(John Knox lukee suuresta kirjasta. Kolkutetaan).
KNOX. Tule!
(William Taylor tulee sisään).
TAYLOR. Vanha opettajani ja hyväntekijäni! Onko teillä hetken aikaa
kuunnella minua?
KNOX. Mielelläni.
TAYLOR. Minä olen tullut kuninkaan, onnettoman Henrik Darnley'n
hovipojaksi. -- Etsin hänelle apua.
KNOX. Minunko luona?
TAYLOR. Hurskaan miehen luona. Joka Skotlannissa on sielustaan sairas,
hän haluaa päästä John Knox'in luo.
KNOX. Henrik Darnleyko haluaa tänne tulla?
TAYLOR. Niin; -- huonosti kävi Dunbar'in linnassa! -- Hän on pilkattu
ja hylätty kaikilta ihmisiltä, itseltänsäkin.
KNOX. Yksinäistä heikkoa huokausta sairaasta sielusta ei ole
kuunteleminen.
TAYLOR. Ei, tämä on enemmän. Häntä kohtelevat kovasti sekä
kuningatar että muut, Darnleyn herkkätuntoinen luonne on epätoivoon
menehtymäisillään. Nyt pitäisi rientää hänen avuksensa, nyt on kylvön
aika.
KNOX. Hän on kykenemätöin ankaraan katumukseen, oikeaan parannukseen.
Hän on korsi.
TAYLOR. Hänen lempensä kuningattareen on kuitenkin ollut täydellinen.
Siitä voisi ehkä korkeampi rakkaus syntyä.
KNOX. Niin, kun vaan ei kuningatar enää siihen sekaantuisi.
TAYLOR. Ei ole pelkäämistä. Kuningatar häntä kammoo.
KNOX. Mitä nyt taas on tapahtunut?
TAYLOR. Kuningatar on häneltä vaatinut että hän julkisesti sanoo
itsensä vapaaksi kaikesta yhteydestä liittolaisten kanssa; sillä muuten
kuningatar ei voi näitä rangaista; -- sen hän heikkoudessaan on tehnyt.
Mutta liittolaiset kostivat ja näyttivät toteen että Darnley on
allekirjoittanut kuningattaren vallasta-luovuttamisen. -- Tätä
kuningatar ei voi unohtaa.
KNOX. Niin, näetkös mikä kurja ihminen hän on.
TAYLOR. Jos kuningatar vaatisi häntä kiroomaan omaa äitiänsä, niin hän
sen tekisi!
KNOX. Hänessä on siis innostumisen kykyä.
TAYLOR. Suuressa määrässä! Mutta hän ei voi sitä hallita, -- hän
sittenkin vielä vaivaisi kuningatarta luulevaisuudellansa.
KNOX. Onhan Rizzio nyt kuollut?
TAYLOR. Niin, mutta hän oli luulevainen kuolleenkin Rizzion suhteen.
Hän ei sallinut kuningattaren kunnioittaa Rizzion muistoa. Siitä tuli
pahin kaikesta: kun kuningatar sai poikansa, oli hän liikutettu kuin
kaikki nuoret äidit ja tahtoi nähdä isää; mutta koska kuningas sillä
hetkellä oli koston-himon omana, ei hän ollut tietävinänsä että se oli
hänen poikansa! -- Tätä ei kuningatar koskaan voi anteeksi antaa!
KNOX. Hän on samalla pahankurinen lapsi ja äärettömän heikko.
TAYLOR. Mutta tämä lapsellisuus oli kerran niin täynnä innostunutta
rakkautta, -- se se olisi, joka kuningatarta viehättikin. Jos tämän
luonne silloin olisi ollut niin vakava, että se olisi tukenut kuninkaan
heikkoutta, niin Darnley nyt olisi mies. Molemmat ovat syylliset.
KNOX. Hän heiluu kuningattaren oikkujen mukaan niinkuin ne lastut,
joita lapset heittävät lammikkoon ja joille sitten itse luovat tuulta.
Kuules, William, minä en tahdo puuttua tähän. -- Minulla on totisempaa
työtä.
(Lukee).
TAYLOR. Suokaa mulle anteeksi, herrani, minä olen itse neuvonut häntä
tähän, nyt hän ikävöi teitä.
KNOX. Sinulle on annettu anteeksi hyvän tarkoituksesi tähden; mutta
sinun olisi pitänyt ymmärtää, ett'ei minulla ole aikaa semmoisia
epävakaisia toiveita varten.
(Lukee, vaiti-olo).
TAYLOR. Minä olin itse yhtä kurja kun ensi kerran tulin teidän luo.
KNOX. Minä voin uudestaan istuttaa tuoreen puun, vaan en kuivaa.
TAYLOR. Niin kauan kuin yksi vihanta oksa löytyy, voi toivoa kevättä.
KNOX. Minun täytyy ensin nähdä tuo oksa. Mene nyt, William! Elämäni
tunnit eivät ole niin lukuisat enää; minun täytyy käyttää niitä, jotka
jälellä ovat.
TAYLOR (itsekseen). Ja hän odottaa ulkopuolella! -- Jos hän tältäkin
ovelta syöstään pois, niin on kuoleman ovi hänelle lähin.
KNOX. Tahdoitko minulta muuta?
TAYLOR. En, herrani!
KNOX. Sinä olet tullut turmelluksen taloon, William, sinun pitäisi --
olla etsimättä kiusausta.
TAYLOR. Olen ainoastaan etsinyt yhtä, jonka kaikki ovat hylänneet.
KNOX. No, se on sinulle kunniaksi. -- Jätä minut rauhaan.
(Lukee).
TAYLOR. Jääkää hyvin, herrani! (hiljaa). Luulenpa kuitenkin että
uskallan!
KNOX. Hyvästi William! (Taylor menee, Knox lukee, pysähtyy). Mikä
viisaus! Runoilijan sanat ovat kuin rahoja jalosta metallista; niillä
on aina arvoa, mutta rahan-merkit kuluvat, ja pian niitä ei enää
käytetä. Herran Sana on kuin timantti; se ei kulu konsanaan, vaan
säteilee samalla loistolla Herran viimeiseen päivään asti.
(Kolkutetaan).
Tulkaa!