Pieni yksinkertainen huone Darnleyn asunnossa.
DARNLEY ja TAYLOR tulevat sisään; edellinen nojautuu
viimemainittuun ja käy hyvin hitaasti.
DARNLEY. Ilta-aurinko! -- Täällä on parempi ... kävelkäämme vähäisen.
-- Kun sairastuin on hän taas tullut luokseni. Luuletko että hän tulee
tänä iltana?
TAYLOR. Hän tulee varmaankin.
DARNLEY. Mutta on jo myöhäistä, hänen pitää mennä Margaretan häihin;
hänelle ei jää mitään aikaa minua varten.
TAYLOR. Oi, herrani, jospa te ajattelisitte häntä vähemmin.
DARNLEY (seisahtuu). Älä väsy, William! Olen heikko, kurja sielu, minä
luistan taas alas Knox'in korkeudesta. -- Pelkään Knox'ia. Hän minua
hallitsee, hän minua viehättää, vaan hän ei ymmärrä minua. (Kävelee
vähän, seisahtuu.) William, maailma ylenkatsoo heikkoja; sillä se
ihailee voimaa, olkoonpa vaikka pahuudenkin voima. He ihailevat
paholaista.
(Kävelee).
TAYLOR. Herrani, älkää puhuko niin! Paitsi sitä ei maailman tuomio ole
Knox'in.
DARNLEY. Niin kauan kuin järki ja tunne ovat yksimieliset, on ihminen
terve (seisahtuu), mutta pahuus on järjen sota tunnetta vastaan;
heikkous on tunteen sota järkeä vastaan. Mutta maailma on aina järjen
puolella -- aina.
(Kävelee).
TAYLOR. Ei aina.
DARNLEY (seisahtuu). Oi, jos ymmärtäisivät heikkoa! Hän on heikko
sentähden että hän salaa sydämmessänsä jotain, jota kohtaan hän on
uskollinen, toivoa, muistoa, lempeä. Hän tietää että hän sen kautta
surmansa saa, hän tuhansia kertoja koettaa päästä irti; mutta hänen
tunteensa ovat liian syvät, hän vajoo ja on kiinni.
(Kävelee).
TAYLOR. Tämä itse-tutkimus teitä heikontaa, sillä se ryöstää tahdon
voimia teiltä.
DARNLEY (hetken äänettömyyden jälkeen). Pahan ihmisen kestävyys ei ole
uskollisuutta, ja sitä ihaillaan kuitenkin. Paha, (seisahtuu) hän
paaduttaa sydämmensä jonkun ajatuksen valtaan, hän sulkeutuu vihaansa
ikäänkuin linnaan, jonka kaikki sillat hän on heittänyt pois. Sitä
maailma ihailee!
(Kävelee).
TAYLOR. Te peloitatte itseänne! Te asetatte eteenne pelkoa joka
haaralle.
DARNLEY. Ihmiset tahtovat nähdä suurta taistelua, jota seuraa suuri
voitto tai suuri tappio! (seisahtuu). He eivät huomaa sädemurtoa heikon
sielussa, noita tuhansia valon-murtamia, jotka välähtelevät ja katoovat
kunnes koko pisara on haihtunut ilmaan. -- -- -- Nyt aurinko meni
maille! Mikä kummallinen taivas, William, minä tuskastun, katso, katso!
Onko se ennustusta, onko se taivaan vihaa, minä vapisen, oi, William,
vie minut istumaan!
TAYLOR. Herrani, taistelkaa toki hiukan vastaan.
DARNLEY. Minä en voi, tämä vavistus! Oi, lue vähä, auta minua, joudu,
sydäntäni ahdistaa niin!
TAYLOR (lukee avatusta kirjasta). "Kuinka kauan sinä Herra peräti
tahdot minua unhottaa? Kuinka kauan sinä peität kasvos minulta? Kuinka
kauan minä neuvoa pidän sielussani? Ja ahdistetaan sydämmessäni, joka
päivä? Kuinka kauan yltyy viholliseni minua vastaan...?"
DARNLEY. Minä en käsitä sitä, sanat uhkaavat minua ja heittävät tummia
varjoja yli koko olentoni.
TAYLOR (on taas aloittamaisillaan, mutta samassa kuuluu torvien ja
huilujen soitanto, joka pian lakkaa). Se on kuningatar!
DARNLEY. Niin, se on hän, se on Maria, joka ei minua unohda! Sytytä
kynttilät, monta kynttilää, hän tulee, tuo julma ja ihana, joka vie
minulta hengen, -- tuo tulinen, joka polttaa samalla kuin hän
lämmittää! Oi, tee valoisaksi täällä, vedä peitteet ikkunain eteen!
Eikö sinulla ole suitsutusta? Heitä hyvänhajuista vettä ympärille,
aseta tulisoittoja talon eteen!