Dan -- Bashan -- Genesaret -- Kuulu näköala -- Palestiinan pienuus
-- Historiallisia muistoja -- Maan luonne -- Beduiinipaimenia --
Vilauksia harmaasta muinaisuudesta -- Grimesin beduinit -- Eräs
Joosuan tappotanner -- Tämän soturin sodankäynti -- Barakin tappelu
-- Kaiken pienuus.
Ratsastettuamme tunnin verran epätasaista kivistä tietä, joka oli
puoleksi tulvaveden vallassa, ja kuljettuamme Bashanin tammimetsän
läpi, saavuimme Daniin.
Tältä lakeudelta lähtee pienestä kummusta leveä virta kirkasta vettä,
joka muodostaa laajan matalan allikon ja sitten rajulla voimalla
ja lisääntyneellä vedellä lähtee matkaan. Tämä allikko on yksi
Jordanin tärkeimpiä lähteitä. Sen partaat, samoinkuin puronkin, ovat
kunnioitettavassa määrässä kauniina kukkivia oleandereita, mutta
paikan sanoin kuvaamaton ihanuus ei kuitenkaan järkytä rauhallista
mieltä pois suunniltaan, kuten Syyrian matkaoppaista saattaisi
odottaa.
Siitä paikasta, josta nyt puhun, kantaisi tykinluoti yli Pyhän maan
rajan ja putoisi pyhittämättömään maahan kolmisen mailia rajan taa.
Vasta yhden pienen tunnin matkan olimme kulkeneet Pyhän maan rajain
sisäpuolella -- emme vielä olleet ennättäneet oikein eläytyä siihen,
että nyt olimme toisenlaisella maalla kuin olimme kaiken aikaa olleet
siihen saakka, ja kuitenkin alkoi historiallisia nimiä jo olla oikein
paksulta ympärillämme! Dan - Bashan -- Hulehin järvi -- Jordanin
lähteet -- Galilean meri. Ne olivat kaikki näkyvissä lukuunottamatta
viimeksimainittua, eikä tämä ollut kaukana. Bashanin pikku kaupunki
oli ennen muinoin se kuningaskunta, joka oli Raamatussa niin kuulu
häristään ja tammistaan. Hulehin järvi on piplian "Meromin vesi". Dan
oli Palestiinan pohjoisraja, Beersheba eteläinen -- siitä sananparsi
"Danista Beershebaan". Se vastaa meikäläisiä sananparsia "Mainesta
Texasiin" tai "Baltimoresta San Franciscoon". Meidän sananpartemme
ja israelilaisten sananparsi merkitsevät molemmat samaa -- suurta
etäisyyttä. Heidän hitailla kameeleillaan ja aaseillaan oli
Danista Beershebaan noin seitsemän päivän matka -- suunnilleen
sataviisi- tai -kuusikymmentä mailia -- koko heidän maansa mitta,
eikä sille lähdetty ilman suuria valmistuksia ja monia menoja.
Tuhlaajapoika matkustaessaan "etäiseen maahan" ei luultavasti mennyt
kuin kahdeksan- tai yhdeksänkymmenen mailin päähän. Palestiinan leveys
on vain neljästäkymmenestä kuuteenkymmeneen mailiin. Missourin
valtiosta voisi leikata kolme Palestiinaa ja vielä jäisi koko joukon
ainetta neljänteenkin -- ehkäpä tulisi neljäs kokonaankin.
Baltimoresta San Franciscoon on monta tuhatta mailia, mutta kun saan
vielä eläneeksi pari kolme vuotta, voi tämän matkan junalla kulkea
seitsemässä päivässä. (Siihen aikaan kun tämä kirjoitettiin ei
pasifikratoja vielä ollut). Jos elän, niin varmaan kuljen maanosamme
poikki junalla aina silloin tällöin, mutta epäilemättä yhdessäkin
matkassa Danista Beershebaan on kylliksi. Tämä varmaan on näistä
molemmista rasittavampi. Jos sen vuoksi satumme huomaamaan, että
Danista Beershebaan israelilaisten mielestä oli valtava matka, niin
älkäämme silti naurako heille, vaan muistakaamme, että se _oli_ ja
_on_ valtava matka, kun sitä ei voi junalla kulkea.
Sillä pienellä kummulla, jonka äsken mainitsin, oli kerran Laishin
foinikialainen kaupunki. Zorahista ja Escholista lähti rosvojoukko ja
valloitti tämän kaupungin eläen siellä sitten rennosti ja vapaasti,
palvellen omatekoisia jumaliaan ja varastaen naapureilta epäjumalia,
milloin heidän omansa alkoivat lopen kulua. Jerobeam laati täällä
kultaisen vasikan kansaansa lumoamaan ja pidättämään, etteivät he
tekisi Jerusalemiin vaarallisia hartausretkiä, jotka voisivat saada
heidät jälleen alistumaan laillisen esivaltansa alle. Kaikella
kunnioituksella noita vanhoja israeliittoja kohtaan en kuitenkaan
voi jättää huomioon ottamatta sitä seikkaa, etteivät he aina
olleet kyllin lujia vastustaakseen kultaisen vasikan viettelyksiä.
Ihmisluonto ei ole sen jälkeen paljoakaan muuttunut.
Nelisenkymmentä vuosisataa takaperin Mesopotamian arabialaiset
ruhtinaat hävittivät Sodoman kaupungin ja muiden vankien keralla
veivät mukanaan patriarkka Letinkin ja matkallaan omille mailleen
toivat hänet tänne. He toivat hänet Daniin ja Arbaham, joka ajoi
heitä takaa, hiipi hiljaa yösydännä kuiskailevain oleanderien
keskitse, mahtavain tammien varjossa, ja hyökkäsi makaavain
voittajain päälle ja havautti heidät unestaan teräksen kalskeella.
Hän sai takaisin Lotin ja kaiken muun ryöstösaaliin.
Lähdimme taas liikkeelle. Olimme nyt vihannassa laaksossa, joka oli
viittä tai kuutta mailia leveä ja viittätoista pitkä. Ne joet, joita
sanotaan Jordanin lähteiksi, juoksevat sen läpi Hulehin järveen,
matalaan, läpimitaten kolmea mailia leveään järveen, ja järven
eteläpäästä lähtee koko Jordanin vesi yhdessä uomassa matkaan.
Rämeen ja laaksoa paartavain vuorien välillä on melkoinen vyöhyke
hedelmällistä maata. Laakson Danin puoleisessa päässä on puolet
maasta kovaa ja hedelmällistä ja Jordanin lähteitten kastamaa.
Sitä on riittävästi yhdeksi maatilaksi. Se melkein oikeuttaa Danin
valloittajain, seikkailevan rosvojoukon, lähettämäin vakoojain
innostuksen. He sanoivat: "Me olemme nähneet sen maan ja katso se on
sangen hyvä... Se on paikka, jossa ei mitään puutu siitä mitä maan
päällä on."
Heidän ihastuksensa oli oikeutettu ainakin siinä mielessä, etteivät
he olleet koskaan nähneet näin hyvää maata. Ja sitä oli riittävästi
runsaan elannon antajaksi heidän kuudellesadalle miehelleen ja näiden
perheille.
Kun olimme saapuneet alas Danilaisen maatilan lakealle osalle,
tulimme paikoille, joissa saatoimme kerrassaan ajaa juosten. Se oli
huomattava asianhaara.
Olimme monta päivää yhteen mittaan suurella vaivalla kiipeilleet
yli loppumattomien mäkien ja kallioiden, ja tullessamme äkkiä tälle
hämmästyttävälle kappaleelle kivetöntä lakeutta kannusti joka mies
hevostaan ja lähti kiitämään nopeudella, joka epäilemättä tuotti
itsekullekin mitä suurinta iloa, mutta jota Syyriassa olisi ollut
turha koettaa käsittää.
Tässä oli viljelyksenkin merkkejä -- tässä maassa harvinainen näky
-- eekeri tai pari viljavaa maata, jossa oli edellisen vuoden
vehnänsänkeä, korret peukalon vahvuisia, mutta sangen kaukana
toisistaan. Mutta tämmöisessä maassa se oli näky, joka teki mitä
virkistävimmän vaikutuksen. Lähellä sitä oli virta ja virran
partaalla suuri lauma kumman näköisiä syyrialaisia vuohia ja lampaita
mielihalulla söi soraa. En väitä tätä kivikovana tosiasiana -- minä
vain _otaksun_, että ne mahtoivat syödä soraa, siinä kun ei näyttänyt
olevan mitään muuta syötävää. Paimenet, jotka niitä paimensivat,
olivat ilmettyjä Joosefeja ja hänen veljiään, siitä minulla ei ole
vähintäkään epäilystä. He olivat kookkaita, voimallisia ja sangen
tummaihoisia beduiineja, parrat sysimustat. Huulet olivat lujat,
silmät kiinteät ja käynti oli kuin kuninkaiden. Heidän kirjava
päähineensä oli puoleksi lakki, puoleksi hilkka, ripsulliset päät
harteille riippuen ja väljä isopoimuinen viitta leveillä mustilla
kaistaleilla poikittain juovittu -- sama puku siis, johon aina
näkee erämaan tummaihoiset pojat kuvattuina. Nämä kyllä näyttävät
siltä, että he myisivät nuoremman veljensä, jos ilmaantuisi
tilaisuus. Heillä on tuon vanhan kannan tavat, puku, toimet ja
höllät periaatteet. (Viime yönä he kävivät leirimme kimppuun, enkä
ole heille juuri suopea.) Heillä oli kerallaan noita kääpiöaaseja,
joita Syyriassa näkee kaikkialla ja jotka ken tahansa muistaa "Pyhän
perheen pakoa Egyptiin" kuvaavista tauluista, joissa Maria ja lapsi
ratsastavat ja Joosef rinnalla kävelee, kohoten korkealle pienen
aasin olkain yläpuolelle.
Mutta toden teolla täällä mies ratsastaa ja kantaa lasta ja vaimo
kävelee. Tavat eivät ole Joosefin ajoista muuttuneet. Emme huolisi
seinällemme taulua, jossa Joosef ratsastaisi ja Maria kävelisi. Me
pitäisimme sitä pyhyyden loukkauksena, mutta syyrialainen kristitty
ei katselisi kuvaa samoilla tunteilla. Mutta minä tiedän, että tämän
jälkeen pidän epätarkkana taulua, josta puhuin.
Emme tietenkään voineet asettua ja jäädä parin kolmen tunnin matkan
päähän leiristämme, vaikka puro olikin rinnallamme. Taivalsimme
sen vuoksi tunnin verran edelleen. Näimme sitten vettä, mutta ei
missään meitä ympäröivässä autiudessa ollut jalan vertaakaan varjoa,
ja me olimme paistua kuoliaaksi. "Niinkuin suuren kallion varjo
nääntyneessä maassa." Pipliassa ei ole mitään kauniimpaa kuin tämä
eikä varmaankaan ole ainoatakaan paikkaa, missä me olemme vaeltaneet,
joka voisi antaa sille niin liikuttavan ilmauksen kuin tämä
tulikuuma, paljas, puuton maa.
Täällä ette pysähtele juuri mihin vain haluatte, vaan milloin voitte.
Löysimme vettä, mutta emme varjoa. Matkustimme edelleen ja vihdoin
löysimme puun, mutta emme vettä. Levähdimme ja söimme päivällisemme
ja tulimme tähän paikkaan, Ain Mellahahiin. Se oli sangen lyhyt
päivämatka, mutta dragomaani ei halua kulkea kauemmaksi, jonka vuoksi
hän on keksinyt sen uskottavalta tuntuvan valheen, että maassa
tästä eteenpäin vilisee rosvoilevia arabialaisia, joiden keskellä
nukkuminen voisi käydä liian vaaralliseksi ajanvietoksi. No niin,
varmaankin he ovat vaarallisia. Aseina heillä on vanha ruostunut,
säissä ränstynyt piilukkoinen pyssy, jonka piippu on pidempi kuin
mies itse. Tähtäimiä ei ole ensinkään. Se ei kanna kauemmaksi kuin
tiilikivi eikä ole puoleksikaan yhtä tarkka. Ja suuressa vyöliinassa,
jonka he käärivät pariin kolmeen kertaan vyötäistensä ympäri, on
kaksi tai kolme aivan mahdotonta vanhaa hevospistoolia, jotka
ovat ikuisesta käyttämättömyydestä ruostuneet -- aseita, joiden
palamiseen kuluisi paraiksi sen verran aikaa, että ennättäisitte
kulkea kantomatkan ulkopuolelle, jonka jälkeen ne halkeisivat ja
repäisisivät arabialaiselta pään pois. Erinomaisen vaarallisia
todella ovat nämä erämaan pojat. Vereni oli tapana hyytyä lukiessani,
kuinka nipin näpin Wm. C. Grimes usein pelastui beduiinien kynsistä.
Mutta luullakseni voisin nyt lukea hänen kuvauksensa ihoni käymättä
kananlihalle. Ei hän luullakseni missään sano, että beduiinit
todella hyökkäsivät hänen kimppuunsa tai koskaan kohtelivat häntä
pahoin, mutta melkein joka toisessa luvussa hän huomasi niiden
lähestyvän, ja vaaran hän aina osasi kehittää verta hyydyttävällä
tavalla. Ja hän aina ihmetteli, miltä hänen etäisistä omaisistaan
mahtaisi tuntua, jos he näkisivät vaeltavan poika parkansa jalat
uupuneina, silmät hämärinä, tämmöisessä kamalassa vaarassa. Ja
ajatteli viimeisen kerran sitä vanhaa kotia ja rakasta vanhaa kirkkoa
ja lehmää ja kaikkea muuta. Ja lopuksi oikaisi satulassa selkänsä
niin suoraksi kuin suinkin, veti luotettavan revolverinsa ja sitten
iski "Mohammedin" kylkeen kannukset ja hyökkäsi suoraa päätä julmaa
vihollista vastaan myydäkseen henkensä niin kalliista hinnasta kuin
suinkin. Tosin beduiinit eivät koskaan tehneet hänelle mitään, kun
hän saapui, eivätkä ensi kädessä edes aikoneet tehdä hänelle mitään,
vaan kummastelivat, mitä hittoa hän mahtoi pitää niin suurta melua.
Mutta en kuitenkaan voinut vapautua siitä mielipiteestä, että jokin
kamala vaara oli vältetty tuon miehen hurjapäisen rohkeuden avulla,
enkä sitten koskaan voinut rauhallisesti nukkua, kun olin lukenut
Wm. C. Grimesin beduiineista. Mutta nyt minä luulen, että koko tuo
beduiinijuttu on paljasta petosta. Minä olen tuon hirviön nähnyt eikä
hän vedä minulle juoksussa vertoja. En koskaan aio pelätä sitä, että
hän uskaltaa seisoa oman pyssynsä takana ja laukaista sen.
Noin tuhatviisisataa vuotta ennen Kristuksen syntymää oli tämä
meidän leiripaikkamme Meromin vetten partaalla Joosuan erään
teurastustappelun näyttämönä. Jabin, Hazorin kuningas (jostain Danin
seuduilta) kutsui kokoon kaikki sheikkinsä väkineen valmistautumaan
taisteluun Israelin hirmuista kenraalia vastaan, joka lähestyi.
"Ja kun kaikki nämä kuninkaat olivat tulleet koolle, menivät ne
ja asettuivat yhdessä Meromin vetten luo taistellakseen Israelia
vastaan.
"Ja he lähtivät ulos, he ja heidän joukkonsa heidän kanssaan,
paljon kansaa, niin paljon kuin on luvultaan hiekkaa meren
rannalla", j.n.e.
Mutta Joosua hyökkäsi heidän kimppuunsa ja tuhosi heidät kaikkineen.
Se oli hänen tavallista sotapolitiikkaansa. Hän ei koskaan jättänyt
sanomalehtikirjeenvaihtajille tilaisuutta väitellä, kuka oli
taistelussa voittanut. Hän teki tästä laaksosta, joka nyt on niin
tyyni, löyhkävän teurastustarhan.
Jossain tässä maanpuolessa -- en varmaan tiedä missä -- Israel sata
vuotta myöhemmin taisteli toisenkin ankaran tappelun. Naisprofeetta
Deborah käski Barakia ottamaan kymmenentuhatta miestä ja käymään
toista Jabin kuningasta vastaan, joka oli jotain tehnyt. Barak
tuli alas Taborin vuorelta, joka on täältä kahdenkymmenen tai
viidenkolmatta mailin päässä, ja alkoi taistelun Jabinin sotavoimaa
vastaan, joita Sisera johti. Barak voitti taistelun ja sillä välin
kun hän täydensi voittoansa tappamalla loputkin voitetusta väestä,
kuten tavallista oli, pakeni Sisera jalan, ja kun hän oli melkein
nääntyä uupumuksesta ja janosta, käski Jael, eräs nainen, jonka
tuttava hän oli ollut, häntä tulemaan telttaansa lepäämään. Uupunut
soturi hyvinkin mielellään suostui ja Jael valmisti hänelle vuoteen.
Hän valitti ankaraa janoa ja pyysi jaloa pelastajaansa tuomaan
maljalla vettä. Vaimo toi hänelle maitoa ja hän joi kiitollisena
ja kävi uudelleen nukkumaan unhottaakseen mieluisissa unelmissa
menetetyn tappelunsa ja nöyryytetyn ylpeytensä. Kun hän oli nukkunut,
hiipi nainen hiljaa ja löi vasaralla kamalan telttanaulan hänen
aivoihinsa!
"Sillä hän makasi sikeässä unessa ja oli uupunut. Niin hän kuoli".
Näin kuuluu piplian liikuttava kertomus. "Deboran ja Barakin" laulu
kiittää Jaelia ylistelevin sanoin tästä muistettavasta teosta:
"Siunattu yli kaikkien vaimojen on Jael Keniittalaisen Heberin
vaimo, siunattu hän on oleva yli kaikkien vaimojen, mitä on
teltassa.
"Hän pyysi vettä ja tämä toi hänelle maitoa, toi voita kalliilla
kupilla.
"Jael otti naulan käteensä ja oikeaan käteensä työmiehen vasaran
ja vasaralla hän iski Siseran ja puhkaistuaan hänen ohimonsa
hakkasi poikki hänen päänsä.
"Hän lyyhistyi Jaelin jalkain juureen, putosi pitkäkseen. Jaelin
jalkain juureen hän lyyhistyi ja putosi. Siihen mihin hän
lyyhistyi, siihen hän kuolleena putosi."
Kumma kyllä on Comanche intiaaneilla samat omituiset patriarkalliset
tavat kuin valitulla kansallakin oli.
Tämänkaltaisia järisyttäviä kohtauksia ei tässä laaksossa enää satu.
Siinä ei ole koko matkalla ainoatakaan kylää -- ei kolmenkymmenen
mailin matkalla kumpaankaan suuntaan. Siinä on beduiinien telttoja
kaksi tai kolme pientä ryhmää, mutta ei ainoatakaan vakinaista
asumusta. Näillä seuduin voi ratsastaa kymmenen mailia näkemättä
kymmentäkään ihmisolentoa.
Tätä seutua koskee eräs profeettain ennustuksista.
"Minä tahdon saattaa sen maan häviöön; ja vihamiehenne, jotka
siinä asuvat, hämmästyvät sitä. Ja minä hajoitan teidät pakanain
joukkoon ja paljastan miekan teidän jälkeenne; ja teidän maanne
on oleva autio ja teidän kaupunkinne hävitetyt."
Ei kukaan, joka seisoo tässä hylätyn Ain Mellahahin luona, voi sanoa,
etteikö ennustus ole toteutunut.
Eräässä raamatun värsyssä, jonka olen yllä maininnut, puhutaan
"kaikista näistä kuninkaista". Se paikalla herätti huomiotani, koska
se mielessäni herättää niin valtavasti erilaisia vaikutuksia, kuin
mitä se aina teki kotona. Huomaan kylläkin selkeästi, että jos tahdon
hyötyä tästä retkestä ja päästä oikein ymmärtämään siihen liittyvät
mielenkiintoiset asiat, täytyy minun uskollisesti ja perusteellisesti
karsia mielestäni koko joukon käsityksiä, jotka tavalla tai
toisella olen tästä Palestiinasta muodostanut. Minun täytyy ryhtyä
järjestelmälliseen vähennystyöhön. Samoinkuin rypäleeni, jotka
vakoojat kantoivat pois Luvatusta maasta, olen Palestiinaan nähden
kaikesta muustakin muodostanut liian suuret käsitykset. Jotkut
niistä ovat aivan kurjat. Sana Palestiina herätti minussa aina
epämääräisen mielikuvan maasta, joka kooltaan lähenteli Yhdysvaltoja.
Syytä en tiedä, mutta niin oli laita. Luultavasti se johtui siitä,
etten ymmärtänyt, kuinka pienellä maalla voisi olla niin suuri
historia. Enkö liene vähän ällistynyt sitäkin, kun huomasin Turkin
suursulttaanin olevan vain tavallisen kokoisen miehen. Minun
täytyy koettaa vähentää käsitykseni Palestiinasta kohtuullisempaan
muotoon. Poikana toisinaan saa suuria vaikutelmia, joita vastaan
sitten saa taistella koko elämänsä. "Kaikki nämä kuninkaat". Aina
kun luin nämä sanat pyhäkoulukirjasta muistin semmoisten maitten
kuin Englannin, Ranskan, Espanjan, Saksan ja Venäjän y.m. kuninkaat
puettuina loistaviin jalokivikoruisiin viittoihinsa, marssien
juhlasaatossa, kultavaltikat kädessään ja päässään loistavat kruunut.
Mutta täällä Ain Mellahahissa, Syyrian läpi tultua ja maan luontoon
ja tapoihin perusteellisesti tutustuttua, menettää lauseparsi
"kaikki nämä kuninkaat" suuruutensa. Nyt ajattelen vain kourallista
pikkupäälliköitä -- huonosti puettuja ja huonoissa oloissa eläviä
raakalaisia, meidän intiaaniemme kaltaisia, jotka ovat hallinneet
silmän kantomatkan päässä toisistaan ja joiden kuningaskunnat olivat
suuria, kun niiden ala oli viisikin neliömailia ja asukasluku
parituhatta sielua. Joosua eräällä kuululla sotaretkellään tuhosi
kolmenkymmenen "kuninkaan" valtakunnat, jotka yhteensä eivät
käsittäisi enempää maata kuin neljä meikäläistä tavallisen kokoista
kauntia. Se vanha köyhä sheikki, jonka näimme Kesarea Filippissä
sadan repaleisen miehensä keralla, olisi ollut "kuningas" noina
muinoisina aikoina.
Kello on seitsemän aamulla, ja kun olemme maaseudulla, pitäisi ruohon
kimallella kasteesta, kukkien täyttää ilma tuoksullaan ja lintujen
laulaa puissa. Mutta voi, ei kastetta täällä, ei kukkia, ei lintuja,
ei puita. Täällä on vain lakeutta ja varjoton järvi ja niiden takana
karuja vuoria. Teltat lakoilevat nurin ja arabialaiset riitelevät
kuin kissa ja koira niinkuin tavallisesti, leiripaikka on täynnään
myttyjä ja kimppuja, niitä paraillaan kuormataan muulien selkään ja
nopeaan edistyy työ, hevoset on satuloitu, päivänvarjot ovat esillä,
kymmenen minuutin kuluttua nousemme satulaan, jonka jälkeen pitkä
jonomme lähtee liikkeelle. Mellahahin valkoinen kaupunki, hetkeksi
noustuaan ylös kuolleitten vuosisatain syvyyksistä, katoaa jälleen
jälkeä jättämättä.