»Äiti kulta», sanoi kalanen,
»katso tuolla pieni matonen!
Nälkä vaivaa, saanhan mennä vaan
tuota ilmiötä katsomaan?»
»Pyhä viattomuus!» kirkasi
äiti hämmästyen, »lapseni,
matonen on koukkuun hirveään
pantu terävyyttä peittämään.»
Mutta nuori herra kalanen
oli hurja, yksinkertainen;
huolimatta äidin sanoista
katsomaan hän läksi matoa.
Tämän ympärillä leikki hän,
loipa katseen siihen mielivän.
»Mitä turhaa», mietiskeli vaan,
»koukkua en näe laisinkaan!»
Jopa uiskenteli likellä:
»Nykäsempä häntä leikillä.»
Ja hän puree — mutta onneton!
Läväissyt jo huulen koukku on.
Voimat vaipuu vaipumistansa,
ja hän vaikeroitsee tuskissa:
Ȁiti kulta, kun en totellut!
Jo on pian elon' loppunut.»
Pääskynen.