Sade suhisee ja helää
syvään kostuttaen maata,
joka henkää huoahtain.
Kuunnellen ma kuljen, kunnes
itkua en estää saata
sateen vuoksi vain.
Armas sade, joll' on työnä
multaa juottaa maljastansa,
kunnes kaikki kevään yönä
itkee onneansa!
Syleilyyni kaiken nuoren,
hennon, heräävän nyt suljen
polvilleni langeten.
Vallass' arkuuden ma kuljen
raskain saappain maata, jok'on
äiti nuoruuden.
Sieluni mun puiden lailla
tuuliin havahtua halaa,
versoa kuin oras mailla
hiljaa, roudan sulaessa.
Kyyneleet, joit' itkin salaa,
satein sieluani valaa
kevätyössä hiljaisessa.
Kaikki köyhää, kuihtuvaa sen
rinnalla on maailmassa,
että syntyvä on taasen
elo uuteen muotohon.
Nuoren, uuden kukinnassa
kaikki on.
(Suom. Elina Vaara)
Kuiva puu.
Puu kuivettunut taivahalle nosti
viel' oksan viherjöivän, viimeisen.
Kuin fakiiri se jäykistynein käsin
huus' rajun rukouksen:
Te mustat pilvet, huudan puolehenne!
Vain vettä, niin käyn jälleen kukkimaan!
En ole kuollut, lehdin vielä — enkö
ma kuki enää milloinkaan?
Mut vastaus ei sadevirroin tullut,
vaan salamoin. Niin taivas sääti sen.
Ja koko puu kuin suuri kukka hehkui,
kuin jättikukka tulinen.
(Suom. Elina Vaara)