Nikolainkirkon kellot soivat niin usein, että niiden kumahdukset
ovat elämämme jokapäiväistä säestystä, herättäen meissä epämääräistä
hartautta verkkaisilla, juhlallisilla metallisoinnuillaan. Sitä
lisää päivittäin kerääntyvä tumma ihmisjoukko patologisen laitoksen
ovella, jonka näemme ikkunoistamme. Havut, vaunut, saattueet ja
seppeleet nostattavat mieleemme kaihoa ja kuvittelua oman hetkemme
tulosta. Eron ja surun kalvava, haikea tunne vaikuttaa ympäristöön ja
heijastuu taivaan korkeuteen, kantaen sinne mielialojamme kumeiden
ruumiskellojen kajahduksissa.
Mutta poikiin tämä ei näytä niin raskaasti tehoavan. Heidän
nuoruutensa ei salli heidän nähdä katoavaisuudessa omaa määräänsä.
Sen varjo ei lankea heidän tielleen, ja kuolinkellotkin sopivat
heille siksi soitannoksi, jonka tahdissa heidän jalkansa keveämmin
astuvat. Ja kuitenkin se antaa heille elämänhartautta ja aavistuksen
iäisyydestä. He tuntevat sen läheisyyden, se on heille kuin avaruus,
maa ja meri, se aavistettu, johon he pyrkivät.
Apu on puhunut tästä iäisyysajatuksesta. Silloin on tuntunut kuin
jälleen kuuntelisimme kaupunkia, mutta keskustelumme on muuttunut
elämän salaisuuksien tutkimiseksi.
Hän lueskelee yhä paljon ja tuo kotiin kantamuksittain lainakirjoja,
saamatta koskaan kyllikseen. Tietojen ahmiminen on hänessä leimuava
intohimo. Hän ei enää ole lapsi; nuorukaisen ajatukset lähenevät
miehuutta, joka voimistuu ja valmistuu elämän työhön. Mutta
se kaikki on välitöntä, itsetietoisuudesta vapaata, ikäänkuin
leikkiä. Ehkä se johtuu hänen ruumiillisten voimiensa nopeasta
karttumisesta. Hänen voimannäytteensä ovat aivan toisenlaisia kuin
muiden perheenjäsenten. Nähdessään minun vaivaloisesti pulailevan
milloin missäkin taloushommassa, hän nauraa heleästi, ja hänen leveät
hartiansa ja lujat käsivartensa ovat aina alttiit auttamaan. Hän
ei kammo halkotaakkoja tai ruuankantoa torilta kotiin eikä pelkää
toverien arvostelua, vaikka yhdessä tuomme rautatieltä käsirattailla
tavaroita, ollen "hevosia", kuten Taju sanoo.
Työn riemu ja sen keveys on hänen salaisuutensa. Sen hän kietoo
valoisan luonteensa taikahuntuun, ja elämä on kuin laulua, jossa
ylistetään aurinkoisia, vihreitä leikkikenttiä.
Ja kuitenkin minua peloittaa. Sillä toisinaan hän näyttää kuuntelevan
outoja, tuhoenteisiä ääniä. Silmä harhailee esineestä toiseen, ja
tuskainen, hiukan huohottava hengitys katkoo kummalliset sanat: --
Miksi minua aina ajaa!
-- Mikä sinua sitten ajaa?
Silloin hän jo nauraa:
-- Paavi Pius tanssii saksanpolkkaa!
Hymy leviää hänen kasvoilleen, ja varhainen lapsuus elävöittyy.
Hän näyttää kuuntelevan jotakin etäistä ääntä ja haihtuvan pois
nykyhetkestä.
Ja ikäänkuin todellisuuden tukea etsiäkseen hän leikkii Siiri-tädin
pikku pojan, Yrjön, kanssa, kantaa hänelle kaikki vanhat meikäläiset
"paijat", panee ne surisemaan ja pyörimään, juttelee, näyttelee ja
liioittelee vallattomasti, ikäänkuin olisi vasta kymmenen vuotta
elänyt ja pää vielä olisi täynnä laivoja, moottoreita, norsuja
ja paperisotilasten armeijoita, jotka jo aikoja sitten uhrattiin
lempeille rauhanjumalille.
Siiri-täti soittaa, ja Apu unohtaa Yrjön, jonka kanssa on leikkinyt.
Nyt hän istuu itseensä vaipuneena, ja kun soiton vaiettua kysyn, mitä
hän äsken ajatteli, vastaa hän empimättä:
-- Kuulin soitossa kanuunain pauketta, ja se monistui kalliosta
kallioon, taukosi ja uudistui jälleen. Toisinaan taas kaatuneet
valittivat...
-- Älä, sehän on kamalaa kuvitella tuollaista.
-- Se oli niin komeata. Eikö Siiri-täti tahdo vielä soittaa? pyysi
Apu.
Kuinka mielikuvat ovatkin tarttuvia! Soitto on minunkin sisäiselle
silmälleni avannut sotanäkyjä, kuvia, joista julkisuudessa
luetaan peitellyssä ja kaunistellussa muodossa. Kauhu hipaisee
sydäntäni äkillisenä kuin vihlaiseva vihellys yön pimeydessä. Se on
hetkellistä, mutta jättää jälkeensä lamauttavan, kouristavan pelon.
* * * * *
Kevät oli käsissä, ja pojat olivat päässeet elämänsä tärkeään
vaiheeseen: heidän piti pian saaman valkoiset lakkinsa.
Kirjoituskokeiden jännitykseltä he taittoivat kärjen varmalla
rauhallisuudellaan. Kun kyselin heiltä huolestuneena, kuinka oli
minäkin päivänä käynyt, helähtivät he nauramaan, ja juhlallisuuteni
muuttui hullunkuriseksi.
-- Laskitteko kaikki? utelin.
-- No, kesken jäi, kiusoitteli Taju.
-- Kuinka niin, oliko liian vaikeata?
-- Ainakin viisi tulee saamaan reput, vakuutti Apu.
-- Te olette ihan liitossa minua vastaan.
-- Mutta mammahan tahtoo olla jännityksessä, vastasi Taju nauraen.
"Mamma" on sellainen hyväilysana, joka tietää sitä, että "ollaan nyt
olevinamme".
-- Tahtoisin niin mielelläni seurata asioita...
-- Mikäs estää? Voihan mammakin tulla kokeisiin. Reput siitä kyllä
koituisi, ja me saisimme olla hiukan noloja sellaisesta mammasta,
joka ei tule sukuun ... ivaili Taju.
-- Tyty, tyy! Hienoa kerskausta. Olette siis läpäisseet.
* * * * *
-- Vapaus, se on sentään jotakin, kun on istunut kahdeksan vuotta
koulun penkillä! intoili Apu.
Ja hän oli sitä nyt koetellut -- tupakoimalla.
Hän istui hiljaisena ja kalpeana, tietenkin minun huoneessani, että
se oikein huomattaisiin julkiseksi.
-- Mitä ihmeitä sinä kärytätkään? Eihän tuo ole säällistä tupakkaa.
-- Tahdon polttaa oikein perinpohjin.
-- Ja tulla perinpohjin kipeäksi. Sinä et ole enää kalpeakaan, vaan
kerrassaan vihreä!
-- Kuinka sen asian ottaa! vastasi hän salaperäisesti myhäillen. --
Onpa se tosiaan kitkerää! Se taitaa hiukan juksata minua. No, olenhan
kuitenkin saanut sitä maistetuksi! jatkoi hän sitten happamesti ja
kietaisi tupakoimiskojeensa kokoon.
Taju oli viisaasti kyllä maistellut miedompia lajeja ja säilyttänyt
uskonsa tupakan nautittavuuteen, poltellen hänkin kalpeana hienoja
savukkeita.
* * * * *
Nyt oli kävelty kukitettuina Esplanaadilla, hurrattu ja riemuittu ja
illalla hummattu Luodolla. Mitä kaikkea siellä oli tapahtunut, se oli
iloinen muisto, keväisen merituulen avustama vapaudenhumala.
-- Vapaus on nyt minussa, se on jo verissäni! kehui Apu. -- En
voi ymmärtää, että on koskaan ollutkaan toisin. Minä kuljen kuin
aamuruskoa kohti!
-- Pidätkö lakkia kädessäsi vai päässäsi? härnäsi Taju. --
Aamuruskoon mennessä voi päätä palella.
-- Olkoon vaikka hyllyllä, vastasi Apu. -- En minä sitä ainakaan
yöpöydälläni pidä.
-- Se taisi minulta unohtua sinne, selitti Taju punastuen.
Apu otti lakkinsa, katseli sitä ja painoi päähänsä, heilutti keppiään
ja läheni ovea.
-- Näkemiin, mamma, nyt minä menen Esplanaadille hakkailemaan!
Hänen yrityksensä viheltää jäi sikseen, mutta katse, kasvojen loisto,
pohjaton elämän riemu kirkasti kaikki ympärillämme. Nyt oli olemassa
vain hetki, ja se kuvasti voittoa, onnea, elämän suloisuutta. Apu
kulki todella aamuruskoa kohti.
Illemmalla hän pyysi minua mukaansa, ja me menimme Siiri-tätiä ja
Sädettä tervehtimään.
Jotakin vienoa ja surunvoittoista oli tullut Avun katseeseen. Elämän
ilo tuntui painuneen syvemmälle ja koskettaneen tuskaisesti hänen
sydämensä umppua.
Siiri-täti tuli eteisessä vastaan.
-- Säde! huudahti Apu nähdessään hänet sinihohtoisessa kevätasussa,
auringonlaskun heleästi valaisemana keskellä salia.
Avun äänessä oli tunnustus, joka oli kuin lumouksen avain hänen
valittunsa sydämeen.
-- Aamurusko! sanoin hiljaa Siirille, ja hän hymyili:
-- Meidän iltaruskomme!
Siiri ja minä siirryimme hänen huoneeseensa ja sinne kuulimme Säteen
iloisen naurun ja Avun leikkipuheet viereisestä salista.
Minusta tuntui kuin aika olisi ollut pysähdyksissä ja jälleen
olisin seitsemäntoista ikäinen, kuin olisin elänyt vain tätä hetkeä
varten. Oma tarinani oli kuin unohtunutta, hämärää unta. Tämä oli
ehyttä, kaunista ja todellista. Apuhan eli nyt ihanassa, utuisessa
rakkaudessaan -- aamuruskossa -- ja se oli nuorten omaa itseä.
Heidän oli määrä illalla mennä yhdessä tanssiaisiin, ja Säteen oli
jo aika ryhtyä pukeutumaan. Hän meni omaan kamariinsa, joka Avun
mielestä oli kaikkein pyhin ja salaperäinen.
Apu jäi yksin saliin.
Säteen puku, silkiltä läikehtivä, siniharsoinen, virui vuoteella
odottamassa. Hänen pehmeää tummaa tukkaansa käherrettiin hiukan. Hän
oli yhä kasvanut ja käynyt entistä hoikemmaksi uumalta, muuttunut
pikku naiseksi. Poskien kuoppaset olivat lapsen, silmien loisto
neitosen, ja naisellista oli hänessä jo salaperäinen lumoavaisuus,
joka vangitsi, niin ettei voinut hänestä hellittää katsettaan
eikä unohtaa näkemäänsä ilmestystä. Elämä sykki ja hengitti hänen
kauttansa.
Taaskin tulivat mieleeni Avun sanat: -- Aamuruskoa kohti!
Tämän kodin suloisuus oli Avunkin elämän kehyksenä, josta hän katseli
tulevaisuuteen ja sai uskallusta.
Tunsin itseni pieneksi ja vähäpätöiseksi. Olinhan vain sivuhenkilö.
Pikku Säde oli kasvanut ylpeydeksemme, ja Avun surunvoittoinen,
lämmin katse teki sydämeni araksi. Säde oli se mahti, jota
taikauskoisen hartaasti palvoin -- hänen vallassaan oli poikani
onni tai onnettomuus, olla hänelle elämän ihanin täyteläisyys tai
tuskallisimman surun aihe. Ah...!
Tätä ajatellessani näin Säteen silmien loistavan utuisen puvun
poimuista. Hän ei vielä ollut saanut sitä oikein ylleen. Se oli
selittämätön sommittelu, josta ei tiennyt, kuinka sen sisälle pääsi,
mutta soma kuin sattumalta hartioille heitetty, hennoille olkapäille
kujeelliseksi verhoksi. Se antoi aavistaa poimujen suojaamat muodot,
vartalon, poven, lanteet, mutta vain liikehtivinä kuin virran väike
kuutamossa. Sädettä piisi tuskin voinut maalata todellisuuskuvana,
sillä hän oli niin läikehtivä, mutta muistista kylläkin. Juuri tämä
oli hänessä lumoavaa, lupasi paljon ja antaisi kenties -- pettymyksen.
Poskien hento untuva oli kuin jauhe miedontamassa ihon heleää
punaa harsomaisena ja pehmeänä. Siiri pujotti pään ylitse oman
kallisarvoisen kaulakoristeensa, jonka Säde nyt sai omaksensa.
Kummallista, kuinka tuollainen kuollut kapine voi elää kauniilla
kaulalla ja loistaa kilvan silmien kanssa, ikäänkuin valottaen
puvussa kaiken muunkin.
Säde oli jo valmis, ja Siiri meni hakemaan Avun, joka maltittomana
odotti salissa. Aika olikin jo livahtanut yli määrän.
Säde ei vielä voinut irtaantua kuvastimestaan, jossa hän hymyili
voitonvarmana.
Minä painauduin sohvan nurkkaan ja näin Avun astuvan hitaasti ja
neuvottomana kynnykselle. Hänen katseensa jäi Säteeseen, ja huulet
värähtelivät.
Minä tunsin tuon. Hänen sydämensä oli tuskassa, epätietoinen.
-- No, kelpaanko? huudahti Säde, kääntyen pois kuvastimesta.
En voinut kuulla Avun sanoja -- ne olivat niin hiljaiset. Mutta
näin hänen äkkiä riistäytyvän irti lumouksesta ja ojentavan kätensä
päättävällä tavallaan.
Säde totteli vaistomaisesti ja kohtasi Avun katseen. Hän oli jo
unohtanut oman kauneutensa.
Silloin hengitin helpommin, olin kiitollinen ja iloitsin, enkä
kuitenkaan ymmärtänyt miksi.
He lähtivät jalan. Säde ei tahtonut autoa.
Siiri ja minä avasimme ikkunan ja katselimme heitä niin kauan, kunnes
he kääntyivät kadunkulmasta.
-- Sinä saat olla onnellinen Säteestäsi, sanoin Siirille.
-- Aioin juuri sanoa, että sinä voit ylpeillä Avusta, vastasi hän.
-- Niin, katsos, näissä asioissa tyttö on aina päähenkilö. Minä ...
minä olen oikein muserrettu.
-- Ja minä olen rakastunut Apuun.
Me nauroimme ja lavertelimme yhdessä myöhään iltaan.