Pitkin Päijännettä ja Jämsänjokea.
"Huu — uu — iih!" Juna pysähtyi Vesijärvelle. Toisiaan työnnellen
kiiruhti matkustajain joukko tavaroittensa kimppuun. Oli toukokuun
viimeisiä päiviä. Päijänteen kauniit seudut vetivät taaskin puoleensa
kesävieraitten tulvan sekä kotiin palaavien opettajain ja koululasten
joukot.
"Puh — huh, shuh — huh", puhkuivat satamassa laivat. Ne liikahtelivat
levottomasti ja syöksyttivät vahvoja savuja, aivan kuin kiirehtiäkseen
matkustajia. Ja kiirettä matkustajat pitivätkin: he hätyyttivät
asemamiehiä ja hoputtivat laivamiehiä, jotka ketterästi pujahtelivat
joukossa ja kärräsivät tavaroita laivaan.
Pitkä, hintelä ylioppilas keikaroi tyhjäntoimittajana joukossa ja
kiikaroi neitosia. Hän seurasi mielenkiinnoin nuorta tyttöä, joka
tunkeusi vaunusta vaikeasti laahaten suuria kantamuksia. "Sininen
kävelypuku ja valkoinen hattu, hoikka ja hauska!"
Ylioppilas harppasi avuksi.
"Suvaitsetteko, neiti?" Hän kumarsi ja otti tytön raskaat tavarat.
"Olen hyvin kiitollinen! — 'Heinola'-laivalle!" Ja tyttö kääntyi
takanaan kurkkivan vanhan mummon puoleen. "Menkää tuon herran perässä.
Hän vie tavaranne perille. Tuolla noin on 'Heinola'. Hyvää matkaa!"
Hän puristi iloisesti vanhuksen kättä. Ja mummo lyllersi aika vauhtia
auttajansa perässä.
Ylioppilas palasi pian takaisin ja tapasi neitosensa toimittamassa
tavaralippuaan "Lahti"-laivan miehelle. Sitten hän näki hänen ottavan
parkuvan pienokaisen eräältä vaimolta, että tämä sai etsiä tavaroitaan.
"Paljon kiitoksia!" huusi hän ylioppilaalle, ja silmissä välkkyi
veitikka.
Ylioppilas oli hieman äkeissään. Mutta tytön hymy oli niin
houkutteleva, että hän kysyi, voisiko auttaa. "Kyllä, ehkä tahdotte
pidellä tätä lasta!"
Nuorukainen kääntyi poispäin, ja tyttö nauroi.
Satamassa keinuivat kaikki Päijänteen kyntäjät: heinolalainen
paikassaan, Jyväskylän-puoleiset peräkkäin, komeasti kohoileva "Suomi",
äsken maalattu "Jämsä", jolla on taipumus tutkia Päijänteen pohjia,
korkea, keikkuva "Toivo", pieni, solakka "Aallotar", ja "Lahti" kuin
hymyilevä vanha tuttu. Jo irroittautuivat laivat laituristaan ja
alkoivat hiljalleen solua Vesijärven valkoista vettä kanavaa kohti.
"Lahti"-laivan yläkannella nojautui kaidetta vasten äskeinen vallaton
tyttö ja ahmi aukenevaa selkää. Viima pörrötti ruskeita kiharoita
hatunreunan alla ja hulmutti sinistä hametta. Kostea tuuli tuli pitkin
järveä ja saattoi tytön silmät loistamaan. Tätä tuulta ja vettä hän oli
kaivannut pitkän talven kuivassa, järvettömässä paikassaan.
Viimein hän istuutui ja kaivoi käsilaukustaan kirjeen. "Kotiopettajatar
Riitta Kaarila" oli kuorella. Riitta Kaarila luki ja hymyili. Se oli
äidiltä, hellältä, vilkkaalta äidiltä, joka iloissaan Riitta-tyttönsä
kotiintulosta unohtui kirjoittamaan liikoja. "Isä on maalannut
venettä, samanlaiseksi kuin ennenkin. Mutta tämä on yllätys sinulle,
jotta älä ole tietävinäsi!" Niin äidin tapaista. Ja isän tapaista.
Riitta oli talvella kirjoittanut, että maalauttaisivat veneen; se
oli jo viime kesänä maalin tarpeessa; mutta isä oli vastannut, että
"mitäs joutavia". Oli aikonut yllättää, mutta äidin oli mahdoton
pitää salaisuutta. Riitan silmissä kimalteli onnellinen nauru hänen
pistäessään kirjettä laukkuunsa. Häntä vastapäätä istuva vanha herra
nauroi myöskin. Teki hyvää katsella iloisia kasvoja.
Hitaasti keinui "Lahti" kanavaan. Sukelsi sulusta toiseen, vuoroin
laskien, jotta rantalaituri jäi korkealle yli yläkannen, vuoroin
kohoten, niin että yläkannelta ei ulottunut kurkoittamaankaan
laiturille. Iltapäivän aurinko sai rannan uhkeat koivut loistoon,
hiirenkorvalehdet heloittivat vaaleanvihreinä ja lähettivät toukokuisen
tuoksun yli kanavan.
Riitta heitti makeisen laiturilla seisovalle repaleiselle pojalle,
joka jäi aukomaan sen käärepaperia, iloissaan unohtaen kiittää. Laiva
soljui hiljalleen Päijänteeseen, ottaen tasaisen vauhdin. — Päijänne!
Hämeen ylpeys ja Sisä-Suomen komea kulkutie! Toisinaan avautuu selkä
taivaanrantaan hukkuvaksi mereksi, jonka äärillä ui sininen auer ja
yllä välkähtelee kalalokin valkoinen rinta, tai kun laiva rantoja
sivuaa, rikkoo se milloin salmen kirkkaan pinnan, jossa koivut
kuvaistaan katselevat, milloin solahtaa ohi kalliosaaren ja sille
pystytettyjen valkeiden merimerkkien.
Riitta Kaarila seisoi yhäti kannella juoden Päijänteen uljasta
kauneutta sielunsa täydeltä. Hän oli yksin ja uneksi avoimin silmin.
Yhtä yksin seisoskeli vanha herrakin ja muuan keskenkasvuinen
koulutyttö, joka arkana oli vetäytynyt syrjään sinne tänne liikkuvasta
meluavasta joukosta.
Joku veti esiin eväänsä, ja heti tunsivat kaikki nälkää. Ryhmityttiin
pöytien ympärille ja koetettiin laivan täristessä pysyttää pystyssä
munakuppia tai maitolasia.
Riittakin oli etsinyt eväskorinsa ja alkoi tyhjentää sen sisällystä,
kun hän samalla huomasi syrjässä seisovan koulutytön.
"Ettekö tahtoisi olla niin ystävällinen ja syödä kanssani!" pyysi hän.
"Minun nimeni on Riitta Kaarila."
Tyttönen oli Hilja Berg, ja hän istui mielihyvin uuden tuttavansa
viereen. Kuinka hyvältä munat ja voileivät maistuivatkaan!
Hilja-tyttönen tuli Hämeenlinnasta, eikä hän arvannut matkaa näin
pitkäksi. Ei hän ollut osannut ottaa evästä mukaan. Siitäpä tulikin
nälkä ja kauhean ikäväkin. Hän oli ensi kertaa matkalla. Oltiin kesää
nyt täällä Päijänteen rannoilla. Kotiväki oli jo tullut. Hän vain oli
jäänyt koulun loppuun asti kaupunkiin ja niin joutunut yksin tulemaan.
Hyvänen aika, kuinka hänestä tuntui äkkiä matka hauskalta ja mukavalta!
Riitta Kaarilaa hän ihaili. Hän vasta osasi kysellä juuri sellaista,
mitä ihan ilokseen kertoi.
"Nyt me tilaamme teetä", sanoi Riitta, kun he olivat lopettaneet,
"ei missään tee maistu niin hyvältä kuin laivalla kuivain voileipäin
lisäksi". Ja kun tee sitten tuli, oli se oikein ihanaa, niinkuin Hilja
vakuutti.
Riittipä heillä rupattelua. Ujous oli kadonnut, ja vilkas tyttönen
juoksi vuoroin puolelta toiselle; milloin oli sorsaparia, milloin
kummallista pilvenlonkaa näytettävä toverille.
Mutta Riitta huomasi pikku ystävänsä käyvän viluiseksi ohuessa puvussa.
"Sinun pitää hakea päällystakkisi", sanoi hän.
"Ei minulla ole", tunnusti toinen, "äiti käski lähettää tavarat
edeltäpäin, ja minä pakkasin päällystakkinikin, kun oli niin lämmin
ilma".
"Sepä oli pahasti", tuumi Riitta, "matkoilla aina tarvitsee
päällysvaatetta lämpimilläkin ilmoilla". Hän mietti. "Jopa keksin!" Ja
hän juoksi hakemaan sadevaippansa. Se oli pehmeä ja vahva, ja Hiljalla
oli siinä varsin lämmin, alkoi vain raukaista niin kovin. Yö olikin jo
puolessa kohta. Useat matkustajat olivat vetäytyneet makuusijoilleen.
"Mihin sinulla on piletti?" kysyi Riitta.
"Tänne yläkannelle."
"Niinpä saat tulla naisten salonkiin nukkumaan."
"Kuuluuko se pilettiin?"
"Kuuluu. Tulehan."
Naisten salongissa virui leveä rouva yhdellä sohvalla. Muut paikat hän
oli sälyttänyt täyteen matkatavaroitaan, siten varustaen itselleen
turvaavan linnoituksen muita matkustajia vastaan. Hilja vetäysi arkana
pois.
"Mitä vielä!" Riitta työnsi hänet reippaasti sisään. "Hyvä rouva!
Luvallanne autan teitä tavaroittenne järjestelyssä!"
Tuokiossa olivat tavarat sohvan alla rouvan mulkoilusta huolimatta, ja
Hilja-tyttönen pehmeään vaippaan käärittynä sohvalla.
"En minä peitettä, ota sinä, ettet palele", vastusti hän.
"Nukkuessa pitää aina olla peite, muuten tulee kylmä! Hyvää yötä! Kyllä
minä ajoissa herätän!"
Tyttönen sopersi jotakin puoli-unessa. Kun on koko päivän ollut
ihmistungoksessa, nälissään ja viluissaan, ja sitten saa ruokaa ja
lämmintä ja oikaista itsensä pitkäkseen, niin ei ole ihme, jos nukkuu
heti, varsinkin kun on lapsi vielä.
"Hyvää yötä teille ja tavaroillenne!" Riitta niijasi rouvalle
ilkamoiden. "Se oli ilkeästi kyllä", tuumi hän, "mutta ilkeä oli se
rouvakin".
Kansi oli tyhjä. Vain vanha herra oli siellä kääriytyneenä vahvaan
turkkiin. Riittaakin alkoi puistattaa yön kylmyys.
"Voin tarjota teille hyttini, jos suvaitsette." Vanha herra seisoi
hänen vieressään.
"Kiitos", sanoi Riitta, "en voi nukkua Päijänteellä. Tahdon katsella
sitä."
"Sen jo arvasinkin", murahti vanha herra. "Käärikää sitten tuo huopa
ympärillenne."
Riitta otti tottelevaisesti huovan hänen vierestään, kääriytyen siihen.
Äkkiä häntä alkoi naurattaa.
"Mikä on?" kysyi vanha herra.
"Niin vain, kun me olemme kuin kaksi karhua näin köytettyinä!"
Riitta nauroi heleästi. Vanha herra nauroi myös. Ja sitten he alkoivat
jutella. Ja vanha herra jutteli niin hauskasti, että Riitta unohti
Päijänteen.
Laiva vihelsi, ja Riitta meni herättämään pikku ystäväänsä. Isä ja äiti
olivat Hiljaa vastassa. Ja Hiljan isä juoksi laivaan kädestä kiittämään
Riittaa ja pyytämään häntä kesällä heille tulemaan. Ja kaikki he
heiluttivat nenäliinojaan niin kauan kun laiva oli näkyvissä.
"Ihmiset ovat sentään hyviä", sanoi Riitta.
Vanha herra hymyili. "Niin, tiedättehän: kaikki, mitä te tahdotte,
että..."
"Minulle se oli lapsena kompastus, se lause."
"Kuinka niin?"
"No, kun minä en osannut sanoa profeetat, vaan aina tuli porohetat!"
nauroi Riitta.
Vanha herra hymähti. Hän oli merkillinen, hänelle puhui kuin isälleen.
"Ei olekaan sanoista väliä, kunhan elämässään toimittaa sitä enemmän."
"Mutta kun ei tule toimitetuksi mitään suurta."
"Pientä sitten. Esimerkiksi auttelee vanhoja mummoja ja pikku lapsia,
opettaa nuoria herroja, holhoo koulutyttöjä ja nuhtelee itsekkäitä
rouvia!" — Vanhan herran suupielissä piili veitikka.
"Oh", sanoi Riitta hämillään.
"Niinpä niin, nuori ystäväni, joka pienessä on uskollinen, sille
uskotaan suurtakin. Mutta ehkä nyt autatte minuakin. Tässä tulee minun
rantani!"
Riitta auttoi häntä laiturille. Rantatiellä surisi auto.
"Jos joskus haluatte tavata, olette tervetullut", sanoi vanha herra
hyvästiksi ja ojensi nimikorttinsa. Riitta niijasi hämmentyneenä.
Hänelle hän oli uskaltanut puhua tyhmyyksiä! Mitä hän mahtoikaan
tuumia, siitäkin, kun hän vertasi häntä karhuun! Kuin vastaukseksi
vanha herra heilutti autosta kättään.
"Hauskaa kesää, karhutoveri! Kiitos ilosta!"
Riemuiten liehutti Riitta nenäliinaansa. Ei hän ollutkaan puhunut
tyhmyyksiä.
Tehin aukeella selällä muutettiin laivaa. Pian alettiin kulkea
Jämsänjokea. Rehevät rannat puistoisine taloineen, kaikki uhkeata
ja kukkeata. Tuossa on tumma vuori, Virmapyhä, se kohoaa ihan
eteen. Eipäs! — joki polvistuu, väistää vuoren, ja jo näkyy kirkko
kellotorneineen. Sitten laiva sätkyttää Jämsän komean kirkonkylän,
Seppolan, satamaan. Joku viluinen odottelija harmaalla rantasillalla.
Koko kylä nukkuu toukokuisen aamuyön valoisassa hämärässä. Rannan
puissa vain linnut livertelevät. Nukkuvat vehmaat, heleänvihreät
ruispellot vanhan kirkon ympärillä, nukkuvat rakennuksetkin:
punakattoinen yhteiskoulu niittyjen keskellä, sen takana kansanopisto,
lännempänä kauppatalot ja matala kansallispirtti pilareineen, nukkuvat
poikki joen kaartuvat korkeat sillat, kivinen ja komea Valtasilta ja
puinen, runollinen kirkkosilta — palanen isänmaata, sirpale Suomea.
"Hyvää huomenta, isänmaa!" Riitta huiskuttaa rannoille. Tuntuu taas
niin suloiselta saapua kotipaikkaan. Laiva sivuuttaa Paunu-puiston
ikivanhat koivut; — entisaikain kalmisto, nyt kansanjuhlainpito-puisto.
Nukkuvat siellä vanhat jäämit ikuista untaan. Mitä miettinevät
haudoissaan, täytyneekö heidän kääntää kylkeään ja murahtaa: "Sanoja,
sanoja, tekisivät työtä!" Oliko Riitta tehnyt työtä isänmaalle?
Vihellys. Tuolla ne tupruttavat, tutut pitkät savutorvet,
kuin tulivuoret. Kohoavat tehtaiden tiiliseinät, Jämsänkosken
teollisuuskeskus, Sydän-Suomen Tampere. Kuuluu rytinä ja ryske. Työ
käy yötä päivää. Pitkin rantaa mustia proomuja ja pikku höyryjä; niitä
täytetään tehtaitten tuotteilla maailman markkinoille vietäviksi.
Sirpale Suomea siinäkin, palanen sen kohoavaa teollisuutta.
Kosken varrella olevia tehtaita katselee suojaavasti hymyten Linnasten
vuori, jonka rinteillä ammoisina aikoina on taisteltu, katselee
lastensa taistelua nytkin, taistelua töin ja toimin, pyrkimystä
sivistyskansain rinnalle.