Matalan majan edessä, jossa Josef asui vanhan isänsä kanssa, oli
pienoinen puisto, jonka keskellä kasvoi suuri ja vanha viikunapuu.
Sen lehdet olivat suuria ja varjoa suovia, sen kuori tuore ja mehevä.
Jos joskus siitä oksa taittui, niin juoksi viljalti maidonkarvaista
nestettä, puu oli terve ja voimakas, mutta se ei kantanut hedelmiä. —
Niin sanoi Josef kerran isällensä: — Liiaksi varjoinen on tuo suuri
viikunapuu, eikä se hedelmääkään kanna, toisilta vaan voimat itseensä
imee, se on kuoleman puu! Se on hakattava pois! —
— Tee se, se on isäsi mieleen! —
‒ Ei nyt vielä, vasta sittenkun minulle on syntynyt esikoinen minä
siitä kehdon lapselleni laitan! —
— Miksi juuri siitä, sehän on kuoleman, hedelmiä kantamaton puu! —
Mutta Josef ei voinut vastata siihen kysymykseen. —
* * * * *
Oli kevät. Josef palasi nuoren vaimonsa Marian kanssa kaukaiselta
pakoretkeltä isänsä matalaan majaan, ja pieni lapsi oli heillä
mukanaan. —
Mutta sinä keväänä puhkesi vanhaan viikunapuuhun suuria silmuja, jotka
kehittyivät meheviksi hedelmiksi, eikä Josef hennonut kaataa sitä
puuta. Mutta eräänä päivänä varisivat siitä äkkiä kaikki lehdet, ja puu
kuoli muutamassa hetkessä. Silloin sanoi Josef Marialle:
— Katso puuta, lapsi kaipaa kehtoa! — Hän kaatoi puun ja alkoi
veistellä siitä lautoja.
Kuivaa ja kevyttä oli puu, hienoja lastuja siitä veistäen syntyi, ja
pienokainen istui lattialla ja leikki pehmoisilla lastukiemuroilla. — —
Eräänä aamuna istui lapsi äitinsä polvella ja kiikkui siinä
iloisesti nauraen, ja Josef istui ovensuussa ja vuoli hyvin ohuita,
rikaskierteisiä lastuja.
Vaan yhtäkkiä solahti lapsi äidin polvelta lattialle ja alkoi leikkiä
lastuilla. Äkkiä muuttui se vakavaksi ja alkoi kerätä niitä pienien
sormiensa väleihin, joissa ne muuttuivat valkoisiksi liljoiksi, ja
köyhän puusepän majassa tuoksuivat liljat! —
Mutta hetken aikaa liljoja pideltyään otti se kourallisen lastuja,
heitti ne ilmaan ja puhalsi auttaakseen niiden lentoyrityksiä, ja ne
muuttuivat suuriksi valkoisiksi perhosiksi, jotka lentelivät pienessä
tuvassa ja istuutuivat liljojen terälehdille mettä imeäkseen. —
Iloinen lapsi nauroi, mutta Josef ja Maria lankesivat maahan ja
rukoilivat Jumalaa.
Hetken leikiteltyään liljojen kanssa heitti hän ne ulos ovesta pihalle,
ja perhoset lensivät jäljessä jääden istumaan liljojen punertaville
varsille.
Sinä päivänä ei Josef enään voinut vuolla, sillä kaikki lastut jo
ennenkuin ne täysin irtaantuivat puusta muuttuivat liljoiksi ja
perhosiksi. — Ja köyhän puusepän majassa tuoksuivat liljat!
Kun Josef seuraavana aamuna ryhtyi työhönsä, oli lapsi äitinsä kanssa
pienessä puistossa majan edustalla ja huvitteli itseänsä auttamalla
kyyhkysiä poikastensa ruokkimisessa.
Laudat olivat valmiit kehdon koppaa varten, ja Josef naulasi niitä
yhteen niin, että vasaran iskut kaikuivat kumeina puutarhaan. —
Mutta kun kehdon kori oli valmis, sahasi hän neljä yhtä pitkää lautaa
ja asetti koitteeksi yhden laudan kunkin nurkan alle niinkuin vuoteessa
oli ja aikoi juuri naulata yhtä niistä kiinni, kun mehiläinen suhahti
huoneeseen ja pisti häntä käteen, laudat horjahtivat ja putosivat
ristiin, ja silloin huomasi Josef, että ristijalat ovatkin paremmat. —
Hän tarttui vasaraan ja alkoi lyödä lautoja ristiin, vasaran iskut
kaikuivat puutarhaan, mutta pienokainen keskeytti äkkiä lintujen
ruokkimisen, se vaikeni —, tarkisti kuuloaan. — Iskut kovenivat, ja
pelästyneenä juoksi pienokainen äidin helmaan painaen kasvonsa äidin
povelle. —
Kun he tulivat sisälle seisoi kehto valmiina, pienokainen nähdessään
sen kalpeni ja peräytyi äidin luo. Äiti asetti pehmeitä lastuja kehdon
pohjalle, levitti villaisen vaipan niiden päälle ja nosti lapsen
kehtoon.