* * * * *
Mutta iltaa seurasi yö, ja yöstä valkeni aamu. Vanha Ganges istui
majansa ovella, ja valmisteli vapisevin käsin viimeisiä saviastioita.
Ahdassuisia ne olivat, sitä viimeistä — suurta retkeä varten.
Hän oli jo saanut tarvittavan luvun valmiiksi ja asetteli niitä päivän
paisteeseen: kuivamaan.
— Paista helteisesti, päivä, viimeisen kerran, lujaksi koveta savi,
sillä sydämeni on jo niin pehmeä —, puhui hän.
Mutta mustat pilvet nousivat taivaalle, päivä pimeni, ja ukkosensade
kasteli maan, ja saviastiat painuivat kokoon. Se päivä oli vanhan
Ganges'in ensimmäinen suuren koetuksen päivä.
— En ole valmis vielä kuolemaan, sydämeni on siis vielä kova —, puhui
hän itseksensä ja itki.
Mutta seuraavana aamuna paistoi päivä pilvettömällä taivaalla, ja vanha
Ganges laittoi saviruukkujaan.
— Paista tulisesti, päivä, ja kuivuta ne koviksi, että minun sydämeni
pehmiäisi —, puhui hän asetellessaan niitä kuivamaan.
Ja päivä paistoi helteisesti niinkuin ei koskaan ennen, mutta
saviastiat halkeilivat ja putoilivat rikki. Se päivä oli vanhan
Ganges'in toinen suuren koetuksen päivä.
— En ole valmis vielä kuolemaan, sydämeni siis on vielä kova —, puhui
hän itseksensä ja itki.
Seuraavan päivän aamu oli viileä ja kuulakas, päivä paistoi hellästi
ja lämpimästi. Vanha Ganges valmisteli saviruukkujaan ja laittoi niitä
kuivamaan.
— Paista hellästi, oi päivä, ja kuivaa ruukut, että minun sydämeni
pehmiäisi —, puhui hän itsekseen.
Ja päivä paistoi hellien, sopivasti kuivuivat ruukut, ei koviksi kuin
kivi, vaan sitkeiksi ja kestäviksi.
— Joudu, ilta, olen valmis, sydämeni on otollinen —, puhui hän.
Tuli ilta. Palmupuiden suuret lehdet lopettivat huojuntansa, metsien
laulut kuolivat, ja virran vuolteet keinuttivat lootoskukkia.
Valkoisia kiviportaita astui vanha Ganges kädessänsä saviruukkuja, ne
olivat viimeiset ruukkujen koko luvusta. Huojuen nousi hän portaita
ja taittoi notkean köynnöskasvin suuren palmun vyötäriltä. Hän punoi
köynnöksen ruukkujen korvien läpi ja sitoi ne yhteen. Sitten kiinnitti
hän ne hartioillensa ja laskeutui pitkään laulaen pyhään virtaan.
Tyhjät ruukut kannattivat häntä veden pinnalla ja vain hitaasti imivät
vettä pienistä suistansa. Virran vuolteet veivät vanhusta mukanaan.
Tuli pimeys. Mustat joutsenet lähtivät kätköistänsä ja liittyivät
vanhuksen seuraan, verkalleen jolui virtaa kuoleman jono.
Lootoskukka syttyi tuleen ja kuiskasi vanhukselle.
— Taita matkaasi elämän ilo! — Mutta vanhus vaikeni. Syttyi toinen
kukka ja puhui:
— Taita matkaasi elämän rakkaus! — Ja vanhus vaikeni. Syttyi kolmas ja
lausui:
— Taita matkaasi elämän tuska! — Mutta yhä vaikeni vanhus. Niin
syttyivät sadat lootokset virran pinnalla ja tarjosivat hänelle
kaikkea mitä elämällä on, ja se yö oli vanhan Ganges'in kolmas suuren
koettelemuksen hetki; mutta hän vaikeni, ja hiljaa lauloi mustien
joutsenten jono Intian yössä. Vaan ruukut liukenivat ja täyttyivät, ja
syvemmälle painui vanhus. —
— Sydämeni ei enää ole kova —, sanoi hän kääntyen joutsenia päin.
Ja virran vauhti hiljeni, ja sen pinta avartui, sillä laaja meri
avautui virran vuolteille. Punerva päivä nousi merestä ja valaisi
kuolevan kasvoja. Ja vanhus kuiskasi:
— Totuutta ei elämä lahjoittanut, minä vaivun loistavimman lootoksen
kultaiseen syliin, sillä elämällä ei ole totuutta! —
Ja nouseva aurinko punasi vilpoisen virran pinnalla kuolevia
vesikuplia. Mutta mustat joutsenet sousivat ylös hiljaista virtaa ja
lauloivat:
— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen pinnalla uinuu elämän ilo! —
— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen rinnalla hehkuu elämän rakkaus. —
— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen kuvastimessa näkyy elämän tuska. —
— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen helmassa nukkuu — — totuus! Pyhä
on kuoleman virta — —