Esipuhe.
Carl Michael Bellman
Iltalaulu.
Johan Gabriel Oxenstierna
Mieteruno.
Anna Maria Lenngren
Muotokuvat.
Esaias Tegnér
Kuollut.
Erik Gustaf Geijer
Yötaivas.
Erik Johan Stagnelius
Kuin minä kenkään hehkunut ei.
Endymion.
Elegia Yölle.
Huokausten salaisuus.
Narcissus.
Carl Jonas Love Almquist
Antoniuksen laulu.
Kuunteleva Maria.
Carl Johan Gustaf Snoilsky
Lepo Egyptissä.
Verner von Heidenstam
Pyhiinvaeltajan joululaulu.
Selma Lagerlöf
Laps, olet lempinyt.
Gustaf Fröding
Dolores di Colibrados.
Nyt katsokaat uneksijaa.
Oscar Levertin
Sa kuule, sateess' elokuun.
Erik Axel Karlfeldt
Sinun silmäs ovat tulta.
Yökohokit keskellä viljaa.
Elokuunhymni.
Bo Bergman
Kuunpaiste virralla.
Sydän.
Viole d'Amour.
Vilhelm Ekelund
Leukadia.
Palvonta.
Mentyäsi, armas.
Anders Österling
Fantasia etelän meren rannalla.
Aamuhartaus.
Odotus meren rannalla.
Aamun sydän
Bertil Malmberg
Neitsyt.
Dan Andersson
Laulu.
Soittoniekan hautaus.
Erik Lindorm
Iltapäivä.
Onnen hetki.
Isä ja poika.
Arki-ilta.
Laulu nuoruudessa.
Gustaf Johansson
Ballaadi Johanssoneista.
Ture Nerman
Kaunein laulu.
Karl Asplund
Quand même.
Pär Lagerkvist
Kauneinta on hämärtyissä.
Auringon hiukset.
Hopeahuilu.
Kirje.
Sten Selander
Kevätsade.
Kuiva puu.
Gabriel Jönsson
Impromptu.
Gunnar Mascoll Silfverstolpe
Rovio.
Erik Blomberg
Ihmisen koti.
Karin Boye
Tähtien lohdutus.
Ragnar Jändel
Sataa.
Esipuhe.
Yhäti elää ruotsalaisessa laulurunoudessa se Pan, jonka Bellman,
vaeltaessaan keskellä rokoko-maisemaa Fredmanin laulajaviitta
harteillaan, näki lähettävän pääskysen lentämään liki maata sateen
ennustajana. Useamman kuin yhden kerran se on lähettänyt kevätsateensa
synnyttämään kukoistavaa lyyrillistä vuodenaikaa, ja nuortuen uusissa
sukupolvissa se on virittänyt runoilijoiden soittimia läntisessä
naapurimaassa. Kustaviaanista aikaa seuraa viime vuosisadan
sarastuksessa romantiikka verkkaan laantuvine maininkeineen, saman
vuosisadan painuessa mailleen jälleen pitkälle jatkuva uusromantiikka
ja vihdoin meidän vuosikymmenillämme »nuori lyriikka». Halki näiden
puolentoista vuosisadan kaikuu elämäntuore, surussakin ihmeen heleä
lyyrillinen soitanto, joka ei ole jäänyt meille oudoksi, mutta
jonka sävelrunsaus tarjoaa ehtymättömän nautinnon. Mieltymyksiään
noudattava kuulija voi valita siitä joitakin johtosäveliä, jotka
raikkaudellaan lumoavat hänen korvansa. Panin huilu kutsuu jatkuvasti
runoilijoita maan puoleen. Sen soidessa elokuun sateen äänenä Levertin
on kuulevinaan ritarisatujen suihkulähteen helinää, se — opastaa
Fridolinin laulajahahmossa vaeltavan Karlfeldtin valitsemaan karkeasta
ruislinnusta itselleen tulisen satakielen, se antaa Österlingin
hienokaikuiseen lyyraan sävelen merituulen koraalista, ja nuorimmasta
polvesta se houkuttelee Dan Anderssonin, työmiehen ja kulkurin,
nauttimaan soittoniekkana nuoruuden villihunajaa Paison viheriöillä
rannoilla. Pär Lagerkvist, muulloin elämän rumuuden ja hämärän kauhun
tulkitsija, tuntee lyhyen hetken saavansa rakastaa ominansa puita,
multaa ja pilviä maan verhoutuessa hämärissä tummuvaan valoon. Panin
kevätsateen suhistessa Sten Selander lähestyy arkuuden vallassa maata,
kaiken nuoren äitiä, ja huomaa kaiken muun vähäiseksi ikuisen kukinnan
ja uudistumisen rinnalla.
Seuratessa Panin huilua he ovat tunteneet myöskin Eroksen mahdin.
Tegnér asettaa rakkauden maineensa edelle, josta hän kuitenkin
on ylpeästi tietoinen, ja uneksii kuulevansa rakastetun äänen
haudassaankin, kevään laskeutuessa taivaasta umpuin ja linnunlauluin,
Stagnelius hehkuu menehtyvässä, dionyysisessä hurmiossa kaikelle
naiskauneudelle, Levertin pukee lemmittynsä ritariajan loistaviin
koruihin. Bergman kuulee hiuduttavana kevätiltana viole d'Amourin
soivan hiljaisista maista, joissa rakastettu vainaja asuu, Ekelund
löytää rakkaudenpalolle ylhäisen vertauskuvan Leukadian tähtisyöksystä,
Österlingin fantasiassa Eros lähettää vaeltajattaren maan syksystä
runoilijan merenääriseen marmoripaviljonkiin.
Pan, luonnon ikuisesti nuori jumaluus, on samalla ollut näille
runoilijoille kaikkeuden ylivoimaisen riemun ja tuskan tuoja. Se on
tehnyt monet heistä yksinäisiksi ihmisten keskellä. Useammat kuin
yhdet kärsimyksen kuluttamat uneksijankasvot, jo yhden runon valossa
syvästi mieleen painuvat runoilijapiirteet kohtaavat meitä ruotsalaisen
laulurunouden temppeleissä, joiden ulkonainen muoto on useasti niin
jalokaarinen ja säteilevän kirkas, että me vaistomaisesti ajattelemme
etelän marmoria, latinalaisen hengen tuotteita niitä katsellessamme.
Tegnér, voitokas apollooninen henki, on vähitellen tuntenut hiipuvansa
oman sielunsa loimuun. Stagnelius on herätessään dionyysisestä
huumiosta tuntenut hirveän tyhjyyden ympäröivän liekehtivää sieluaan,
hän on tuntenut jumaluuden — sielussaan ja nähnyt Narkissoksen tavoin
elämän riemuinensa liukuvan ohitseen. Heidenstam, kenties syvällisimmin
kodin multaan juurtunut ja samalla suurisuuntaisin kaikista,
on itämaiden aroilla katsonut varjojen murskattua, ihmeellistä
kauneusvaltakuntaa, hän on Arkipelaagin rannalla kuunnellut kentaurien
huohotusta ja villien laulujen naurua ja on senjälkeen tuntenut
elävänsä vain menneisyydessä. Fröding on halki elämänsä tuntenut
kylmien arkipäivän ihmisten katsovan ilkkuen uneksijaan, muukalaiseen,
valmiina kivittämään hänet. Varhain kuollut nuorimman polven lyyrikko
Dan Andersson on nähnyt omituisen soittoniekka-uneksijansa kodittomana
ja kuitenkin kuninkaana erämaan puutteen keskellä.
Ja kärsimyksestä huolimatta he ovat rakastaneet elämää, sen
pienimpiäkin ilmiöitä. Sen kauneushurmion keskeltä, jonka Pan on
heille tarjonnut, he ovat palanneet kotiin ja arkipäivään. Huomaamme
tämän varsinkin nuorimmasta lyriikasta, joka on omiaan koskettamaan
meitä erikoisen läheisesti. Elämän pienten asioiden kauneus puhuu Erik
Lindormin koruttomista, rehellisistä säkeistä. Linnunradan huimaavasta
loisteesta nämä runoilijat kääntävät katseensa maan puoleen, joka
on ihmisen koti. Maailmansodan vuosina he ovat tunteneet kärsivän
ihmisyyden toivottoman häpeän ja _kaiken uhalla_ uskoneet voitolliseen,
uudesti syntyvään elämään.
Tämän vihkosen lehdille mahtuu ainoastaan murto-osa ruotsalaisen
lyriikan aarteistoa. Suomentajien periaatteena on ollut valita yleensä
sellaisia runoja, jotka ovat suomalaiselle lukijakunnalle vähemmän
tunnettuja. Tällöin on tullut suhteellisen vaatimattomasti edustetuksi
esimerkiksi sellainen runoilija kuin Levertin. Edelleen on suomentajien
tällöin täytynyt valita runoja, joiden intiimisti lyyrillinen, särkyvä
tunnelma ei ole ollut helposti eikä lähimainkaan täydellisesti
vangittavissa. Suomentajilla ei ole hartaampaa toivomusta, kuin
että nämä käännökset voisivat välittää lukijalle edes vähäisen sitä
kauneusiloa, jota suomentajat itse ovat saaneet tuntea liikkuessaan
alkuperäisten runojen maailmassa.
Tampereella, helmikuussa 1926.
Elina Vaara. Lauri Viljanen.