Pyhiinvaeltajan joululaulu.
Syyssade, arojen aurinko
pyhiin vaeltaessa
haalisti viittani. Nousin jo
kukon kiekuessa.
Pitkänä aueten
taival toi mun
tuhannet virstat kotia päin.
Oljille raueten
lieden loimun
äärehen vasta illalla jäin.
Tarinat toivioretkien
mieleni kuntoon mietti.
Ääneti pian väki maalainen
kuunnellen iltaa vietti.
Naiset kuiskutti
kumartuessaan
lähetysten kuuntelemaan.
Hiillos tuiskutti
leimahtaessaan
hehkuvat kipinät helmastaan.
Seikkailut, muistot retkeltäin
harhaten kuljetulta
huoleti tulkitsin — kätkien näin
mieleni salaista tulta.
Lihaani vaivaista
lailla hartaan
luostariveljen kurita en,
niin hänen taivaista
kuningatartaan,
Jumalan Äitiä palvellen.
Varjojen maahan autioon
kulkenut olen yksin.
Kuolleiden kanssa puhunut oon
hymyin ja nyyhkytyksin.
Terveenä, elossa
aavikoita
vaelsin keskellä vainajain.
Seurasin pelossa,
rakastin noita,
kodista varjojen kotia hain.
Heräsi kauniina elämään
maailma, nukkunut kauan.
Niniven tyttäret viheriään
kietoivat vaellussauvan.
Soi sävel haipuva
Tähdet sinen
hehkuivat valoa raamatun.
Varjoihin vaipuva,
ihmeellinen
kauneusmaailma valtasi mun.
Kaapuni simpukat korvaan toi
Arkipelaagin hyrskeen.
Tympanon ja symbaali soi
äärellä aaltojen tyrskeen.
Kaviot raikuen
leikkiä kuumaa
kentaurit kera neitojen lyö.
Tahdissa kaikuen
nauraa ja huumaa
laulut villit kuin pohjaton yö.
Kaivaten valoon ja elämään
varjojen aavikolta
pakenin katujen vilinään —
mutta en kohtalolta.
Elämän kylitse
kulkija palaa;
vietellen ne kohisevat.
Silmäini ylitse
varjot salaa
vainoten kätensä ojentavat.
Aikahan toiseen, jo heräävään
tie on nuorille avoin.
Vieraaksi heidän luonaan jään.
Kuljen aaveen tavoin.
Päivän sotihin
nuorten sana
niinkuin teräs iskeä saa,
ääneti kotihin,
uneksivana
varjojen poika vaeltaa.
Koskaan nyt pohtia saata en
kysymyksiä hetken.
Mietteissä teen yhä harhaillen
varjojen luoliin retken.
Himmeää lyhtyä
kantaen löydän
manalaan tieni, en elämään.
Koskaan en yhtyä
ääressä pöydän
veljien seuraan voi hilpeään.
Huutaen kurjet on paenneet.
Kivien ympäri heittää
valkeita patjoja hiutaleet.
Ruutuja huuru peittää.
Lyhdettä etsien
maalaisen vajaa
kiertää nälkäinen varpunen.
Syksyisten metsien
sumussa ajaa
poikanen joulusta laulaen.
Lapsuusvuosien äänten luo
lumiset polut mun johtaa,
mutta ei sydäntä saavuta nuo,
vain humu korvani kohtaa.
Turhaan tarjoten
sovitusta
äänet soi hiljaiset, ihanat.
Katseeni varjoten
Hades musta
nostaa näkynsä uhkaavat.
Unhoa antaa Lethen vuo —
mutta pimeän Styxin
aallosta join ma: se mieleen tuo
menneisyyden yksin.
Varjot hyytävät
kutsuu mieltä
Kharonin virralle uneksimaan.
Mut veret pyytävät
elämän tieltä
rypäleterttuja poimimaan.
Elämän kahleissa rauhaton
harhailen maailmalla.
Sinne, miss' en ole, kaipuuni on.
Vieraana kaikkialla.
Kelle on auennut
Hades, ei saa se
elämän heelmiä riistää, ei.
Varjojen rauennut
kauneusmaa — se
ainaiseksi mun sieluni vei.
(Suom. Lauri Viljanen)