhtä ja toista
oppia; mutta kallihinta aarretta puuttui hän vielä. Sen huomasi hän,
koska piti Kehnosuon isännille selittää ruotsalaisia protokollia --
sillä hra Nurkkelin oli halvautunut ja sen jälkeen päästetty pitejän
ruotuun. -- Kauan katseli hän ääneti salattua kirjoitusta ja viimein
häpeästä kerman vaaleaksi muuttui ja itkusilmin paiskasi protokollat
pöytään. Häpeissään siitä äitikin itki ja vanha isä-Aatami kovin
pojalleen nurisi. Olihan surkeata kuulla kylässä kerrottavan, ettei
Koiramäen Aatamista tullutkaan koulussa herraa.
Ja mitä lausui sitten kylän täysikasvuinen vaimoväki?
-- Sitä nyt on ihme, millaiseen kouluun pantiin poika: ei ruotsin sanaa
siellä oppinut. Pitkällekö tällä suomella mennään lakituvissa ja
isoisten seuroissa? Sopisi nyt pojan astua hra Nurkkelin'in tilalle, ja
sitten -- -- -- voi sentään, ja semmoisella päällä! Mutta eihän tämä
tuhma talonpoika tiedä mitä kautta herraksi päästään.
Näitä haasteli vaimoväki, ja surusta ja suuttumuksesta vietti Aatami
monta unetonta yötä.
Nousi sitten kirkas toivon aamu, joka valaisi Aatamin synkkää mieltä.
Sepeteus Sarkanen astui torppaan ja ilmoitti lukeneensa sanomalehdistä
tärkeän ilmestyksen.
-- Nouse, Aatami, lausui vakainen mestari, nouse ja riennä virvoittavan
veden tykö! Auennut on lähde janoavalle kansalle korvessa. Avattu on
Jyväskylässä seminaari, johon nuorukaisia kaikilta Suomen ilmoilta
kutsutaan, että he johtaisivat saloihimme elävän veden virrat, ja niin
herättäisivät erämaan kukoistavaksi niityksi ja karkean maan tähkiväksi
viljavainioksi. Nouse, Aatami, nouse ja riennä virvoittavan veden tykö!
Vakainen ja juhlallinen oli tätä lausuessaan koulumestari Sepeteus, ja
ihmeissään, kuten profeetan ennustavaa ääntä, kuunteli hänen sanojansa
vanha isä-Aatami sekä hänen vaimonsa. Jotakin outoa, käsittämätöntä
juhla-aamun hämärää tunsi silloin torpan väki ilmassa ja ajatus
herruudesta haipui siksi kertaa nuoren Aatamin mielestä, koska hän
kirkassilmäisesti uuteen -- vaikka tosin käsittämättömään -- toivohon
virkosi.
Sepeteus Sarkasen neuvolla ja avulla hankki hän joutuen tarpeelliset
todistukset ja valmisti hakemuspaperit, joiden seurauksena oli
kutsumuskirja Jyväskylän seminaarin pääsytutkinnoihin.
Täynnä outoja toiveita ja aavistuksia ilmestyi Aatami tutkintojen
vaakalaudalle, jossa erittäinkin hänen muistinsa paino pelasti pulasta,
jonka köykäinen ymmärrys oli tuottaa. Pian tuli myöskin kuuluksi, että
Aatami Aataminpoika Koiramäki osasi koko almanakan ulkoa, jonka tähden
hänestä oli hyviä toiveita. Yhdentenä neljättä hyväksyttiin hän
laitoksen koetus-oppilaaksi. Saman päivän iltana kuulivat hänen uudet
toverinsa ensikerran luettavan almanakan ulkoa hamasta Aapelista niin
Sylvesteriin asti, auringon, kuun ja tähdet, kravut, neitseet ja
skorpionit. Sittemmin saivat he usein nauraa tällaiselle makealle
huville ja Aatami näki sitten aina koko seuraavan yön niin makeita
unia.
Läheni joulu ja syyslukukaus loppui. Taas killui Aatamin, kuten
jokaisen koetus-oppilaan, edistys opettajiston keskellä puntarin
nokassa. Tämä oli ratkaiseva hetki, jossa ei almanakkakaan tahtonut
auttaa, sillä varsinkin matematiikan lehtori löysi Aatamin kovin
keveäksi. Näin tänne, noin sinne asiaa harkittiin, niin ilmestyy
yht'äkkiä opettajiston eteen ohutvartaloinen hoikka nuorukainen, jolla
on ohut ruskea tukka, ohuet kasvot ja nenä sekä lauhkeat lampaan
silmät. Syvästi kumarsi hän kokousta ja matalasti vapisevalla äänellä
änkytti jotain semmoista kuin: "ar -- -- maht -- -- a -- -- kaa!" Vaan
sittenpä heti joku voima tarttui poika paran käsitynkään ja hän tunsi
itsensä sievästi ohjatuksi ulos illan pimeyteen. Ihmeissään hän siinä
kauan seisoi ristissä käsin ja ensin taivaalta tähtiä tähysti, vaan
sammui hänen silmissään tähtien tuike; sitten vilkaisi maata ja
puutarhan lumisia koivuja; vaan sankasti mustui talvinen maa; käänsi
päänsä lamppujen valossa loistavan kokoussalin ikkunoihin, vaan
silloinpa viimasi pojan päätä ja hän vilvoisalle hangelle kuukahti.
Semmoinen oli Aatamin ensimäisen kumarruksen seuraus -- tosin laatuansa
harvinainen.
Kului yö. Koitti aamu. Kajahti koulun kello. Oppilasvirta vilisi
kouluun. Vaan poissa on Aatami. Unetonna hikoili hän yönsä, toivotonna
näki koittavan päivän. Vuoteelle hän illalla hangelta vapisten hoippui,
siinä nyt vaippaan kapaloituna epätoivon tuskia potee. Potee poloinen
Aatami.
Vaan saapui päivästä ilta. Toivottu ilta ja toivoton ilta. Iloinen ilta
ja suruinen ilta. Valittujen nimet julkaisi koulun johtaja: toivottu
ilonsanoma. Hyljättyjen nimistä hän vaikeni: toivoton surun sanoma.
Sisäoppilas kun Aatami oli, asui hän rukoussalin viereisessä kammiossa,
jossa melkein hengittämättä seinän läpi kuunteli salissa tapahtuvaa
päätöstä. Epätoivosta riutumallansa hän väristen odotti nimeänsä
lausuttavaksi, kunnes viimeisenä kajahti: "Aatami Aataminpoika
Koiramäki", jolloin sairas vuoteeltaan hypähtäen, riemuääneen remahti.
Vaan huuto kuului saliin. Sieltä juoksi oppilassarja hämmästyneenä
kammioon. Vuorostaan hämmästyi Aatamikin ja tunkeusi hätäisesti
sänkynsä alle, josta hän kuitenkin jaloista huomattiin ja pystytettiin
kaikkein iloksi muiden valittujen parveen.
Pirteänä ja raittiina kuin sateella nauris, jonka naatit tojottavat
hajallaan -- niin seisoi Aatami tovereinsa keskellä terveenä ja hajalla
hapsin. Hämillään hän ensin katsoa toljotti, vaan sitten lauseihin
puhkesi.
-- Veljet! huusi hän onnesta läikkyvin silmin. -- Tietäkää, ett'en ole
enää mikään Koiramäki, vaan nimeni on tästälähin oleva Aatami
Aataminpoika Armfelt Kehnosuon kylästä!
Niin Aatami onnensa houreissa huikahti, vaan sitten muisti hän
seisovansa sairaan kirjoissa, jonkatähden valitti päätänsä kovin
huimaavan.
Pian tuli kuuluksi kaikille Aatamin jo ennestään kuuluisa uusi nimi.
Sitten ilmestyi hän eräänä iltana koulun johtajan edessä.
-- Tahdon ilmoittaa nimeni.
-- Aatami Koiramäki?
-- En ole enää mikään Koiramäki, olen sukuni esikoinen ja tahdon olla
Armfelt.
-- Armfelt! Koiramäestä Armfelt? Se on sopimaton.
-- Sen olen kirjasta lukenut ja tahdon olla Armfelt Kehnosuon kylästä.
-- Sopivampi on Kehnonen.
-- Sellaista nimeä ei ole herroilla eikä kirjoissa
-- Taikka Kehnonius tai Kehnolin?
Nämä sointuivat Aatamin korville kauniimmilta, ja vasemmalle kädelleen
kallistaen päänsä hän hetken tuumaili.
-- Tahdonpa sitten olla Kehnolin, lausahti hän lopulta. -- Nöyrimmästi
pyytäisin tulla ylös-otetuksi Aatami Aataminpoika Kehnolin Kehnosuon
kylästä!
Tällä nimellä nyt istutettiin Aatami vakinaiseksi seminaarin kirjoihin.
Vaikka hänen mieltään kaiveli Armfelt'in kadottaminen, astui hän
kuitenkin entistään tyytyväisempänä tulevaisuuttansa kohti.
Tuskin olisikaan Aatami Kehnolin'in kouluajalta tätä enemmän
kertomista, jollei olisi naisseminaari seissyt niin lähellä
miesseminaaria, ett'ei ollut kuin silmänheitto matkaa. Tosin joutui hän
usein tovereilleen leluksi ja heitä useammin huvitti kuin muut, vaan
sehän oli hänen yksinkertaisuutensa luonnollinen osa, josta ei häntä
kukaan kadehtinut.
Jotakin viehättävää tapahtuu vasta sitte, kun nuoren miehen elämän
näkymöllä haamoittaa nuori nainen.
Hyvä seura on jo kaunis asia ja hyvissä seuroissa alkaakin usein moni
kaunis asia.
Jokaisen kuun ensi tiistain iltana oli johtajan luona semmoisia hyviä
seuroja, joissa kynttilän valossa loisti naisseminaarin neitosia ja
miesseminaarin poikasia. Heillä oli sama laki kuin esineillä Helsingin
teollisuusnäyttelyssä: he saivat toisiinsa -- noin syrjin karin --
katsella, vaan ei kajota.
Niinpä eräänäkin iltana oli sali kynttilöillä valmiiksi valaistu:
keskellä kattoa ilman hengessä heilaili kruunu täynnä valkeutta; salin
perässä sekä kruunusta oikealle, tuikutti kynttilöitä ikkunoilla sekä
pöydillä, yksitellen ja parittain. Niinkuin kynttilät, niinpä
jakauntuivat neitosetkin salissa: ensin suuri soikean pyöreä pöytä kuin
Viipurin rinkilä, jonka ympärillä neitseet kukkaseppeleenä istua
kekottivat -- aivan kuin nimipäivärinkilän ympärillä -- sitten istuivat
toiset neitseet koreasti seiniä vasten yksitellen ja parittain, aivan
kuin kynttilätkin. Vaan oven puolella teiskaili illan isäntä
kohteliaasti vastaan ottaen yhä uusia neitosia ja yhä uusia poikasia,
joista neitseet tosin kääntyivät oikealle, vaan pojat hiipailivat
eräästä ovesta vasemmalle, johon he sisältyivät kuution tapaiseen
kammioon. Sentähden ei mitään ritarillista seuraa salissa näkynyt
paitse välimiten, kun illan istujain iloksi säveliin puhkesi laulajain
yhdistyneet henget taikka milloin ujoutensa kotelosta joku poikanen
esille pujahti ja jonkun runon tahi tarinan luki.
Semmoisessa asennossa kaikki tyynesti istuivat. Vaan niinkuin päivän
tuulten jäljiltä tykki tyynessä ilta-ilmassakin vielä järven kalvo
värehtii, niinpä kuului naisten keskeltä suppeata puheen sipsutusta
samalla kuin hyppöset minkä mitäkin puhetyötä nypläsi.
Tähän seuraan Aatamikin astui. Ensin hän ovella varovasti vaanieli ja
epäili olevansa mahdollinen sisään-astumaan, vaan jäljessä kun toiset
ahdisteli, riipaisi hän äkkiä oven auki ja seisoi eteisessä. Kuten
tavallisesti, astui Aatami nytkin esiin viistosti sydämenpuolinen kylki
edelläpäin. Tervehtiessä vaan tapahtui pieni erehdys. Mutta siihen oli
syypää eräs neitonen, joka juuri hänen edellään astui sisään ja syvästi
niiasi, jonkatähden Aatami eksyi tekemään samoin. -- Miks'ei saisi
tervehtää miehet samoin kuin naiset ja päinvastoin? -- vaikka neitseet
tällä kertaa hieman hymyilivät.
Kovin huikenivat Aatamin silmät nähdessään salin valkeudessa hymyileviä
kasvoja, ja otettuaan hätäisesti kolme pitkää varvas-askelta
vasemmalle, seisoi hän tovereinsa takana kammion ovella, josta pelvon
sekaisella ihastuksella pilkisteli salin tähtitarhan kukkasarjaan.
Niin ihmeesti kauan tähtäsi Aatami yhteen kohtaan salissa, jossa istui
sama tyttönen, joka hänen edellään niiasi. Jotakin erinomaista keksi
Aatami tytössä, joka oli niin lihava, mehevän punainen ja
keltatukkainen, että olisi hänestä luullut voivan viiniä pusertaa,
oikein semmoista hurmentavaa viiniä, "joka tekee viisaan hulluksi ja
hullun vieläkin hullummaksi", kuten Aatami muisti erään viisaan papin
saarnasta.
Kun sitten oli tarittu ja juotu kupponen teetä sekä laulettu ja kuultu
laulua, alkoi Aatamia liikuttaa semmoiset tunteet, joita ei voi
selittää. Mahdoton oli hänen kieltää vasenta puoltansa, joka väkisinkin
tahtoi häntä johtaa viiniä pusertamaan. Ja ennenkuin vielä laulukaan
loppui, astui hän vasemmalla jalallaan askeleen kasvojen paistetta
kohden; kallistui sinne kuin päivähän kukka. Vaan silloin hän kummia
kuuli: mehevät huulet pusertelivat ruotsia, joka hälle salaisuuksien
kielenä kaikui. Heti tempasi hän jalkansa takaisin. Hän varistui ja
hikoili. Onneton poika, ettei hän ollut kilpikonna! Häpeissään olisi
hän nyt kokonaan putkahtanut kuoreensa. Hän kuunteli vielä toista ja
kolmatta ja kaikkia neitosia, -- ne olivat Jyväskylän seminaarin
neitosia, jotka "suomenkieltä ruotsiks harjoittavat". [Tämä oli siihen
aikaan, jossa tarinan tapaukset liikkuvat.] Ruotsia vaan pilpattivat
he.
-- Niin, he tahtovat olla herrasväkisillään ja silloin täytyy puhua
ruotsia. Hra Nurkkelin oli sentään viisas mies, hän osasi ruotsia ja
hänkin oli herra ja sihtieri Kehnosuon kylässä. Vaan minunpa poloisen
on laitani toisin: "vaivainen mato ja matkamies" olen minä, ellen
herruuden avainta salatussa kielessä keksi. Suuri, ankara muutos pitää
minussa tapahtuman.
Niin haikaili suruissaan Aatami. Vaan silloin hänen tovereinsa keskellä
kajahti: "Nouse, lennä Suomenkieli" j.n.e., jonka laulettua pojan
vasen jalka taaskin otti rohkean askeleen ja heti seisoi hän
kokonaisuudessaan meheväin kasvojen paisteessa.
Nyt kuuli hän suomea ja nyt kuultiin hänen suomeansa. Hän kertoi kuinka
vaikeata on oppia koko almanakan ulkoa. Hän puhui selkeästä, pilvisestä
ja sade-ilmasta. Sitten ennusti hän kaikki tulevaiset nimipäivät
selvästi kuin almanakka hamaan Sylvesteriin asti.
-- Isäni osaa ulkoa vaan kyntömiehen almanakan, joka on lyhyt; mutta
ettehän semmoista kuitenkaan tahtoisi kuulla?
-- Tahtoisin, oikein mielelläni, suomenkieli on niin kaunista! liversi
hymyillen mehevä neiti. Se tuntui Aatamille hunajasateelta
päivänpaisteessa. Hänen vasen jalkansa ojentui esiin ja hän rykäisi ja
sitten lausui: -- Niin kuulkaa mun suustani alhaisen kyntömiehen sanat!
[Koska lienee hupaista tutustua isä-Aatamin almanakkaan, liitämme sen
tähän hänen poikansa suun hedelmänä, kuten seuraa:
Tuomaasta kuus kynttilään,
Siitä kolme Mattiin,
Siitä neljä Maariaan,
Siitä viis Vappuun,
Siitä kahdeksan Juhannukseen,
Siitä neljä Jaakkoon,
Siitä viis Petroon,
Siitä viis Mikkoon,
Siitä viis Pyhämieheen,
Siitä seitsemän Jouluun.]
Juuri sai hän isänsä almanakan lukeneeksi loppuun, kun illan isäntä
häntä lähestyen viittasi puheilleen. Siinä kuuli hän hiljaisia, vaan
tuikeita sanoja, ja kovin pitkiä puheita kuiskattiin hänen pitävän
tyttöselle. Siitä pojan pää vasemmalle kallistua nutkahti kuin
katkennut kaalin kupu. Nuivalla nenin hän nyt hiipaili kuution
muotoiseen kammioon, jossa, kuten ukkosta piillen, pilvien välistä
päivää tirkisteli.
Sitten lähestyi illan isäntä mehevätä neitosta ja muita neitosia ja he
puhuivat keskenään Aatamilta salattua kieltä: se oli ruotsia.
-- Ah, paljon puuttuu multa! huokasi Aatami. Herrasväkisille ei kieleni
kelpaa ja sentähden täytyy mun paeta. Niin häväiskää ja pilkatkaa
keskenänne onnetonta, te paratiisilinnut, kunnes kieltänne ymmärtää
Kehnosuon poika! Ymmärtääpä hän sitä kerran ja -- silloin herranen
aika!
-- Eipä niin -- kuiskasi hälle eräs tovereista -- vaan kerran täytyy
kaikkein tässä maassa osata ja puhua suomea ja -- silloin herranen
aika! Sitä toivon minä ja sentähden tahdon elää ja kuolla kuin
suomalainen.
-- Niinpä oletkin sinä paatunut talonpoika, johon ei kajoo korkeamman
esimerkin voima! tokaisi Aatami. -- Minäpä kaikesta näen, ett'ei sovi
puhua suomea kuin jokapäiväisessä työssä, josta jokapäiväinen leipämme
nautitaan. Vaan jos ilon ja riemun pikarista tahdomme juhlien
herrashetkinä juoda -- kuten sanoo eräs viisas saarna -- tulee meidän
oppia kielillä puhumaan niinkuin nyt edessämme nähdään ja kuullaan.
-- Vaikene, läpiviisas almanakka! tiuskahti hälle toveri. Ja silloin
taukosi myöskin pianon soitto, joka yhteislaulun jälkeen oli kaikunut
erään neitseen sooloa laulaessa.
Iltaseura oli lopullaan. Jätettiin hyvästi.
Vaan hajallaan oli Aatamin pää, hajallaan sydän. Puolipihassa ulkona
muisti hän lakkinsa unhoittuneen ja palasi takaisin. Ihmeekseen löysi
hän lakin kietouneena mehevän neitseen shaaliin. Tyttönen siitä kovin
hämmästyi, vaan Aatami näki sitten seuraavana yönä unissaan itsensä
kiedottuna niin ihmeen suloiseen ja lystiin shaaliin.
Jokainen ajatteleva ihminen tietää, ett'ei enää ole pään hyvä olla, kun
on korvia myöten läksyjä ja kakskymmenvuotias sydän täynnä semmoisia
tunteita, joita ei voi selittää. Sitten pitäisi vielä oppia ruotsia,
kun muutoin ei ole mahdollinen herrasväkisille, ja kuitenkaan ei
semmoiseen oppiin anna muut aineet tarpeeksi aikaa. Jos siitä on
sydämen ahdistusta, onpa pulaa päälläkin, johon lopulta kaikki koituu.
Kuitenkin oli Aatamin kohtalo semmoinen. Vailla oli hän yön unta,
päivän rauhaa. Kun nukkui, uneksi hän neitseestä, joka kietoi häntä
shaaliin; kun valvoi, muisteli hän onnellista lakkiansa, joka eksyi
neitseen shaaliin; kun ajatteli läksyjänsä, tunsi hän ikäänkuin päänsä
kiedotuksi neitseen shaaliin; ja sydän -- se oli täynnä semmoisia
tunteita, joita ei voi selittää.
Hänen muistinsa, joka ennen raivasi tietä elämän toiveille, oli nyt
suljettu tietojen tavaroille. Turhaan luki hän myöhään ja varhain,
istuen ja seisten, sillä täynnä oli hänen sielunsa elämän tapausten
romua, jota ei ymmärryksen valta jaksanut järjestää. Niinpä päätti hän
kuin päättikin tyhjentää henkensä aarteet sydämensä valtijaneitseelle.
-- Mutta huoliiko semmoinen paratiisin lintu rakkaudesta, jonka
ilmoitan hänelle suomeksi? ajatteli hän. -- Oi, ett'en syntynyt
pappilan karjapiiasta, joka puhui ruotsia, minä Kehnosuon poika!
Tuntuupa kuin olisin vieläkin Koiramäen Aatami, siltä tuntuu.
Hetken aikaa istui hän epätoivossaan vasen käsi poskella, sitten
tuumistaan heräsi kuin unesta.
-- Mutta sanoipa se tyttönen: "suomenkieli on niin kaunista!" Hän
kuulee sydämeni sulosanoman, hän kuulee! Istu, Aatami, istu ja kirjoita
nuoruutesi morsiamelle!
Myöhään istui hän iltaa ja hikoili, ähki ja puhki; vaan sittenpä olikin
valmiina kirje.
"Oi, sinä ihana kesäpäivän seisaus! mun auringon nousuni ja laskuni
joka päivä, hetki ja minuutti! Minun lakkini on kuin minun sydämeni,
joka eksyi shaaliin. Katso, tämä on ennustähti ja merkkein selitys!
Anna siis kasvojes puoleeni paistaa, ett'ei pimenisi sydämeni kuin
almanakassa kuu Hippolyytuksen päivänä. Vastaa minulle suloisesti
kuin kyyhkyinen, joka pitkäisen jylinätä piilee juur' rakoon kallion,
kuten seisoo kirjassa. Perääs' sieluni palaa, sillä enpä ole enää
mikään Koiramäki, vaan
Aatami Aataminpoika Kehnolin,
Kehnosuon kylästä."
Niin kirjoitti hän, ja eräästä iltaseurasta palattuansa löysi neitonen
kirjeen takkinsa taskusta. Hän luki. Hän hämmästyi. Hän ei tahtonut
olla osallinen salaisissa rakkauden vehkeissä. Hän kiiruhti viemään
kirjettä johtajalle. Onneton Aatami, onneton kirje!
Ja onneton oli se aamukin, jolloin johtajan kasvot Aatamia varjostivat.
Almanakka ennusti sen päivän "selkeäksi", vaan kirottava oli almanakka
silloin, sillä sumuinen oli aamu, sateinen päivä ja myrskyinen ilta.
-- Aatami Kehnolin! lausahti vakainen ääni.
-- Tässä seison minä Kehnosuon kylästä, ilmoitti kumartaen Aatami.
-- Mitä on tapahtunut? jatkoi kuiva ääni, osoittaen kirjettä.
Ohut nuorukainen vaaleni. Hän tunsi seisovansa jalkapuussa. -- Ar -- --
maht -- -- akaa! änkytti hän.
-- Tämä kirje?
-- Mi -- -- mi -- -- minun.
-- Mikä on tämä kirje?
-- Ra -- -- rakkauteni sanansaattaja.
-- Se on luvaton!
-- Se seisoo kirjassa ja edesmenneitten miesten esikuvissa, puolsi
Aatami, kun oli ensi hämmingistä vironnut.
-- Se on täällä luvatonta, jatkoi itsepintainen ääni, ja tänä iltana
lankeaa lopullinen tuomionne.
-- Armahtakaa! huokasi vielä ohut nuorukainen; vaan sillä hyvällä sai
hän tepsiä ulos.
Pilvessä oli Aatamin päivä: suruja oli pilvet. Sateinen oli ilma:
kyyneleitä oli sade.
-- Tämä kohtasi minua onnetonta, ett'en ruotsia osaa, haikaili
kovaosainen poika. -- Herrasväkisille en kelvannut ja talonpojan
kielellä eivät sydämeni tunteet herrasväelle kelpaa. Ruotsia täytyy mun
oppia ja herruuden valtikkata kerran kantaa. Silloin, neitseet, silloin
ojennatte kätenne -- mutta vastaanpa silloin: ingenting.
Tällä äsken opitulla ruotsinkielisellä sanalla salpasi Aatami hetkeksi
kyyneliään.
Mutta ilta joutui. Opettajisto istui tuomiolle. Ja tuomio, ankara
tuomio lankesi.
Sen kuuli Aatami. Hän tuomittiin seminaarista eroitettavaksi. Sen
kuultuaan seisoi hän ensin ääneti kuin pilvistä viskattu, vaan sitten
yksinäisyyteensä sulkeutui ja myöhään yöhön itkeä nyyhkytti.
Vaan yöllä kokosi hän voimansa ja kamsunsa. Nöyrällä tyyneydellä seisoi
hän aamulla kohtalonsa edessä.
Koko Jyväskylän pieni kaupunki, vieläpä lapset ja hiiretkin tiesivät
sitten kertoa -- hyvä, etteivät kertoneet ennenkuin se tapahtui --
kuinka Aatami Kehnolin kulki ulos Vaasan tulliportista pieni punainen
kirstu rattailla ja ohut kyynelsilmä nuorukainen kirstun kannella.
Pienetkin asiat ovat pienessä kaupungissa suuria.
Kun linnut oksapuissa
Kauniisti laulelee,
Niin suru sydäntäni
Kovemmin kaivelee.
Tälle kansanlaululle oli Aatami seminaarissa oppinut säveleen ja tätä
hän nyt ajaa kolkutellessaan veteli.
-- Niin, siinäkin laulussa sanotaan, että puissa on oksia, joilla
linnut kauniisti laulelee, pakisi laulettuaan Aatami.
-- Ainakaan ei ilolintu istu oksalla, jota tuuli lennättää, tokaisi
kyytimies.
-- Niin, niin, mutta sinäpä oletkin tuhma talonpoika, joka et näitä
asioita ymmärrä, huomautti Aatami.
-- Olenpa sentään puussani kiinteä oksa, jota ei tuulet nakkele.
Epävakainen on suurten herrain onni, jatkoi kyytimies.
-- Tuollaista hävyttömyyttä kuulee, kun haastaa kyytimiehen korvissa
suomea, mutisi itsekseen ohut herra. -- Tämä ei kelpaa. Juuri sentähden
hra vallesmanni, hra komisarius, hra henkiherra ja hra Nurkkelin sekä
muut herrat eivät näissä ja tänkaltaisissa tiloissa suomea haastele.
He tekevät viisaasti näille nenäviisaille talonpojille. Mutta minunpa
-- suru sydäntäni
Kovemmin kaivelee,
lisäsi hän.
Suru kaiveli todellakin poloisen pojan sydäntä, kun hän ajatteli miten
häntä kotona kohdeltaisiin: kuinka äiti rukan silmät sulavat harmin
kyynelistä, kuinka isän harmaat karvat menevät murheella hautaan, kun
poika hyljättynä ja viratonna palajaa isän majaan.
Ja mitä sanoo kylän täysikasvuinen vaimoväki? Tietysti nauraa,
surkuttelee taikka häväisee poika parkaa. Hra Nurkkelin'in virka on
tosin auki, vaan protokollat ja velkakirjat ovat ruotsia ja niitä on
Aatamin vieläkin mahdoton selittää. Todellakin: kotona odottaa tuska,
kiusaus ja onnettomuus. Näistä mustista tuumista keskeytti kyytimies
Aatamin uudella kysymyksellään:
-- Oletteko mikään virkamies? kysyi hän.
-- Olenpa vaan herra, vastasi matkustaja hämillään.
-- Virattomat herrat ja isännättömät koirat ennustavat huonoja aikoja
-- vaan niistäpä ei olekaan puutetta, lisäsi mies veitikkamaisesti.
-- Huutia, mies, tiedä huutia ja aja hevostasi! varoitti Aatami
totisena. -- Tiedä, että elämäni on oleva tuhmille opiksi ja
viisaudeksi, ymmärrätkö?
-- Ohoo! olette sitte niitä herroja, joille tässäkin pitejässä leipää
leivotaan. Opettaja, huomaan minä?
-- Niin totisesti, oikea opettaja.
-- Oppi ei vie ojaan, mutta ei kannettukaan vesi kaivossa pysy: elämä
kysyy, onko miehellä nenää omassa otsassaan, muistutti älykäs
kyytimies. -- Mutta olettepa nuori mies, makea rusinamarja pitejän
tyttärille -- joll'ette vaan ole raakuleena tiedon puusta tipahtanut,
lisäsi hän pistävästi.
Aatamille iski todellakin kyytimiehen lauseista mieleen ajatus pyrkiä
pitejän kouluun opettajaksi.
Pian tulivat he Kannusjärven kappelin kirkolle, jossa oli kestikievari.
Siinä kerrottiin, että kappelin uudessa koulussa oli opettajan virka
avoinna. Toivon kipuna alkoi matkustajamme rinnassa hehkua. Hän
pysähtyi paikalle. -- Voi sentään, jos Kehnosuon kylässä kerran
kuultaisiin, että entinen Koiramäen Aatami, nykyinen hra Kehnolin, on
virkamies ja opettaja Kannusjärven koulussa! ajatteli hän -- Silloin,
äiti vanhani, silloin, isä-Aatami, silloin täysikasvuinen vaimoväki
Kehnosuon kylässä -- mitä sanoisivat silloin!
Aatami teki käynnit ensin kirkkoherran ja sitten kaikkien kappelin
herrojen luona. Hän kumarsi nöyrästi kaikkiin esityksiin ja
vaatimuksiin; hän ei mitään vastustanut eikä hän vaatinutkaan muuta
kuin virkaa ja palkkaa. Hän voitti. Hän valittiin Kannusjärven kouluun
opettajaksi.
Siitä sanoman saatuaan, iloitsi koko Kehnosuon kylä.
Koulu avattiin juhlallisesti. Oppilaita virtaili kouluun.
Syyslukukauden kuluessa opittiin kappelissa vähittäin tuntemaan hra
Kehnolin'ia. Eräässä herrasseurassa annettiin nuoresta tulokkaasta
lausuntoja.
-- Siveä ja nöyrä nuorukainen, tunnusti herra kirkkoherra.
-- On osaavinaan uusia veisuja, muistutti herra kanttori.
-- Muistaa koko almanakan ulkoa, tiesi herra henkiherra.
-- Nöyrä kuin piiska, sydämellinen kuin nainen, naurahti herra
nimismies.
-- Sangen sopiva lapsille, ja nöyryydellä mies nousee, vakuutti herra
komisarius, jonka tyttäret juuri olivat saapuvilla.
-- Se on totta, säesti nuori kirjuri. -- Ja joulun aatoksi olemme
kaikki kutsutut herra Kehnolin'ia tervehtimään; hän on Aatami. Mutta
miesparka vaan ei osaa ruotsia.
-- Herra, joka ei osaa ruotsia! huudahti yhteen ääneen koko seurue.
-- Nuori mies voipi oppia, kun hänellä on hyvä muisti, huomautti
kirkkoherra.
-- Niin, hänellä on hyvä muisti, hän voipi oppia, myönsivät muut.
-- Jos hän ei ole riivattu fennomaani, teroitti herra kirkkoherra, joka
oli kotoisin eteläiseltä Uusmaalta. -- Mutta silloin -- --!
-- Mutta silloin! säestivät muut. Siihen päättyi herrojen keskustelu
herra Kehnolin'ista.
Vaan toisia, päinvastaisia lauseita kuulutteli kansa eräänä pyhäaamuna
kirkkomäellä:
-- Ylpeä kuin Porin kerjäläinen on tuo kouluherra, ei tervehdystä
vastaa, todisti joukosta eräs.
-- Nokka pystyssä kuin almanakan tekijällä, tiesi toinen.
-- Vino ja litteä kuin Anttilan muorin nuuskarasia, irvisti kolmas.
-- On maar' hän suuri herrain ystävä, huomautti kappelin raatari.
-- Ylpeyttä seuraa lankeemus, ennusti vanha kirkkoväärti.
-- Kyllä maar' herrat hemppunsa hoitaa, lisäsi vielä raatari.
-- Herrain ystävä ja kansan halveksija! Vaarallinen mies paimentaa
lapsiamme, varoitti sauvansa turvissa tutiseva vanhus. -- Rukoilkaa
parempia aikoja, kehoitti hän lopuksi.
Kaikki vaikenivat. Kellot kutsuivat temppeliin.
Kenties sentään talonpojat Aatamia liian ankarasti ja liian
vaarallisena miehenä tuomitsivat. Aatami oli kuitenkin suora ja
vilpitön mies. Hän tahtoi ainoastaan noudattaa oikeain ja totisten
herrasmiesten esimerkkiä, siinä kaikki.
Mutta oli Aatamikin oppinut jotain virallisina päivinänsä tuntemaan.
Tunsipa hän miten oppilaat koulusta yhä vähenivät. Mutta sehän oli
opettajalle helppoa. Vaan vaikeiksi tunsi hän nuoren miehen ikävät
illat ja apeat aamut. Hänen hengessänsä tuli eläväksi ijankaikkinen
totuus, joka vakuuttaa, ett'ei ihmisen ole hyvä yksinänsä olla --
ainakaan ei naimattoman. Hän tunsi huoneensa aina niin kylmäksi, vaikka
sitä kuinka lämmitti, ell'ei juuri oikein tuntuvasti nojannut muuriin
-- vaan olikos sekään sitä lämmintä, jota ihmisen vasen puoli kaipaa!
Ja vasen puolihan juuri etupäässä Aatamilla olikin. Niissä silmissäkin,
joita hän sai tilaisuuden huoneessaan ihailla, oli kylmät lasikaihet:
ne olivat kaksi kohtalaisen kokoista ikkunaa, joista talvinen aurinko
joskus vaisusti vilahteli sisälle. Uunin nurkassa ei edes kuulunut
sirkkaa. Kylmästä olivat torakatkin kuolleet.
Tuollainen yksinäisyys tuntui sitäkin vaikeammalta, kun oli tiettävissä
semmoinen, joka olisi toveriksi kelvannut ja jota jolloin kulloin sai
nähdä, vaan -- niin, häntä ei saanutkaan muuta kuin nähdä. Ikävä
yksinäisyys ja hauska toveri, molemmat taistelivat Aatamin mielessä,
vaan kotona hän ei kohdannut muuta kuin yksinäisyyden.
-- Olenpa nyt sentään virkamies, jolla on leipää ja joka merkitsee
paljon, niin, totisesti paljon, arveli itsekseen Aatami. -- Vaan mikä
olen minä hänen edessänsä, hänen, jota joskus onnen hetkinä näen --
olenpa mitämaks tomu ja tuhka, ellen ruotsia osaa. Joku kohtelias lause
voisi hätätilassa auttaa, esim.: fiini fröökynä ulospuhuu vackraste
språkia. Niin, se kuului joltakin! Vaan sillä pelastuu ainoastaan
hätätilassa. -- Piakkoin astuvat he luokseni. Pian täytyy mun seisoa
herrasväen edessä ja pu ... puh ... niin, mitä teen minä silloin?
Vasen käsi kohtasi nyt vasenta poskea. Hän tuumaili. Hän päätti.
-- Koulunkäyneet ja kirjan-oppineet pitävät luentoja. Tahdon pitää
herrasväelle luennon, tahdon olla koulunkäynyt ja kirjan-oppinut --
nimipäiväni kunniaksi tahdon sen.
Hän nousi seisoalleen. Hän teiskaili lattialla. Hän iloitsi toivossa.
-- Ja sinä, ihana neitsyt, joka sydämeni tanterella tanssit -- lausui
hän, seisahtuen ristissä käsin, -- etkö silloin ihastu? eikö silloin
sydämesi puoleeni pala? -- Eikä suinkaan sitä herra komisarius
tyttäreltänsä kieltäisi.
Sitten vilkaisi hän kirjahyllynsä vihkopinoa, jonka hän oli hankkinut
tietoevääksi viimeisellä kouluajallaan. Hän löysi sieltä anatomia-,
fysiologia- ja pedagogika-vihot. Hän istui ja kirjoitti.
-- Mutta -- hän pysähtyi kirjoittamasta -- mitä tarjoan minä suuhun
pantavaa? Hra Nurkkelin, joka nyt kuuluu olevan vainaja, oli eläissään
nuori mies niinkuin minäkin. Hänen sanotaan tarjonneen vierailleen
pukkiolutta. Niin totisesti, tarjoanpa heille oikeata pukkiolutta.
Hän levostui ja kirjoitti.
* * * * *
Joulu-aaton aamu, Aatamin ja hänen isänsä nimipäivä, valkeni. Kaikki
oli valmistettu. Lakeana seisoi kouluhuone, tuolit seinillä; avoinna
odotti myös Aatamin asuinmaja, jonka pöydällä rinnakkain seisoi kaksi
mustaa pulloa kuin parihevosta: ne olivat kumpikin valjastetut
pukkioluelle.
Vaan kovin liikkui levotonna päivän sankari. Vasen kylki edellä ja
paperivihko kädessä juoksi hän ulos ja sisälle, saliin ja kammariinsa.
Hän tunsi juhlallisen hetken lähestyvän. Hän vilkaisi itseään edestä ja
takaa.
-- Tunnenpa nyt seisovani verkaisessa asussa. Ja pääni -- hän katsoi
peiliin ja iloitsi ohuesta tukastansa, joka kiilsi kuin nuoltu vasikka.
-- Vaan tässä, tässä on luento, joka merkitsee paljon! Hän luki
vihosta: "Anatomiallis-fysiologiallis-pedagogillinen luento lasten
kasvatuksesta." Tämä on vähän vaikeata käsittää, mutta se kuuluu
hyvältä.
Silloin kaikui ulkona porokellot ja kulkuset. Vaahtosuin hevosin
tömähti pihalle kuomirekiä, joista kappelin höyhenhelmaiset neitseet ja
verkaiset herrat ulos tupsahteli.
-- He tulevat, he tulevat! huudahti Aatami. -- Kuinka? mitä teen minä?
menenkö ulos? Seisonko tässä? Mikä on säädyllistä ja sopivaa? Kuinka
tekisi hra Nurkkelin, jos hän eläisi ja seisoisi tässä? Voi näitä
herrojen päiviä! Onpa kuin tuomion päivä tämä kunnian päivä.
Ruttuun likisti hän kädessänsä paperivihon. Hän vilkaisi vielä kerran
ympärilleen. Hän avasi kyökkinsä oven ja -- siitä hän katosi.
Juuri silloin astuivat sisälle kappelin rouvat, neitseet ja herrat.
Eikä ketään kohteliaana vastassa. Heidän silmänsä soikeni. Saliin
vasemmalle kääntyi rouvasväki. Kammariin oikealle astuivat herrat.
Salin siivoa tyhjyyttä ihailivat naiset. Kammarin pukkiolutta janosivat
herrat. Hetken aikaa istuivat kaikki niin ääneti ja juhlallisina kuin
jouluaattona sopikin.
Vihdoin alkoi hra henkiherraa nikottamaan. Hra komisariusta yskitti.
Hra kanttori alkoi harjoittaa äänetöntä laulua: -- hän haukotteli. Hra
vallesmani teiskaili levotonna. Hra kirkkoherra aloitti puheen
voisaatavista. Hra sihtieri alkoi silitellä olutpulloja. Hän käveli
nurkasta nurkkaan. Hän avasi lopulta kyökin oven ja sieltä -- sieltä
ilmestyi hänelle Aatami: vihko levällään edessä lukea paahtoi hän hiki
otsassa.
Kovin hämmästyi päivän sankari. Yht'äkkiä aikoi hän aavistamatta
ilmestyä juhlivassa seurassa, vaan nyt jo täytyi hänen astua esille.
Ääneti ja hämillään, kuin sutten keskelle eksynyt lammas, tervehti hän
ensin herroja ja sitten pitkillä varvas-askeleilla siirtyi saliin.
Kuin päätön kukonpoika kiekaili ja pyörähteli hän ensin lattialla;
sitten onnistui rouvasväki häntä tervehtimään.
Keskellä permantoa avasi hän sitten suunsa. Hän lausui. Herratkin
tulivat kuulemaan. Syvä äänettömyys vallitsi vieraissa.
Niin kuuntelivat he neljännestunnin ja puolikin tuntia, jopa kolme
neljännestä. Vaan sitten kuului rouvasväen suhinata, sitten alkoi hra
henkiherra nikkoa: hän nousi, hän hiipaili ja hänen rouvansa ja
tyttärensä tekivät samoin. Hra vallesmannia vaivasi levottomuus, kuin
haukkaa kanain lähistössä: hän seurasi edesmenneitten jälkiä. Hra
komisariusta alkoi yskittää: hän nousi ja hänen tyttärensä seurasivat
häntä.
Aatami pysähtyi, kuumeni ja punastui, vaan eihän sopinut lopettaa
luentoa kesken. Silloin näki hän suorastaan salin ovesta kammariin,
kuinka siellä hra sihtieri silitteli pukkiolutta. Mutta hänen piti
jatkaa ja hän jatkoi. Silloin vilkaisi kanttori edesmenneiden jälkiä ja
haukotteli. Hän olisi mielellään noussut, vaan miks'ei lähtenyt hra
kirkkoherra? Luennon loppuun piti hänen istua kirkkoherran vieressä ja
harjoitella äänetöntä laulua.
Ja hra kirkkoherran rouva ja hra kanttorin rouva -- ne hikoilivat
suuttumuksesta.
Vihdoin kajahti päätös:
-- Niin oikein, tällainen on anatomiallis-fisiologiallis-pedagogillinen
luento lasten kasvatuksesta.
Silloin kavahti seisoalleen kanttori. Raikealla äänellä aloitti hän
virren; mutta kun kirkkoherra nykäisi häntä kylkeen, muisti hän
asemansa ja vaikeni.
Aatami tahtoi sitten hengenravinnon jälkeen hengellisen säädyn
jäsenille -- jotka enää olivat jäljellä -- tarjota pukkiolutta.
Hän johti heitä kammariin, vaan -- siellä seisoikin pöydällä tyhjiksi
riisutut pullot. Neuvotonna ja haikealla mielin silmäili niitä Aatami.
Mutta vieraat kiittivät häntä ja jättivät hyvästi.
-- He menivät, huokasi Aatami. -- Tämäkö elämäni juhlapäivä? Tämäkö
syntisen onni herruuden yrttitarhassa? Ja neitseet, te elämäni
kynsilaukat, ette silmäystä, ette sanaa suoneet mulle. Miksi ei
ennustanut tätä päivää almanakka? Kirottava on almanakka!
Hervakkana heittäysi hän vuoteelleen.
Vieraspitojen vaivoista nukahti hän ja uni tarjosi hänelle lohdutusta:
hän uneksi osaavansa ruotsia, oikein semmoista fiiniä ruotsia, jota
ääntämällä hälle aukeni paratiisin portit. Hän äänsi toistamiseen ja
hänen eteensä valmistui herkkuinen päivällispöytä, jonka ympärillä
ihanimmat neitseet hälle ja hän neitseille hymyili puhtainta ruotsia.
Ruotsiksi soitti hän pöytäkelloa, niin edeskävijät kuin kärpäset
nöyrästi hyppelivät "hit o' dit'iä". Ja vihdoin, kun hän vihelsi oikein
hienoa ruotsia, virtaili lasit täynnä samppanjaa ja muita etelämaan
kalliita viinejä, kunnes hän hekkumasta kylläisenä huudahti: "ei enää!"
Mutta se olikin suomea, jonkatähden edeskävijät tarttuivat hänen
käteensä ja taluttivat hänet ulos. Siihen hän havahtui ja muistikin
olevansa vielä mahdoton kaikkeen tuohon paratiisin hekkumaan, jonka
osalliseksi uni häntä ohjasi ruotsinkielen avulla pyrkimään.
Silloin seisoi hänen edessänsä vanha ruokamuori, jolta Aatami
virka-ajallaan oli nauttinut ravintoa ja puhtautta; nyt kutsui hän
joulu-iltaselle. Aatamin olikin nälkä. Matalassa mökissä maistui hälle
ohrapuuro ja kotiolut yhtä makeilta kuin uniparatiisin herkut ja
pöytäviinit. Vielä kuuli hän kuinka muori lapsineen tervasten takassa
loimottaessa lasketteli jouluvirsiä. Jo oli hän unhoittaa itsensä, hän
yhtyi veisuun.
-- Mutta -- hän huomasi asemansa ja pysähtyi -- tämä kieli ei kelpaa!
Tuntuupa kuin olisin vieläkin Koiramäen Aatami, siltä tuntuu.
Hän kiiruhti majaansa.
Joulunpyhinä hankki hän itselleen Ahlman'in sanakirjan. Yöt päivät,
unissaankin luki hän ruotsia. Ja pääsemättömiin joutui hänen kanssansa
ruokamuori, kun ei enää herran suusta suomen sanaa lähtenyt. Hän etsi
lääkärin ja toivoi parannusta, mutta lääkäri vakuutti miehen olevan
entistä terveemmän, koska hän nyt jo osaa ruotsiakin. Kappelin isännät
ja emännät tulivat häntä puhuttelemaan lastensa koulunkäynnistä. Jonkun
katkonaisen sanan vastasi hän heille suomeksi, vaan sitten seurasi
kokonaisia palstoja sanakirjasta ruotsia. Vieraat ravistivat päätänsä
ja palasivat kotiinsa.
Joulun-aika kului ja kevätlukukauden piti alkaa, vaan ei ainoatakaan
sielua tullut Aatamille oppilaaksi. Hän odotti viikon ja toisenkin --
tuli päiviä, vaan ei oppilaita.
Kovin kävi Aatamin vasen puoli kipeäksi. Eikä kappelin herratkaan
käyneet häntä lohduttamassa. Päälle päätteeksi kuuli hän eräänä
sunnuntaina kirkossa ilmoituksen: oppilasten puutteessa on päätetty
kappelin koulu suljettavaksi, jonka tähden koulun nykyinen opettaja on
vapautettu virastansa.
Ja kun siitä Aatami sairastui, niin sitä ei ole hyvä kertoa! Ensin
kylmeni hänen päänsä ja kuumeni sydämensä, sitten vaihetteli kuumuus
päässä ja sydämessä niinkuin sen, joka vuorottain kokee tuntea ja
ajatella, mutta joka lopulta ei jaksa tehdä kumpaakaan. Töin tuskin
saapui hän asuinmajaansa, kun jo kukertui vuoteellensa, jossa häntä
ruokamuori hoivasi. Hän oli nyt kokonaan kuuma.
Eihän enää ole elämällä oikeita laitoja: kun mies on juuri ehtinyt
menestyksen päähän tarttua, sen jo häneltä kova onni tempaa!
Ja tuosta kaikesta oli kappelin neulasanainen raatarikin jo keksinyt
pistävän laulun, jonka kertomuksemme täyteläisyys vaatii tähän
liittämään:
No kaikkinakin päivinä
Maailmaan synnytään:
Ett' onni kääntää selkänsä,
Kun elää mielitään!
Näin kuului laulu ja tällaisena se kappelin kansassa kulki.
* * * * *
Vuodettaan vielä pehmitteli Aatami, kun eräänä aamuna ajoi
postihevosella pihalle supiturkkinen uhkea matkustaja, joka kovasti
tiukkasi nähdäkseen koulun hra opettajaa. Kiihkeästi paloi hänen
silmänsä ja levottomin askelin seurasi hän ruokamuoria, joka hänet
johti Aatamin sairasvuoteen luo.
-- Ulos, sinä tuhma talonpojan vaimo! kiljasi hän ensi työkseen
ruokamuorille, joka tahtoi hänelle selittää herransa tilaa. -- Tahdon
puhua ainoastaan herrasi kanssa.
Peljästyneenä väistyi vaimo tiehensä.
-- Armahtakaa, hyvä herra, armahtakaa housutonta miestä! rukoili Aatami
hypähtäen säikähtyneenä sängystään seisomaan. -- Viatonna ja rahatonna
seison tässä edessänne kuin palava kynttilä, armahtakaa!
-- Suokaa anteeksi, siveä herra, että teitä häiritsen! Nimeni on
parooni Farsson, Toivoniemen hovin haltija Uusinaan Elimäeltä. Olen
kotimatkalla. Saanko tietää nimenne?
-- Olenpa, armollinen parooni, Aadamsson Kehnolin -- niin nimeni
oikeastaan on.
Tämän lisäuudistuksen oli Aatami keksinyt nimellensä sitten kun hän
alkoi perehtyä ruotsinkielessä.
-- Oikein suloista! huudahti hra parooni. -- Te osaatte ruotsia ja
tahdotte puhua ainoastaan ruotsia. Te olette sivistynyt gentlemani.
Teistä on huoli pidettävä. Teillä on hyvä tulevaisuus. Tämä tuhma kansa
ei teitä ymmärrä, sen kuulin kyytimieheni kertomuksesta. Se rakkari!
-- Niin oikein, tämä kansa ei ymmärrä minua. -- Vaan suottehan
anteiksi, jos ma pistän tuolta naulalta housut jalkaani.
-- Oikein, siveä herra, te teette oikein. Ja rohkenenpa teille tarjota
paremman paikan. Tämä paikka ei ole teille sovelias. Olen rakentanut
koulun. Te tulette siihen opettajaksi. Te opetatte nöyryyttä ja
kuuliaisuutta. Kansa on uppiniskainen!
-- Niin oikein, uppiniskainen on tämä kansa, joka ei tuo lapsiansa
kouluun.
-- Oikein, siveä herra, te puhutte oikein. Kansa tarvitsee kovaa kuria.
Mutta minun sanani täyttää koulunne oppilailla, minun sanani,
huomaattekos!
-- Teidän sananne, armollinen parooni, on voimakas sana. -- Vaan
suottehan mun tarjota lasin pukkiolutta, oikein hyvää pukkiolutta?
kysyi Aatami virinneestä toivosta hilpeänä. Ja ennenkuin parooni
ennättikään vastata, oli hän jo juossut ruokamummon luo.
-- Tämä nöyrä ja siveä nuorukainen, tämä on oikea esimerkki
uppiniskaiselle kansalle. Ja sisäneitseeni, joka nyt mun tähteni
epätoivossa itkee, hänkin iloita saapi, iloita tuosta sulhon
heilakkeesta, jonka hälle lahjoitan. Tuollapa hän tulla ketkuttaa.
Semmoisia miehiä tarvitsemme.
Näin lateli itsekseen parooni. Aatami saapui.
-- Tässä, armollinen parooni, ruskeata, kuohaisaa pukkiolutta, oikein
hyvää.
-- Te teette oikein, siveä herra, sillä matkustajalla on ankara jano.
Skål, hra Adamsson! Te tulette onnelliseksi. Te voitte heti rakentaa
avioelämän. Minä olen teille valmistanut kaikki. Te olette tervetullut.
Mutta te tahdotte puhua ainoastaan ruotsia!
-- Nöyrin palvelijanne Adamsson-Kehnolin puhuu ainoastaan ruotsia,
kumarsi Aatami.
-- Oikein suloista! Se sopii gentlemanille. Nyt jäätte hyvästi. Pian
seuraatte jäljessä. Pian tapaamme. Jätän teille adressini. Te olette
tervetullut. Teillä on hyvä tulevaisuus.
Parooni Farsson otti hyvästit. Seitsemän kertaa kumarsi häntä Aatami.
Vieraan mentyä seisoi hän vielä tuokion aikaa lakitonna pihalla. Hän
oli jälleen terve ja onnellinen. Hän iloitsi toivossa.
-- Piti, piti! sanon teille, Kannusjärven kappelin neitseet ja herrat;
sillä osaanpa nyt ruotsia ja olen gentlemani. Virka. Avioelämä. Hyvä
tulevaisuus. -- Enpä tosiaan enää olekaan Koiramäen Aatami, sitä en
ole!
* * * * *
Viikon päivät oli Aatami asustanut uudessa virkapaikassaan, kun hän jo
rakastui silmittömästi. Kului kuukaus, niin oli hän jo kihloissa
paroonin fiinin sisäneitseen kanssa. -- Kuka neitsyt ei mieltyisi
nuoreen gentlemaniin, joka puhuu ruotsia ja jolla on virka! -- Mehevä
ja tuores, kuin hänen ensimäinenkin rakkautensa esine, oli hänen
sydämensä nykyinen morsian, joka tahtoi puhua ainoastaan ruotsia.
Keväällä juotiin ja tanssittiin häät ja seuraavaksi jouluksi lisäsi
Aatamin perhe yhdellä tulokkaalla Suomen ruotsalaista herrasväkeä.
Tähän loppuukin tarina tämän pienen lisäpuron juoksusta maamme
ruotsinkieliseen sivistysvirtaan. Tämä matala puronen luikerteli pitkin
olojen epäkohtia, joista kuvia omistaen muodostui sen luonne, joka
vuorostaan määräsi purosen kohtalot.