padan tapainen syvennys, jossa kansan luulon mukaan käy raju pyörre ja
jossa moni vuosien kuluessa on uponnut.
Inkilän isäntä, joka nyt on seitsemännelläkymmenellä kertoi minulle,
että hänen isävainajansa usein puhui, että siellä — Viitasaarella — oli
"perintövesiä" sekä että Lammen järvessä noin 100 vuotta sitten oli
ollut "ihlan mahloton" kalavesi.
Kalat olivat niin isoja, että hyvin olisivat pysyneet merssin tahi
heinäsäkin tapaisessa nuotan perässä ja mateita meni päreistä tehtyihin
mertoihin "niin paljon kuin nosti ylös"!
Muistoja 1808-1809 vuoden sodan ajoilta.
Kun 1808—1809 vuoden sota puhkesi, valtasi suuri pelko kansan, jonka
keskuudessa ison vihan kauhut vielä olivat muistissa säilyneet.
Suurissa kylissä ja valtateiden varsilla asuvat pakenivat takamaille.
Siten pakenivat Maakesken kyläläiset Evon opistoon päin Hakovuorelle.
Hakovuori on tänä päivänä erittäin mieltäkiinnittävä "maapaikka"
erämaassa kolmen pitäjän Padasjoen, Asikkalan ja Lammin (Evon
kruununpuiston) yhtymäkohdassa Kovero- ja Haarajärvien välissä. Korkea
rajapyykki on tuolle merkkipaikalle pystytetty.
Sinne mentiin piiloon miehissä ja naisissa kapalolapsista alkaen niin
että esim. Kangas-Paavon taloon jäi vaan "vanha ämmä", joka lehmiä
ruokki. Vuorelle vietiin mukana runsaasti muonavaroja kuten leipää,
voita ja "isoa kalaa".
Yöksi laitettiin suuret tulet, joiden ympärillä autioksi jääneen kylän
asukkaat yönsä viettivät.
Kirkonkylän asukkaat pakenivat taas sotien aikoina Seitniemelle päin.
Kun ajotietä, joka kirkolta vie Kerttusalon huvila-alueen ohitse
Kellosalmelle, ei vielä ollut olemassa, johti pitkin harjua vaan kapea
polku, jonka vieläkin monessa paikassa voi eroittaa, Seitniemen maille,
jotka ennen aikaan olivat synkkiä salomaita ja näin ollen tarjosivat
sopivia piilopaikkoja pakeneville.
Muistona sota-ajoilta kertovat vanhat, että kirkon pohjoispuolella
Suntion lähellä oli hyvin suuri huone, joka oli täynnä "Ruohtin
aikuisia" sotakaluja kuten kiväärejä, rattaita, vaunuja y.m.,
"jotta olis' kalut, jos sisällisiä rettelöit' tul'" ja jotka kaikki
hävitettiin "kun ryssä maan voitti".
Sotavarustuksia, joiden sanottiin olevan siltä ajalta "kun Ruohtin
kuningas sai maan allens'", hoiti ruunun nimismies, komisarius eli muut
"ruunun miehet".
Täytenä totena kerrotaan, että Kangas-Paavon muori, Inkilän isännän
äidin muori, oli vetänyt muuatta venäläistä upseeria kelkalla
jäätä pitkin Jyväskylään saakka, siis noin 8 peninkulmaa — muuten
olisi tappanut. Muuta evästä ei muorilla, joka oli tunnettu
miehekkäisyydestään, ollut eikä ehtinyt ottaa mukaansa kuin vähän
"talkkunapöpöröä" esiliinassaan.
Olen myöskin kuullut, että muuan "sodan aikainen" korpraali oli asunut
Kasniemen metsäkulmilla Pastilan talon Hautala nimisessä torpassa,
mutta en vielä ole saanut selkoa, kuka lienee ollut.
Alexanteri II:n matkasta Suomessa vuonna 1856.
Vuonna 1856 maaliskuussa teki Alexanteri II kuten tunnettu ensimmäisen
matkansa Suomeen — matkan, jolla hän ensimmäisen kerran toi ilmi
rakkautensa ja huolenpitonsa maatamme kohtaan ehdottaen Senaatille
joukon toimenpiteitä Suomen yleisen tilan parantamiseksi.
Paluumatka vei hänet muun muassa Kärkölästä Lahden kautta Nastolaan,
Villähtiin.
Kun keisarin seurue oli hyvin suuri, kuulutettiin kirkoissa m.m.
Lahteen kaikkiaan 112 hevosta — suuremmista taloista 2, pienemmistä
yksi. Hevosia tuli Padasjoelta saakka — 6 penikulman matkan päästä. Kun
seurueen mukana kuletettiin suuret "pajat ja keittiö" tarvittiin niiden
eteen monta, viimeksimainitun eteen 9:kin hevosta, joista aina kolme
hevosta oli rinnan. Kyökin alle oli tehty jalakset leveistä parruista.
Keisarin oman kuomireen edessä oli vaan kaksi hevosta.
Talvi oli erinomaisen kylmä ja lunta suunnattomasti.
Monta päivää saivat miehet odottaa. Yöllä poltettiin suuret
tervatynnyrit, joihin aina lisättiin halkoja, rakkaan keisarin
kunniaksi ja kun ei tiedetty milloin saapuisivat, poltettiin niitä
pitkin yötä.
Olihan niistä sekin etu, että tuo suuri miesjoukko näki hääriessään
askareissaan.
Tallien puutteessa olivat hevoset nimittäin ulkona ja esimerkkinä siitä
kuinka paljon lunta sinä talvena oli, mainittakoon, että hevosille oli
tehty pilttoot lumeen.
Hevoset muutettiin pitäjittäin ja kuormia kulki pitkin päivää.
Vallesmannit ja kruununmiehet saivat itse valjastaa ja harjoittaa
parihevosia.
Muuan Kuohar-Kalle niminen mies, joka oli erinomaisen pulska
vartaloltaan, piti harjoitettaman ajamaan keisarin rekeä, mutta
"Kallepaha" pelkäsi jo harjoituksessa niin pahoin, että silmistä
ja "nenän päästä rupes' tippuun", niin että Kalle otettiin pois
kuskipenkiltä.
Vaikka näin kovin oli keisarin tuloa "vahlattu", tuli hän sittenkin
niin "salaa", ettei kukaan tiennyt.
Lahden kylässä ei keisari ollenkaan astunut kuomireestään, vaan istui
siinä hevosia vaihdettaessa.
Siinä ollessaan eivät miehet "kehlanneet" katsoa keisaria läheltä,
mutta Pyhäniemen neitsyet, jotka kuomin akkunoista kurkistelivat
sisään, näkivät keisarin makaavan kuomin kulmassa "selkä nojalla".
Yöllä sitä sitten lähdettiin Nastolaan päin ja Kukonkoivussa keisari
oli ulkona.
Puolet hevosista, kunkin selässä ratsastaja, juoksi vieressä siltä
varalta, että joku hevosista väsyisi.
Esaias Inkilä, joka silloin oli "neljäntoista päällä" ratsasti yön
Alexanteri II kuomin vieressä.
Kova pakkanen vallitsi ja sinä yönä satoi 4 tuumaa lunta.
Muutamissa reissä oli omat kuskit "ransporttimiehen" rinnalla.
Keisari antoi "juomarahaa" miehille yhteisesti 3 ruplaa. Kyytipalkan
maksoi ruununvouti vasta jälestäpäin Padasjoella 33 kop. hevosta kohti.
Padasjoki kauppapaikkana.
Eric Tuneld'in vuonna 1794 Tukholmassa painetussa Ruotsinmaan
maantieteessä "Geographie öfver Konungariket Sverige Samt Därunder
hörande Länder" sanotaan III:nessa osassa m.m. Padasjoesta: "vid
denna Sockens Kyrkoby har plats til en ny Köpings inrättande blifvit
föreslagen och utsedd" (tämän pitäjän kirkonkylän lähellä on ehdotettu
ja hyväksytty paikka uutta kauppalaa varten.)
Että tuota paikkaa ajateltiin muuttaa kauppalaksi riippunee siitä,
että Padasjoki todellakin oli tunnettu kauppapaikka, siellä oli iso
kansankielellä n.k. kauppalaani. "Kauppalaani" sijaitsi Saksalan
maalla Rusilan puustellin ja Hietarannan välisellä alueella — Toukolan
kankaalla, joka nykyään on peltona.
Molemmin puolin Hietarannan tietä oli pitkät rivit laudoista tehtyjä
kauppahalleja n.k. kokkopuoteja.
"Toukolan markkinoille" oli tullut väkeä kaikkialta Suomesta.
Kauppatavarana mainitaan varsinkin hevosia, joita myytiin ja
vaihdettiin, hevoskaluja, kankaita, rihkamatavaraa, "renikoita" y.m.
"Jyväskylän takaa" tuotiin runsaasti kaloja, siikaa ja lohta, mutta
silakka oli tuntematon.
Toukolan markkinat lakkautettiin 1810 tienoolla. Syy siihen lienee
ollut se huono elämä, jota niillä vietettiin — ryypeltiin ja tapeltiin.
Vieläkin on muuan sananparsi, jossa lausutaan, jos toista uhataan
selkäsaunalla: "vartos' kun Toukolan markkinoille tulet"!
Paljon kertomuksia on vielä siitä, kuinka "perkuliest'" siellä
tapeltiin tahi tehtiin muuta ilkityötä, seipäillä rikottiin Rusilan
kaikki akkunat y.m.s. Siinä Muona-Juonakset ja muut saivat selkäänsä.
Nykyään on Padasjoella eläinmarkkinat Arrakoskella muutamia päiviä
ennen Hämeenlinnan syysmarkkinoita.
Laanin lähellä oleva Saksalan kartano lienee saanut nimensä "saksasta"
s.o. kauppias.
Entisiä kalkkiruukkia Keski-Hämeessä.
Kun kesällä 1910 erään komitean jäsenenä, jonka tehtävänä oli
Keski-Hämeen rautatien silmämääräinen tutkimus, saavuin Luopioisten
Kantolaan, kuulin puhuttavan eräästä vanhasta kalkkilouhimosta, joka
sijaitsee Kukkiajärven eteläpäässä Haikanniemellä.
Koska arvelimme tuon vanhan kalkinpolttopaikan tarjoovan yhtä ja
toista mieltäkiinnittävää, teimme sinne pitkin kaunista Kukkiajärveä
veneretken.
Kalkinottopaikalla kasvaa nyt suurta lehmus- y.m. metsää, joka, niinkuin
muukin kasvullisuus siellä, on erinomaisen rehevää.
Suuret murapatterit osoittavat, että siellä on paljon kalkkia poltettu.
Talolliset ovat käyttäneet muraa soihin, maantiepohjaksi y.m.
Otimme kalkkikivinäytteitä lähellä olevan vielä hakkaamattoman kallion
pinnalta. Ne eivät kuitenkaan liene olleet parasta laatua, koska
syvistä kaivon tapaisista kuopista päättäen, paras kalkkikivi on maan
alla. Että niin on laita, todistaa m.m. se seikka, että Rudenschöld
edellä mainitussa kirjassaan mainitsee, että Hämeessä on vaan kaksi
kalkkiruukkia Ridasjärven kylän lähellä Janakkalassa ja Luopioisten
kappelissa Hauhon pitäjää "Kohijockin" kylän lähettyvillä.
Jälkimmäisestä sanoo R. että "kalkki siellä on harmahtavaa, mutta
kuitenkin parempaa kuin Janakkalan pitäjässä ja on tuo kalkkikivi, joka
suurimmaksi osaksi on maan alla, vihertävää marmoria".
Ridasjärvestä sanoo R. että siellä on "hyvin iso kalkkivuori
harmaakivi lajia, johon vähän viheriätä on sekoitettu", sekä että
kalkki on "lujaa", muttei aivan valkosta, kuin myöskin "että vuoresta
jo ympärimitaten on murrettu 100 syltä, mutta että se näkyy olevan
loppumaton ja paranevan kuta syvemmälle tullaan".
Ridasjärven kalkkivuori — isonlainen kallio — sijaitsee muuten nykyänsä
Majamäen kanssa yhdistetyn Katilan talon maalla.
Sykärin isännän tiedonantojen mukaan poltettiin siellä kalkkia
suuremmissa määrissä vielä noin 40 à 50 vuotta sitten, vieläpä nytkin
polttavat Ridasjärven asukkaat tulilla pieniä kalkkimääriä.
Täällä liikkui muuten kansan kesken se huhu, että Ridasjärven
kalkkiruukista olisi otettu kalkki Hämeenlinnan linnaa ja Hollolan
kirkkoa rakennettaessa. Muun muassa on louhimossa kaksi syvää
kalkinottokuoppaa, joista toisella on vanhastaan nimi "Hämeenlinnan" ja
toisella "Hollolanhauta".
Paikalla, josta merkeistä päättäen aikanaan on paljon kalkkia poltettu,
kasvaa pientä metsää, sekin todistus siitä että siellä on valmistettu
kalkkia paljon myöhemmin kuin Luopioisissa.
Kuinka kauan kalkkia on poltettu Haikanniemellä ei tunneta, mutta
kansan keskuudessa on säilynyt huhuna, että sieltäkin olisi tuotu
Kruunuporin linnaa varten tarvittava kalkki.
Milloinka kalkinpoltto Luopioisissa lakkasi ei myöskään tunneta, mutta
varma on, että se vielä Rudenschöldin aikana 1731—1741 oli käytännössä.
Tätä todistaa se seikka, että hän mainitsee kalkin hinnaksi 30 äyriä
tynnyri Kuohijoella ja Ridasjärvellä 3 äyriä kappa paikalla ostettuna,
mutta 4 äyriä kun omistaja itse kuletti kalkin pois.
Kukkiajärven rannalla voi Haikanniemellä vielä eroittaa entisen
venevalkaman, josta tie on viennyt kalkinpolttopaikalle.
Kenanlyönti.
Aikoina, jolloin kaikellaiset urheiluleikit ovat niin sanoakseni otetut
päiväjärjestykseen, on syytä kiinnittää huomionsa myöskin kotimaisiin
urheiluleikkeihin.
Kun pikkuhuligaanit kaupungeissa keväällä alkavat typerää nappipeliä,
jossa pelataan napeista eli rahasta, silloin alkavat pikkumiehet
kaikkialla Hämeen salomailla harjoittaa hauskaa piippua eli
kenanlyöntiä, joka on todellinen kansanomainen urheiluleikki ja jossa —
niinkuin olla pitääkin — kunnia on voittajan ainoa palkinto.
Kenanlyöntiin ottaa osaa kuinka monta Anttia, Jussia tai Mattia
hyvänsä, mutta niistä kuitenkin vaan yksi on "piirissä" ja yksi
varsinaisena "vastaajana".
Lyömäaseena tässä hämäläisessä lawn-tennispelissä on 50 à 60 cm
pituinen puinen "kenakeppi" eli "kenatavi" ja lyötävä likim. 15 cm
pituinen peukalonpaksuinen pyöreä puinen "kena" eli "pinna".
Piiri merkitään maahan pistetyllä "piiripuulla" kuten krokettipelissä.
Urheilupelin eri asteilla saavuttavat pelaaja, vastaaja tahi
vastapelaajat jonkun määrän "keppimittoja", "mokkia", "kinkkuja",
"pystypäitä" tahi "linkkuja".
Kun urheilukentäksi on valittu sopiva tasanen paikka, riihipiha tahi
muu pihamaa, aho, maantie y.m.s., missä akkunoita ei ole lähellä, alkaa
peli.
Järjestys määrätään "teikkauksella" siten, että määrämatkan päästä
osanottajat heittävät kenakeppinsä "piiriä" kohti, jolloin lähin
mies tulee "piirimieheksi" ja n:o 2 vastaajaksi. Etäisyys lasketaan
piiripuusta "tavin" piiriä lähinnä olevaan päähän.
Piirimies asettuu nyt piiripuun viereen, tarttuu kenakeppinsä
päähän kämmenellään niin, että vaan vähän kepin päätä pistää esille
nyrkin päältä, sijoittaa kenan poikittain nyrkille kenakepin pään
sisäpuolelle, heittää sen nyrkillään ilmaan ja lyö sitä voimakkaasti
kenakepillään alhaaltapäin menemään niin kauaksi kuin suinkin. Muut
osanottajat, jotka seisovat hajallaan, koettavat kukin vastata joko
siten että lyövät kenaa, sen ilmassa ollessa takaisin piiriä kohti,
tahi niin että, jos kena on liian korkealla, heittämällä keppinsä
koettavat ilmassa sitä tavoittaa. Joka osuu, saa lukea hyväkseen 10
"keppimittaa".
Kenan maahan pudottua on "vastaajan" (n:o 2) tehtävänä siitä paikasta,
johon kena putoaa, kädellään heittää se, jos mahdollista, likemmäksi
kuin keppimitan päähän piiripuuta. Jos tehtävä onnistuu, siirtyy
vastaaja piirimieheksi, seuraava mies (n:o 3) vastaajaksi ja piirimies
asettuu muiden "vastustajien" joukkoon. Vastaajan kenaa heittäessä
tulee piirimiehen koettaa polttaa s.o. lyödä kenaa takaisin, ellei kena
makaa niin likellä, että vastaaja ulottuu kädellään piiriin. Jollei
kena joudu piiriin, s.o. likemmäksi kuin keppimitta piiripuusta, mittaa
ja laskee piirimies hyväkseen keppimitat piiripuusta kenan lähimpään
päähän, jolloin kuitenkin ainoastaan kokonaiset keppimitat — ei osat
— otetaan lukuun. Keppimittojen korkeimmasta määrästä suostutaan
etukäteen — tavallisesti vaaditaan vähintäin 100 keppimittaa.
Sitä myöden kuin osanottajat saavuttavat suostutun korkeimman
määrän keppimittoja — siis vähintäin 100 — rupeavat he kilpailemaan
"mokeista". Eroitus eri asteiden välillä riippuu siitä mitenkä kena
lyödään.
Mokista kilpailija lyö piirimiehenä kenan siten, että sauva pidetään
vaakasuorassa asennossa eteenpäin ojennettuna ja kena sijoitetaan
poikittain sen pään ylitse, josta se sitten keikahutetaan ilmaan
ja lennätetään sivulta lyömällä. Kenan tulee yhdeltä puolelta
olla keskeltä hiukan tasaiseksi kaverrettu, samoinkuin tavin pään
ja tyvipuolenkin yhdeltä puolelta tasoitettu. Mokan lyöjä ei ole
oikeutettu polttamaan ja saa laskea hyväkseen — niinkuin kaikissa
seuraavissakin kilpailuissa — vaan yhden mokan, pudotkoon kena kuinka
kauaksi hyvänsä.
Saavutettujen mokkien luku on oleva puolet keppimittojen luvusta — tav.
50.
Vastustajista saavat ne, jotka ovat mokkapelaajia, vaan puolet eli
5 mokkaa, mutta ne, jotka vielä kilpailevat keppimittasarjassa, 10
keppimittaa, jos kenaan osaavat.
Seuraa sitten kinkkukilpailu, jolloin kena lyödään samalla tavalla
kuin edellisessä, mutta sijoitetaan poikittain kenakepille sen
kädenpuoleiselle osalle käden eteen.
"Kinkkujen" luvusta sovitaan etukäteen ja vaaditaan niitä tavallisesti
vähemmän kuin mokkia — tav. taas puolet 25.
Lyödään sitten pystypäitä, joita, ollen vaikeimpia, vaaditaan
sopimuksen mukaan vielä vähemmin tav. 5-10 ja joita lyödessä kena
sijoitetaan poikittain pystysuorassa asennossa pidetyn kenakepin pään
ylitse, jonka sitä varten tulee olla tasanen.
Kun on pystypäät saavuttanut, seuraa viimeinen koetus: "linkun" lyönti.
Ollen kaikkein vaikein vaaditaan vaan yksi linkku. Kena sijoitetaan
siinä poikittain itse kädelle ranteen yli ja keppi pidetään ulospäin
ojennettuna ennen lyöntiä.
Voittajaksi tulee se joka ensin pääsee pelistä pois s.o., on
saavuttanut kaikki pisteet.
Ellei piirimies kenaa lyödessä kolmannella kerralla osaa, täytyy hänen
siirtyä pois piiristä. Ensimmäisen kerran hukkaan lyödessä huudetaan
hänelle "heru toisen kerran!" ja toista lyödessä: "heru Maija Liisan
lehmä vielä kerran!" Kun on tullut niin pitkälle, että vaan linkku on
jälellä, huudetaan: "yks' puuttuu sano p—u kun kärpäsiä laski".
Yhtä vähän kuin mokan lyöjä, saa kinkun, pystypäiden tahi linkun lyöjä
polttaa ja jos hän sen erehdyksessä tekee, kadottaa hän kaikki ennen
saavuttamansa tulokset ja saa alkaa alusta.
Kenan lyönti on muuten todellista reipasta urheilua, jossa vaaditaan
aika lailla voimaa, notkeutta ja nopeutta ei ainoastaan lyönnissä vaan
ennen kaikkia "vastaamisessa". Olen nähnyt taitavien kenanlyöjien
kepillään pyörähyttävän kenaa uskomattoman kauaksi ja todellista
taitavuutta vaatii kenan osaaminen tavilla korkealla ilmassa.
Että se on hauskaa, voin itse todistaa, kun ennen torppariemme ja
naapurin kylän poikien kanssa Alhon riihipihalla riippakoivujen
suojassa kevätiltoina tuntikausia lyötiin kenaa ulkona vapaassa
luonnossa suloisessa Hämeen maassa.
"Kerpeikkari".
Suurta kauhua herätti 1850-luvun alkupuolella ei ainoastaan Hämeessä,
vaan vieläpä koko Suomessakin kuuluisa rosvo ja murhaaja Johan
Adamsson, yleisesti tunnettu "kerpeikkarin" nimellä. ("Kerpeikkari" —
ruots. skarprättare — teloittaja).
"Kerpeikkari" lienee ollut julmin peto mikä ihmishaamussa maassamme
koskaan on elänyt.
Että hän kokonaisen vuoden sai riehua joutumatta kiinni, riippui siitä,
että hän, ollen nuorekkaan ja pulskan näköinen, nahkojen ostajaksi
tekeytyen aina esiintyi herrastellen ja mahtavasti kyytihevosella
ajaen, kuin myöskin siitä että hänellä oli suuri joukko "hyysääjiä",
sekä aina suoritti kauheat murhansa kaukana siitä paikasta, missä
kulloinkin asuskeli.
Kerpeikkarin apulaisista mainittakoon ensi sijassa hänen alituinen
"aseenkantajansa" ja rikostoverinsa Tanttilan Mikkolan maalla Lammin
pitäjässä asuva Kölhö-Heikki niminen "ittellinen", jonka mökissä hän
piti pääkortteria sekä muuan Lempäälän-Hetaksi kutsuttu nainen.
Niistä murhista, joita Johan Adamsson teki Keski-Hämeessä mainitsen
tässä muutamia.
Niihin aikoikin asui mökissään maantien varrella, Eteläisten Sarkkalan
maalla, Heinäkankaan pohjoispuolella ja Eteläisten tienhaaran tuolla
puolen, muuan Helppolin niminen muonaukko vaimoineen.
Pariskunnalla lienee ollut pieniä rahasäästöjä, koska Kerpeikkari ja
Kölhö-Heikki eräänä yönä Tanttilan kievarista kyytihevosella tullen
murhasivat pariskunnan.
Lempäälän-Heta lähetettiin jo edellisenä iltana Helppolinin mökkiin
yösijaa pyytämään ja päästämään sitten yöllä rosvot vanhojen nukkuessa
sisään.
Murhan tehtyä heittivät murhaajat vainajain ruumiit sänkyyn ja
sytyttivät mökin palamaan. Se paloikin maata myöden.
Samana yönä vietettiin Kivistön torpassa Porkkalan kartanon maalla
häitä, joissa muiden muassa oli "häitä kuokkimassa" rakennusmestari
A. Nylund, joka nykyään asuu Hämeenlinnassa ja jolta olen saanut
parhaimmat tiedot kuuluisasta rosvosta. Sinne saapui myöskin Heikin
vaimo, joka tiesi murhayrityksestä.
Nylund kertoo, että kun sitten sydänyönä liekit tulipalosta, joka
poroksi poltti onnettoman eläkemiehen vaimoineen ja mökkineen,
kajastivat kaukaa etelästä syysyön synkkää, tummaa taivasta kohti,
oli jonkinlainen raivo vallannut Heikin vaimon niin, että hän rajusti
tanssien huuteli: "Kah' yks' taas kirppuja korpee, kyllä kirput kyydis'
on"!
Kaikki silloin aavistivat, että taas jotain kauheata oli tapahtunut.
Toinen murha tapahtui Tyryn myllyllä Vanajassa. Sinnekin tuli rosvo
yöllä hevosella ajaen. Tupaan tultua löi hän ensin myllärin muorin ja
emännän kuten luuli kuoliaaksi ja karkasi sitten myllärin kimppuun
viereisessä huoneessa vaatien rahoja.
Emäntä oli kuitenkin kaikeksi onneksi niin paljon vironnut, että
pääsi juoksemaan apua hakemaan naapuritalosta, joten mylläri pelastui
ennenaikaisesta varmasta kuolemasta. Myllärin poika, joka oli läsnä,
tuli heikkomieliseksi kauhistuksesta.
"Herpentin mäellä" Lammin ja Kosken rajalla sijaitsevassa köyhässä
torpassa murhasi Kerpeikkari yhtenä yönä koko torpan väen, 6 henkeä.
Esimerkkinä siitä, mikä julma verenhimo miehen oli vallannut,
mainittakoon, että hän Mikkelin tienoolla kerran tappoi vastaan tulevan
ryysyisen kerjäläisen — oli vaan kysynyt: "onko sulia millä elät" ja
kun kerjäläinen siihen vastasi ettei ole, "elän sillä minkä armeliaat
antavat", oli pistänyt miehen kuoliaaksi sanoen: "kyllä minä sulle
leipää annan"!
Johan Adamssonin vangitsemisesta kerrotaan seuraavaa:
Matkoillaan oli hän useasti poikennut erääseen torppaan — Tervaniemeen
— lähellä Padasjoen ja Lammin rajaa, muka ostaaksensa nahkoja — joita
hän luonnollisesti ei koskaan ostanut.
Sinne oli isäni, koska Adamssonia taas sinne odotettiin, lähettänyt
7-miehisen joukon, jota siltavouti oli johtamassa. Onni oli miehille
suotuisa, sillä Jussi saapuikin torppaan erään "Kyläkkään-Eero" nimisen
miehen seuraamana. Seurueesta toiset piiloutuivat porstuakamariin, kun
toiset taas, etteivät herättäisi epäluuloa, tekeytyivät humalaisiksi ja
rupesivat rosvojen kanssa korttia pelaamaan.
Ikäänkuin erehdyksestä pudotti silloin isäntä, joka, niinkuin muutkin
miehet, oli mitä suurimmassa jännityksessä, kortin maahan ja kun
Kerpeikkari silloin kumartui ottaakseen sen maasta, karkasi isäntä
takaa häneen kiinni ja molemmat kieriskelivät lattialla. Se kauhea
rymäkkä, joka syntyy lattialla, on merkkinä väijyville miehille ja
kaikki ryntäävät he esille saaden siten miehissä rosvon, ankaran
vastustuksen jälkeen, sidotuksi.
Ja kun hän sitten tuotiin isäni luo kuulusteltavaksi, oli lähellä
että hän vieläkin, vaikka koviin jalka- ja käsirautoihin pantuna,
olisi tehnyt viimeisen murhansa. Kun nimittäin isäni alaskumartuneena
hanhenkynällään kirjoittaa pöytäkirjaansa, on vieressä seisova Jussi
huomaamatta siirtynyt lähemmäksi ja lyönyt äkkiä kaikella voimallaan,
raskailla rautakahleilla yhteen kytketyillä käsillään isäni päätä
tavotellen. Ellei isäni samassa olisi huomannut yritystä ja äkkiä
väistynyt, olisi hän luultavasti saanut kuolettavan iskun takaraivoonsa.
Välikäräjissä Tanttilassa kesti Johan Adamssonin jutun käsittely viisi
päivää.
Suunnattomasti oli väkeä kokoontunut käräjäpaikalle ja niiden joukossa
45 henkeä, jotka tavalla tahi toisella olivat sekoittuneet Kerpeikkarin
juttuun, ja jotka vangittuina oli tuotu sinne.
Oikeuden edessä oli hän ilmoittanut aikoneensa tappaa vielä viisi
henkeä, nimittäin isänsä, äitinsä, Tanttilan Mikkolan isännän sekä
Syrjänta'an Seppälän ja hänen veljensä.
Kerrotaan, että kun hän käräjäpaikalla näki Kurkijärven silloisen
isännän Pusan, oli hän Pusalle sanonut olleensa Piiskun mäellä
Kataloisten tiellä kuusen takana, kun Pusa yöllä ajoi ohitse ja olisi
silloin lyönyt hänet kuoliaaksi, ellei juuri olisi ollut matkalla Tyryn
myllyn väkeä murhaamaan ja ryöstämään.
Kun Pusa kiitollisena henkensä säästämisestä tarjosi K:lle 1 ruplan,
ei hän ottanut sitä vastaan; — sanoi olevan nyt, niinkun olikin, liian
myöhään!
Johan Adamssonin viimeisistä vaiheista mainittakoon, että hänet piti
mestattaman kotipitäjänsä Heinolan kirkon lähellä.
Mestauslava oli jo pystytetty ja papin läsnäollessa murhaaja
kontillansa silmät sidottuina lavalla kuu aivan viimeisessä hetkessä
julistettiin tuomio, joka siihen saakka oli ollut salainen.
Sen mukaan teljettiin hän sitten vartavasten muurattuun koppiin
Viaporin linnoituksessa.
Kopin, jonka pituus oli 4 kyyn., lävitse oli muurattu rautanen tanko,
jonka läpi liikkuvaan rautarenkaaseen vanki oli vitjoilla suolivyöstään
kiinnitetty. Onneton voi siten, kuten ajokoira, siirtyä edestakaisin
"haudassaan", johon johti vaan pieni luukku, josta ruoka annettiin ja
pappi pääsi hänen puheilleen.