Yksi tohtori totinen,
Suomen suuri kirkkoherra
Puhui suulla puhtahalla,
Pakinoitsi paljon siitä,
Kuinka kunnia pysyypi
muutamilla muuttumatta;
Toisille tosin tuleepi
Vika ilman viipymättä.
Viien viisahan sekahan
Niitä neitsiä nimitti,
Jotka kulki kunnialla,
Vietit aikansa visusti,
Eikä ottanut ovesta
Salasissiä sisälle;
Eikä vuoetta vetänyt
Kaikille kasapukille,
Outtelivat oikeata
Puhemieheltä puhetta;
Kun ei tuota kuulla saanut,
Suostui siihen suuttumatta.
Vastasivat vanhat siihen
Talonpojat taitavasti:
Sana oikehen sanottu,
Puhe oikehen puhuttu!
Saammeko mekin sanoa,
Mitä meiän mielessämme:
Heillenpä hopeahelmet
Ruunun rustata pitäisi,
Kaksi kaulan-ympärystä,
Että näistä nähä saisi
Pitäjän pilaminiät,
Kuka on kunnian pitänyt,
Kuka arvon ansaitseepi!
Kyll' on niitäkin kylissä
Tyttäriä tyhmempiä,
Jotka rientävät ripille,
Sitä varten sinne käyvät
Saahaksensa sulhasia
Viientoista vuoen päästä;
Olla mies mikä hyvänsä:
Talonlaiska, juoppolalli,
Eli köyhä loisen poika,
Sotapoika, muuttosonni,
Elikkä rahaton renki,
Jokohan vihille veisi,
Vaikka vaskisormuksella --
Jos vuoen parinkin päästä
Korjan perä on kotina,
Talon turkki tuiskun suoja,
Säpilauta lapsenlikka,
Käsi virkka kätkön souto,
Penkki, pankko pöytälauta.
Saanenko minä sanoa
Vielä viimeisen sanani?
Jos on paljon piikojakin,
Niin on piika parkojakin,
Jotk' ei outa ollenkana
Puhemieheltä puhetta;
Kesällä kenossa kaulan,
Talvella takana silmin
Läpi kirkon kiitelevät,
Kenen keksivän pitäisi,
Josta into iltapuolla
Tietä neuvoisi tilalle.
Itse alkavat asian,
Ett' on aina aian kunkin
Sitä myöten mylläriä,
Kuin on myllyt mieltä myöten.
Jospa tuosta toissa vuonna
Jo heti hepo etehen,
Saalis saunasta rekehen;
Tulla tuomarin etehen,
Tieustella tietääksensä
Keltä tullia tulisi,
Vuoroa vähänkin saisi.
Vaan se vaka vanha piika
Itse siunaapi sijansa,
Itse sänkynsä sätääpi,
Perustaapi pehmeäksi,
Höyhentyynyllä hyväksi,
Päälle peittehet paneepi,
Jotk' on nostannut nahasta;
Siihen laskeksen levolle,
Unen maistaapi makean
Ilman itkun kuulematta,
Lapsen laulun tuntematta.