ROOPE (estää häntä). Aiotko mennä naimisiinkin hänen kanssaan?
HILMA. Sepä tyhmä kysymys! Tietysti menen. -- Mikä halu sinulla nyt
tänään on minua puhutella? Se muuten ei juuri ole sinun tapaistasi.
ROOPE. Älä ole suotta pisteliäs. Eihän sinua viimme aikoina ole saanut
nähdäkään, kun vilaukselta joskus.
HILMA. On niitä ollut aikoja ennen viime aikojakin. Mutta mitä tässä
lörpöttelemme. Lähde sinäkin ehtoolliselle! (Aikoo taas lähteä.)
ROOPE. Hilma! Älä mene vielä! -- Tänä iltana minä tahdon puhua suuni
puhtaaksi. Kuuntele minua tämä yksi kerta vaan! Minä pyydän sinua ...
jää tänne siunaamaksi hetkeksi vaan!
HILMA. No, annahan kuulua sitten, koska noin intoilet! (astuu
laudalle.) No? Vastako alat miettiä sanottavaasi?
ROOPE. Enkä ala. Olen sen jo miettinyt moneen kymmeneen, moneen
sataankin kertaan. Vaikka on siinä vähän uuttakin joukossa. (Istuu
hakokasalle lähelle Hilmaa.) Muistatkos mikä päivä on huomenna?
HILMA. Pääsiäispäiväksihän se almanakassa on merkitty ja se kai se
onkin. Vai aiotko sinä muuttaa sen joksikin muuksi?
ROOPE. Huomenna on isävainajasi kuolinpäivä.
HILMA (hämmästyy). Se on totta.
ROOPE. Siitä on viisi vuotta kulunut.
HILMA. Niin on.
ROOPE. Meidän isävainajamme olivat langokset ja naapurukset. Sentähden
minä jouduin Purimoon, kun meidän talo, isän kuoleman jälkeen myytiin
ryöstöhuutokaupalla. Tämä meidän rustmestarihan sen myyttikin. Se oli
varoissaan silloin vielä. Eleli muhkeasti perinnöllään ... vaikka eihän
se tähän kuulu. -- Tänään viisi vuotta takaperin -- minä olin silloin
yhdenkolmatta vanha --
HILMA. Ja minä seitsemäntoista.
ROOPE. -- kutsui isävainajasi minut luoksensa. Hän pyysi minua
ainaiseksi jäämään Purimoon. "Sinä olet kelpo miehen alku", sanoi
sairas. "Minun velvollisuuteni olisi ollut sinua enemmän neuvoskella.
Mutta pidä hyvänäsi edes ne mitä olet saanut. Elämäsi tiellä voivat
nekin vähät olla hyvinä viittoina. -- Yhden asian tahdon vielä
sydämmellesi painaa: älä ilman syytä jätä Purimoa ja lähde maata
maailmaa kiertämään. Muista se!" -- Niin se sairas ukko jutteli. Minä
olen totellut häntä ja olen vielä tässä.
HILMA. Herra siunatkoon! Missäs sitten?
ROOPE. Voisihan sitä olla muuallakin.
HILMA. Minun ei ole ikinä päähänikään pistänyt että sinä joskus olisit
meiltä poissa. -- Kuinka vanha sinä olit, kun tulit meille?
ROOPE. Kuudentoista.
HILMA. Sepä se. Eikö kymmenessä vuodessa jo opi niin paljon
kotiutumaan, ett'ei tuollaisia ajattele?
ROOPE. Oppiihan sitä. Mutta yhdessä päivässä voi oppia vielä enemmän
vieraantumaan.
HILMA (painaa päänsä alas).
ROOPE. Enkä minä niin vakavasti poislähtöä ole ajatellutkaan. Tuskin
olen sitä ajatellut ollenkaan. Miten mahtoivat sanani johtua siitä
kertomuksesta. Kotinanihan olen tätä taloa pitänytkin, ihan oikeana
kotinani ja ... no, niin -- Seuraavana päivänä kuoli isäsi. Vainajan
tahdon mukaan pantiin setäni sinun holhojaksesi. Mutta viimme vuonna
kuoli hänkin. Silloin herrojen houkuttelemisen avulla määrättiin
holhojaksi tämä virkaheitto rustmestari. --
HILMA. Mihin sinä nyt tahdot tulla?
ROOPE. Rauhoitu sinä! En minä tahdo haukkua sinun sulhastasi. Mutta
minun täytyy sanoa sinulle muutamia asioita. Isävainajasi tahdon
tähden, minun täytyy. -- Tiedätkös minkätähden rustmestari pyrki tähän
toimeen.
HILMA. Pyrki? En minä tiedä, että hän pyrki. Hän on sanonut, että hän
pantiin tähän väkisin, kun ei löytynyt muita, soveliaampia. Ja on
sanonut, että sentähden täytyi talonsakin myydä -- Rauhalan -- kun
tässä on niin paljon tointa, että piti muuttaa likemmäksi asumaan.
ROOPE. Vai niin se on sanonut. Mutta ihmiset sanovat, että Rauhala
myytiin velasta, ja että rustmestari olisi keppikerjäläinen, ellei
olisi päässyt sinun holhojaksesi.
HILMA. Sinä olet hävytön!
ROOPE. Sano, ihmiset. Ne sanovat vielä enemmänkin, ne hävyttömät.
HILMA. Mitä sanovat? -- Sano kaikki, kun kerran olet alkanut (ivalla).
Sanoithan, että sinun niin täytyy.
ROOPE. Ne sanovat Purimon vähitellen menevän samaa tietä.
HILMA (nousee, kiivaasti). Oletko sinä uskonut noin typerästi?
ROOPE. En. Minä en ole sitä uskonut. Mutta nyt uskon.
HILMA. Kuinka -- nyt.
ROOPE. Eihän hän holhoojana voisi sinun tavaroitasi tuhlata, ei
ainakaan paljoa. Hänet saisi hyvin helposti pois siitä toimesta,
milloin tahansa.
HILMA. Kuka hänet panisi pois? Sinä kai?
ROOPE. Vaikkapa minä. (Alakuloisesti.) Mutta nyt, koska hän nai sinut,
on hän tietysti oikeutettu tuhlaamaan sinun omaisuutesikin.
HILMA. Vai löytyy sentään vielä armopykäläkin?
ROOPE. Löytyy se -- sellainen.
HILMA. Sinä tunnut pitävän merkillistä huolta minun omaisuudestani.
ROOPE. Hilma! -- Jumala antakoon sinulle anteeksi sinun ajatuksesi. --
Näinkö vieraantuneet me olemme, ettemme enää paremmin ymmärrä
toisiamme! (Hilma seisoo jäykkänä ja tuijottaa eteensä.) Minä sanon
sinulle vielä kerran: sinä ja sinun rakas, ylpeä Purimosi, olette
kuilun partaalla, olette syvässä purimossa, josta teitä ei pelasta
muut, kuin Jumala ja sinun tahtosi. Se on ystävän varoitus. Usko
minuun, se on ystävän, joka jättää jälkeensä parhaan neuvonsa,
mitä voi. -- Minä sain äsken rustmestarilta selvän viittauksen
tarpeettomuudestani täällä. Nyt sen jo huomaan itsekin. Minun aikani on
poistua -- teidän tieltänne.
HILMA. Onko rustmestari käskenyt sinut pois?
ROOPE. On. Minun lähdössäni ei muuten pitkiä mutkia tarvitakkaan. Minä
en koskaan ole ottanut pestiä Purimosta.
HILMA. Ethän herran tähden aikonekaan lähteä?
ROOPE. Minun täytyy. Minä en voi katsella teidän sortumistanne. Te
olette minulle liian -- rakkaat. Jää hyvästi, Hilma.
HILMA (pallahtaa itkemään ja putoaa hypinlaudalle). Hyvä Jumala, hyvä
Jumala!
ROOPE. Itke vaan -- itke! Itku tuo viisautta sanoi isävainaajasi.
HILMA. Roope! Älä jätä minua tällä tavoin, omalle onnelleni! Kuule!
Anna minulle anteeksi äskeiset sanani. En minä niin tarkoittanut
pahasti. En ymmärrä kuinka ne tulivat huulilleni. Olen toisinaan niin
ärtynyt. -- Annathan sinä anteeksi? Sinä et saa olla minulle
vihoissasi. Sano, ethän ole. Ethän?
ROOPE. Vihoissaniko? En. Kuinka minä sitä olisin.
HILMA. Sinä olet aina ollut niin hyvä. Tiesinhän sen. -- Istuhan tähän
viereeni! Minä tahtoisin vähän jutella kanssasi. Istu tähän vaan,
samalle laudalle! -- Kas niin! Näin me istuimme ennen lapsina monta
kertaa ... varsinkin Harjun koulumäellä, siellä Jätinkiven juurella --
muistatkos? Näin me silloin istuskelimme ja pakinoimme ... niin
silloin ... ja sittemminkin ... niin, sittemminkin toisinaan, vaikka ei
viimme aikoina. (Alkaa itkeä.)
ROOPE. Rauhoitu nyt Hilma ja ole järkevä! Nythän voi kaikki muuttua
entiselleen taas.
HILMA. Entiselleen? Ei! Entisyys on saavuttamaton. Minä tahtoisin saada
kaikki hyväksi taas. Mutta nyt se on liian myöhäistä. Liian myöhäistä
kaikki.
ROOPE. Myöhäistä? Kuinka niin? Ei hyvä koskaan ole myöhäistä.
HILMA (tulee iloisemmaksi). Luuletko niin? Hyvä ei ole myöhäistä
koskaan? Luuletko niin?
ROOPE. Minä uskon niin.
HILMA. Sinä uskot! Mutta hyvää ja pahaa on niin monenlaista...
ROOPE. Kyllä kai onkin. Mutta ei niin pahaa mahda olla, ettei sitä
hyvällä voisi parantaa.
HILMA. Parantaa -- niin... Ethän sinä muuta meiltä pois? Ethän?
Ihmisetkin nauraisivat, jos sinä kotoasi muuttaisit pois. Ja tahtoihan
isävainajanikin, että pysyisit täällä. Eikö tahtonut? Niinhän sinä
äsken sanoit.
ROOPE. Se se oli hänen tahtonsa.
HILMA. Niin, se se oli hänen tahtonsa. Tahdothan sinä täyttää sen?
Pidät kai sinä pyhänä vainajan viimmeisen toivon?
ROOPE. Pyhänä? Tottapa kaiketi. -- Ajatteletko sinäkin, että tuollainen
kuolevan toivo on täytettävä? Ajatteletko sinäkin niin?
HILMA. Kun vielä kyseleekin! Totta kai. Eikö se olisi kauhea rikos, jos
ei tekisi niin? Sanotaan, että Jumala puhuu kuolevaisen suun kautta.
ROOPE. Tekisitkö sinäkin kaikki, mitä isävainajasi viimme hetkellään
olisi pyytänyt sinulta?
HILMA. Hän ei pyytänyt minulta mitään. Antoi vaan siunauksensa.
ROOPE. Hän ei tahtonut sitoa sinua mihinkään. -- Minulle hän puhui
sinusta.
HILMA. Sinulle? Mitä hän puhui? Sanoppas se! Kerro kaikki tyyni! Kerro
ihan joka sana, mitä hän sanoi.
ROOPE. Ethän sinä suutu, jos kerron?
HILMA. Hyvä ihminen! Kuinka voisin suuttua siitä, mitä isävainaajani on
sanonut. Johan sinä nyt vallan! --
ROOPE. Minusta se ensin alkoi. Käski minun työlläni näyttämään, että
olen kunnon mies ja että kelpaan ihmisten joukkoon, niiden etummaisten
nimittäin. "Perässä loitommalla voi kyllä kaikki köntystellä, yksi
huonommin, toinen vähän paremmin", sanoi hän.
HILMA. Sen toivon sinä olet täyttänyt. Entäs sitten?
ROOPE (vähän hämillään.) Sitten sanoi hän, että ... että minä pitäisin
huolta sinusta, ja että ... että me menisimme ... että, jos minä
pitäisin sinusta ja sinä minusta, niin -- menisimme naimisiin.
HILMA. Ah!
ROOPE (hetken perästä.) Niin Hilma, niin hän sanoi. -- Mutta ei hän
pakoittanut tietysti.
HILMA (vaikeasti). Sanoiko hän vielä muutakin?
ROOPE (epäilevästi). Eipä juuri -- muistaakseni. (Äänettömyys. Roope
nousee ylös).
HILMA (tuskalla). Sinä et ole pitänyt minusta kaiketi, koska et ole ...
koska et ole niin tehnyt.
ROOPE. Minäkö pitänyt!? Onhan sinun täytynyt nähdä, että olen pitänyt.
Mutta minä ajattelin niin, kun isäsikin, ett'ei mikään saisi sinua
sitoa, eikä mikään pakoittaa, ei isäsi toivo eikä minun rakkauteni. Ei
mikään muu, kun sinun oma tahtosi, sinun rakkautesi minuun, sinun ...
Hilma! (Istuu laudalle.) Minä ole rakastanut sinua koko elämäni, minä
rakastan sinua... Hyvä Jumala! Sinä käännyt pois. Hilma! sinä et pidä
minusta -- (Hilma nousee.) -- et, minä näen sen.
HILMA. Minä olen aina pitänyt sinusta, mutta mehän olemme olleet
niinkuin veli ja sisar. Et sinä ole koskaan ennen puhunut minulle
tuolla tavoin. Tuntuu niin oudolta ja -- kummalliselta.
ROOPE. Kummalliselta? En minä tahtonut pahoittaa sinun mieltäsi.
HILMA. (Kääntyy, katsoo Roopea). Ei ei! En minä sitä. Oi, miten toisin
voisi olla, jos tämä hetki olisi varhemmin koitunut meille.
ROOPE. Onhan kaikki taas hyvin, jos sinä vaan tahdot.
HILMA. Mitä minun pitäisi tekemän sitten?
ROOPE. Sitä en tiedä. Tee niin kun omatuntosi käskee. Silloin teet
oikein.
HILMA. Omatuntoni? -- Se käskee tekemään sellaista, jota en voi tehdä.
ROOPE (alakuloisesti). Se käskee tekemään isävainajasi tahdon jälkeen,
mutta sinä et voi, kun rakastat tuota toista. Ole huoleti. Se ei saa
kiusata sinua, se asia. Minusta pääset heti rauhaan.
HILMA. Roope, kuule minua! Minä en rakasta häntä. Tällä hetkellä minä
huomaan, että minä ... voi Jumala sentään.
ROOPE. Etkö sinä häntä -- rakastakaan?
HILMA. En. Minä olen vihannut häntä siitä hetkestä, kun...
ROOPE. Mutta olethan sinä kihloissa hänen kanssaan?
HILMA. Hän jätti kihlansa minulle ... en tullut sitä kieltäneeksi...
Voi, jos minä voisin sanoa sinulle kaikki! Minun pitäisi tehdä sinulle
-- tunnustus. Juuri sinulle minun pitäisi se tehdä. Mutta minä en voi,
en uskalla. (Alkaa sataa lunta.)
ROOPE. Mikä tunnustus? -- Minulle sinun pitäisi voida sanoa mitä
tahansa.
HILMA. Niin -- sinulle. Olethan sinä ainakin minun -- veljeni! Etkö
ole? Lupaa minulle, että kohtelet minua sisarena. Lupaatko sen? Minä
olen niin onneton.
ROOPE. Onneton? Mitä sinä tarkoitat?
HILMA. Kuulitko mitä kyläläiset äsken sanoivat?
ROOPE. Ettäkö sinä...? Ettäkö sinä olisit rustmestarin...? Hilma!
Jumalan nimessä, mitä sinä sanot? Vastaa, peruuta!