Seitsemän kertaa oli Mohamed ratsastanut pyhän Qa'ban temppelin ympäri
ja seitsemän kertaa oli hän sauvallaan koskettanut sen mustaa kiveä
ennenkuin hän nousi kameelin selkään matkustaakseen Minâ-laaksoonn
rukoilemaan.
Mutta hetken ratsastettuaan tunsi hän mehiläisen piston otsallansa,
otsa paisui, ja profeetta kaipasi pientä kuvastintaan. Se ei ollut
matkassa, ja hänen vihansa oli suuri. Mutta otsa paisui yhä enemmän, ja
Mohamed pelkäsi verenvihoja. —
Ja hän rukoili tuskassaan. Niin tapahtui, että kameelin jalka painui
hiekkaan nilkkaa myöten, ja kuopasta kumpusi suloinen lähde. Mohamed
laskeusi kameelinsa seljästä ja kumartui yli lähteen reunan, otsaansa
katsellakseen, mutta kauhukseen huomasi hän ensi kerran elämässään,
että hän oli — — vanha. Kurttuisella otsalla oli verinen paise.
Hän nosti kädellään vettä lähteestä ja valeli sillä kipeätä otsaansa.
Kirkkaina helminä valui vesi hänen sormiensa lomitse, mutta hän
huomasi, että ne olivat vanhan sormet. Mutta paisuma otsalla laski, ja
kulkue jatkoi matkaansa.
Profeetan vierellä ratsastava Abu Bekr sanoi hiljaa:
— Allâh kutsui profeettaansa! Mutta Mohamed vaikeni.
He saapuivat Safâ- ja Merwa-vuorten väliseen Minâ-laaksoon, jossa
Abraham oli seitsemällä kivellä taistellut pahaahenkeä vastaan, ja
Mohamed heitti nuo tavanmukaiset seitsemän kiveä mustaa kallionseinää
vasten, mutta seitsemäs kivi kimmahti takaisin ja löi Mohamedia otsaan.
Syntyi taaskin painuma, ja Mohamed pelkäsi verenvihoja.
Niin tulivat he paluumatkalla lähteelle, joka oli syntynyt kameelin
jalan astumalle, ja Mohamed polvistui lähteenreunan yli, mutta
kauhukseen näki hän, että hän oli vanha ja raihnas, otsassa suuri
paisuma.
Hän aikoi juuri nostaa kädellänsä vettä lähteestä, kun seitsemän
mehiläistä tuli lentäen, ja jaloissaan niillä oli se pieni kivi, joka
profeetan otsaan oli ponnahtanut, ne pudottivat kiven lähteeseen, vesi
roiskahti profeetan otsalle, ja paisuma aleni, mutta ympärillä seisovat
sanoivat:
— Mohamed, joku kutsui sinua — — —
Mohamed lepäsi uupuneena vuoteellaan, ja hänen lempivaimonsa 'Ajischa
istui hänen vieressään silitellen otsaa, jossa oli kaksi pientä
verinaarmua.
— Mohamed —, sanoi hän, — sinun kasvosi ovat kurttuiset ja vanhat, sinä
olet jo vanha —
Mutta Mohamed nousi kiivaasti vuoteellansa ja tahtoi kuvastintaan.
'Ajischa antoi hänelle pienen teräväsärmäisen kirkkaan metallipalan.
Hän katseli kuihtuneita kasvojansa siinä, mutta kuvastin ei ollut
sileä, se valehteli, hän ei ollut vanha. Ja Mohamed iloitsi siitä,
ettei hän ollut vanha.
— Se lähde oli kuoleman kuvastin, sillä se valehteli, tämä on elämän
kuvastin, sillä se puhuu totta —, sanoi hän.
Mutta 'Ajischa sanoi:
— Kaunis on elämän kuvastin, sillä se on _valhe,_ synkkä on kuoleman
kuvastin, sillä se on _totuus!_ — Ja sillä hetkellä oli 'Ajischa
herraansa viisaampi.
Mutta Mohamed katsahti vielä kerran kuvastimeen, joka sanoi ettei hän
ollut vanha; ja tämä ilo oli niin suuri, että vanha Mohamed, kuoli
ilosta, ettei ollut vanha — —