Kauppi, Amalia ja Kantaja.
(Evert ja Amalia muodinmukaisissa matkavaatteissa tulevat sisään
keskiovesta. Kumpikin heistä kantaa pientä matkasäkkiä. Heidän
jälessään käy kantaja matkalaukku kädessä.)
_Evert_. Jumalan kiitos, armaani, että matka kyytihevosilla on
viimeinkin loppunut! (Panee pois matkasäkin).
_Amalia_. Olenpa ininäkin uuvuksissa!
_Evert_ (kantajalle). Saammeko me vielä kauankin odottaa junaa?
_Kantaja_. Yhden tunnin, herra. Kas niin, tässä on matkalaukkunne, muut
tavarat ovat tuolla ulkona, kunnes juna tulee.
_Evert_. Hyvä — kas tässä; (antaa hänelle rahaa) toimittakaa meille
myös piletit (menee kantajan kanssa peremmälle) ja tässä on teille
vaivoistanne.
_Amalia_ (on astunut etupuolelle pöydän luo ja panee pois matkasäkin).
Täällä on kaikki niinkuin ennenkin, muuttumatta! Voi, kuinka tämä
huone muistuttaa minua meidän häämatkastamme! Siitä on nyt kulunut jo
kokonainen vuosi, ihan ummelleen vuosi.
_Kantaja_. Kiitoksia paljon, herra! (Menee.)
_Amalia_. Muisteleelcohan Evertkin, että tänään vuosi sitten olimme
myös täällä alkaaksemme yhteistä matkaamme elämän ulapalla? (Istuikse.)
_Evert_ (lähenee Amaliaa). Kas niin, kultamuruseni — levähdä nyt
hiukan. Saanko käskeä sinulle virvoketta? Saamme odottaa vielä
kokonaisen tunnin.
_Amalia_. Kiitos kaunis, hyvä Evert! — Sinä olet aina niin kiltti.
(Ojentaa hänelle kätensä.)
_Evert_. No, mitäpä tuosta — sehän on suurin huvitukseni. Mutta —
katsos vaan — siinähän on jo tämänpäiväinen lehtikin! (Ottaa lehden.)
Onpa niinkin — torstaina —
_Amalia_. Aiotko nyt ruveta lukemaan?
_Evert_. En, minä silmäilen vaan — noin viimeisimmät kurssit. (Lukee
istuen keskimmäisen pöydän ääressä.)
_Amalia_. Kummallista, että miesten päässä pyörivät aina vaan heidän
asiansa, ja meidät unhottavat he kokonaan.
_Evert_ (lukien). Italian kurssi kohoaa — sepä merkillistä, se.
_Amalia_ (puoliääneen itsekseen). Minusta nähden ei ollenkaan.
_Evert_. Amerikan — hm, seisoo kuin naulattuna paikallaan — kolmen
viikon kuluessa ei ole liikahtanutkaan.
_Amalia_ (erikseen). Ei sekään liikuta minua. Vuosi takaperin tästä
päivästä hän ei ajatellut amerikkalaisia, eikä italialaisiakaan.
_Evert_ (lukien). Mitä sinä sanoit?
_Amalia_. Minäkö — ajattelin vaan, mikähän kurssi oli vuosi sitten?
_Evert_. Amerikanko?
_Amalia_. No vaikkapa Amerikankin, sama se minusta — mutta ummelleen
vuosi sitten — kenties muistatkin?
_Evert_. Ummelleen vuosi sitten — mitenkä se nyt juolahtikaan päähäsi?
Mutta maltappas (aprikoiden). Heinäkuussa — mennä vuonna heinäkuussa.
_Amalia_ (itsekseen). Aha — hääpäivään ne kurssit sittenkin päättyvät.
_Evert_. Heinäkuussa — heinäkuussa — oikein — möin silloin koko joukon
venäläisiä 5 %:n maan lunastusseteleitä ja ostin muutamia Etelä-Suomen
höyrylaivayhtiön osakkeita. Mutta aivan varmaan tiedän, että ultimo
elokuussa —
_Amalia_ (keskeyttäen). Ei, ei elokuussa. Minä tarkotan heinäkuuta —
pysykäämme nyt vaan heinäkuussa —.
_Evert_. Mutta sehän on merkillistä — heinäkuussa —
_Amalia_. Niin juuri! Jollen erehdy, matkustimme silloin —
_Evert_ (tuijottaen lehteen). Vai niin — onpa sekin kysymys:
arvopaperiako, vaiko puhdasta rahaa? Hm, erotus ei ole tosin aina
suuri, mutta onpa siinä erotusta kuitenkin. Ymmärräthän?
_Amalia_. Arvopaperi ja puhdas raha eivät liikuta minua; tuumin yhä vaan,
mikä kurssi oli viime vuonna heinäkuussa.
_Evert_. Aina vaan heinäkuussa. Viime heinäkuussahan oli meillä häät — —
_Amalia_ (iloissaan). Häät! Katsoppas, Evert, enkö ollut nyt oikein
näppärä?
_Evert_. Näppäräkö? Hyvänen aika — etköhän vaan pannut salaa jotakuta
rahasummaa Yhdyspankkiin — vaimo parka — silloin olisit saanut aika
tappion.
_Amalia_ (pahoillaan). Joutavia — enhän minä edes ajatellutkaan
sellaista.
_Evert_. Etkö? Nyt tuntuu, kuin olisi taakka pudonnut hartioiltani.
Mutta onko se aivan varma?
_Amalia_. Ihan varma — tahdoin vaan saada sinut muistelemaan.
_Evert_ (neuvovalla äänellä). Rakas lapsi! Tee minulle mieliksi, älä
koskaan osta äläkä myy mitään arvopapereita minun tietämättäni! Et voi
uskoa, kuinka siitä saattaa toisinaan saada turkkiinsa.
_Amalia_. Mutta minä tahdoinkin vaan —
_Evert_. Se on sinun välttämättömästi luvattava minulle — sillä
nykyjään muuttelevat kurssit ihan hirveästi. Kuules vain — (Lukee
joitakuita kurssi-ilmotuksia.)
_Amalia_. Voi tuota miestä! (Ääneen.) Mutta kuulehan minua toki, Evert!
_Evert_ (lukemiseen syventyneenä. Ulkoa kuuluu lokomotiivin
vihellyksiä.) Hm — kyllä minä kuulen — kuulen —
_Amalia_. Eikö lainkaan muistunut mieleesi, että ummelleen vuosi sitten
istuimme juuri samalla paikalla, juuri tässä näin? Tuossa noin sanoit
minulle: Amalia, sinä olet minulle tuonut paratiisin maan päälle —
en voi tulla enää onnellisemmaksi! Maailma, sanoit sinä, on suuri
näkinkenkä, jossa sinä vaan olet ainoa helmi... Mutta ethän sinä
kuulekaan minua?!
_Evert_. Kuulen kyllä, — sanoit äskettäin: paratiisi on suuri
näkinkenkä. (Lukee edelleen lehteä.)
_Amalia_. Voi meitä vaimoparkoja, me vasta olemme raukkoja — niin ne
miehet muuttuvat ja nyt vasta vuosi hääpäivästämme — mitenkähän sitten
vastedes käynee! (Pitää liinaa silmiensä edessä ja nyyhkii.)
_Evert_. Mitä nyt — mitä nyt on tapahtunut oikeinhan sinä itket!
_Amalia_ (itkien). Puhuin sinulle kokonaisen tunnin etkä sinä huolinut
kuulla minua edes minuuttiakaan. —
_Evert_ (panee pois lehden). Kokonaisen tunnin, enkelini — emmehän
ole olleet tässä kuin korkeintaan viisi minuuttia, — mutta lakkaa jo,
kuuntelen nyt sinua, — mitä sinä juttelitkaan?
_Amalia_, Puhuin siitä, että tänään vuosi sitten olimme me myös täällä,
juuri tässä näin. Tulimme silloin, istuimme tähän ja —
_Evert_. Ja söimme suuruksen! Oikein, täällä haukkasimme me pihvin, —
nyt muistan vallan hyvästi! (Nousee ja soittaa kelloa.)
_Amalia_. Ei — nyt menet sinä jo liian pitkälle.
(Palvelija tulee)
_Evert_ (palvelijalle). Laittakaa pihvipaisti!
_Palvelija_. Heti paikalla, herra! (Menee.)
_Amalia_. Sinä olet tänään ihan — sietämätön.
_Evert_. Minäkö sietämätön?
_Amalia_. Niin juuri, sinä itse. Siinä ei ollut tarpeeksi, että sain
niin paljon vaivata itseäni, vieläpä ihan turhaan — muistuttaakseni
sinua niistä hetkistä, joita itse sanoit mitä ihanimmiksi — minun
täytyy vielä kärsiä sitäkin, että paljon paremmin muistat jonkun
pihvin kuin noita aikoja —
_Evert_. Mutta Amalia kulta, minä —
_Amalia_. Älä koetakkaan puolustaa itseäsi, tunnen sinut kuin viisi
sormeani. — Tiedän nyt ihan selvästi olevani raakalaisen hirmuvaltiaan
uhri. (Purskahtaa itkuun).
_Evert_ (sivulle). Onko mokomata kuultu! (Ääneen.) Pyydän sinua, hyvä
lapsi, — ole nyt toki viisas — äläkä itke — en voinut aavistaakaan,
että sinä olet niin herkkähermoinen! —
_Amalia_. Turhaa onkin itkuni. En tahdo itkeä, enkä ole
herkkähermoinenkaan — olen vaan onnettomin vaimo maailmassa. Etkä
sinä suinkaan nainut minua rakkaudesta — silloin et olisi niin pian
unhottanut kaikkea — ne tytöt ovat olleet todellakin minua viisaammat,
jotka ovat antaneet sinulle rukkaset, — mutta sitten iskit sinä kyntesi
kuin haukka minuun kyyhkysraukkaan.
_Evert_ (ivallisesti). Vai kyyhky.
_Amalia_. Sinun kanssasi tulee lampaastakin susi. Meidän vaimoraukkojen
tulee aina vaan vaieta, vaikka te marmattaisitte päivät pitkät.
_Evert_. Enhän minä puhunut sanaakaan.
_Amalia_. Ja kun me joskus avaamme suumme puolustukseksi, niin sanotaan
meitä heti harakoiksi.
_Evert_. Kas niin, nyt alkavat kotiripitykset.
_Amalia_ (yhä enemmän kiihtyneenä). Kotiripityksetkö? Sinä tiedät
kuinka tuo sana leikkaa sydäntäni, sillä minä en ripitä koskaan sinua.
Mutta kas sinä osaat ärsyttää hermojani ja kääntää jok'ainoan lempeän
sanan pahaksi. Kun sinä edes kerrankin sanoisit minulle jonkun hyvän
sanan, puhuisin minäkin tyynesti —
_Evert_ (erikseen). Enhän minä saa sananvuoroakaan.
_Amalia_. Mutta siinä seisot sinä vaan ja mulistelet silmiäsi, kuin
marttyyri — minä vaan olen se lohikäärme, joka sinua raatelee — kun
minä kuitenkin olen itse kärsivällisyys! Mutta te miehet voitte katsoa
meitä säälimättä, vaikka meidän sydämemmekin verta vuotaisi, kun teillä
on vaan pihvipaistia.
_Evert_ (koomillisella epätoivolla). Siinäkö nyt ollaan taas!
_Amalia_. Mutta kauan ei minun heikko terveyteni sellaista siedä, ja
minä tunnen jo kuinka nämä kiihotukset kaluavat elämääni.
_Evert_ (erikseen). Ahaa — nyt hyppää hän heti paikalla jo hautaan.
_Amalia_ (jatkaen). Tämä ankara sydämmentykytys saa viimein aikaan
sydänhalvauksen. Se ei kestä kauan, — ja tunnen jo voimani heikkenevän,
— mutta se onkin minulle parempi, kuin elää ypö yksinään, — hyljättynä,
— ilman rakkautta, kukahan ei minun sijassani tahtoisi kernaammin
päästä kaikista vaivoista ja levätä kuusi kyynärää maan alla!
_Evert_ (ironisesti). Oikein! Kuusi kyynärää maan alla!
_Amalia_. Voi, voi sentään! (Itkee.)
_Evert_. Nyt. olemme päässeet jo loppuun. Nämä ripitykset ovat
yhtähyvin aika ikäviä. (Kuuluu lokomotiivin vihellyksiä.) Kas — tuolta
tulee ihmisiä — Amalia — Mali — Ami lakkaa jo itkemästä!
_Amalia_ (tihkuen). En!
_Evert_. Minä pyydän sinua, — mitähän vieraat ihmiset ajattelevatkaan
meistä!
_Amalia_. Ajatelkoot mitä hyvänsä! Min' en luovu ainoasta
lohdutuksestani — kyyneleistäni.
_Evert_. Minä pyydän sinua, Ami kulta, olehan nyt toki järkevä.
(Asettuu niin että hän estää tulijoita näkemästä Amaliaa.) Nauravathan
he meille. (Vaunun kolinaa, kellonhelinää, vihellyksiä.)