Illalla heitin päällystakin ylleni, sillä kylmä viima kävi pohjosesta,
ja lähdin patikoimaan toista kylää kohden, johon oli puolen virstan
pituinen vainio matkaa.
"Mitähän Anna sanoo?" Tuo lause kaikui alinomaa korvissani, ja sitä
mietiskelin koko matkan, mitä Anna sanoo minun aikeistani. Suostuuko
odottamaan minua niin kauvan, kunnes tulen takaisin, tahi tuleeko
Amerikkaan, jos minä lähetän piletin. Eli jos ei suostu kumpaankaan
ehtoon, niin − mitä sitte tehdä. Ei, sitä en voinut ajatellakkaan,
että Anna voisi minun hyljätä. Olinhan lähes pitäjään rikkaimman talon
poika ja muutenkin arvossa pidetty. Mistäpä saisi toisen sellaisenkaan,
ajattelin.
Anna oli kahdenkymmenen vuotias, kaunis, sinisilmäinen tyttö sekä
varakkaan Allanperän ainoa perillinen. Lapsuudessaan oli hän käynyt
kansakoulua ja siellä saanut semmoisen lukuhalun, että luki kaikki
kirjat, mitä vaan käsiinsä sai. Kehottipa usein minuakin lukemaan
niitä, mutta minulla ei ollut yhtään halua.
En tiedä rakastinko Annaa vai mitä se oli, mutta enemmän hänestä
ainakin pidin kuin muista tytöistä. En tiedä oliko siihen syynä hänen
rikkautensa vai se, että hänestä pitivät kaikki muutkin pojat, eli
taisivat siihen vaikuttaa molemmatkin. Oli semmoinen tapa, että mihin
joku arvokkaimmista pojista meni "likkaan", niin sinne olisivat menneet
kaikki muutkin pojat; ja taas, jos joku poika, vaikkapa köyhäkin, pääsi
jonkun arvokkaamman tytön viereen, niin hänen olisivat ottaneet kaikki
muutkin tytöt.
Varmasti luulin, että Anna suostuu mihin tahansa, ennenkuin eroaa
minusta. Ja jos ei suostu, ajattelin, niin olkoon herran nimessä, onhan
niitä muitakin tyttöjä, kun Amerikasta takaisin tulen.
Näissä mietteissä saavuin Allanperän talolle, ja astuin rohkeasti Annan
kamariin, jossa hän istui pöydänpäässä ja luki jotain kirjaa. Minä
istuin lähelle häntä ja sanoin arvelematta asiani, että minä lähden
Amerikkaan, ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen.
Anna katsoi kummastuneena minuun, niinkuin ei olisi ymmärtänyt tai
kuullut mitä sanoin. Minä olin kuin tulisilla hiilillä enkä kestänyt
hänen katsettansa, vain aloin tarkastella lattian rakoja.
Vihdoin kysyi hän hiljaa, lempeästi:
"Mitä sinä sanoit?"
"Minä lähden Amerikkaan."
"Minkätähden."
"Ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen."
"Onko sotaväessä sitte niin paha olla?"
"En minä tiedä, mutta ei siellä hyvä ainakaan ole olla. − Ja jos vielä
pitäisi sotaan − − −" selitin minä.
Hän loi minuun ylenkatseellisen silmäyksen ja vastasi:
"Sehän olisi oikein mainiota! Sehän on jokaisen Suomen nuorukaisen
velvollisuus, mennä sotaan, silloin kuin tarvis vaatii?"
"En tiedä, mikä velvollisuus on, mutta Amerikkaan minä ainakin menen.
Ja onhan tapana sanoa, ettei sota yhtä miestä kaipaa", vastasin minä.
"Eikös teitä mene nytkin koko kolme reipasta miestä, ja jos kaikki
ajattelisivat sillä tavalla niinkuin sinä, niin pian ei olisi Suomessa
yhtään sotamiestä", sanoi Anna katkerasti hymyillen.
Minä en osannut siihen mitään vastata. Sentähden kysyin:
"Sinä et siis lupaa odottaa minua siksi, kun tulen takaisin?"
"En, minä en sido itseäni sellaisiin lupauksiin", vastasi hän vakaasti.
"Etkö lähde Amerikkaan, jos minä lähetän piletin?"
"En."
Tuommoista vastausta en ollut odottanut, jonka tähden vähän hämmästyin
sitä kuullessani. Itserakkauteni sai siitä hyvän kolhauksen.
Mutta minä tahdoin näyttää etten ollutkaan yhden tytön nurru ja nousin
ylös tuolilta, pois lähteäkseni, ja sanoin:
"Hyvästi nyt sitte, jos ei enää toistansa tavata."
"Hyvästi..." vastasi Anna minuun katsomatta.
Seisoin vielä ovensuussa hetkisen ja odotin, että Anna ehkä peruuttaa
sanansa, mutta hän katseli vaan ulos ikkunasta, eikä näyttänyt minulle
kasvojansakaan.
Lähdin pois, vaan käännyin vielä ovessa ja sanoin: "Jos ehkä kadut
päätöstäsi, niin ilmoita minulle ja minä annan vielä anteeksi."
"Mene, mene, sinä maasi hylkääjä − petturi, − heittiö − − −!" kuului
minun jälkeeni.
Nopein askelin riensin pois, taakseni katsomatta.
Matkalla jo kuitenkin kaduin, etten häntä paremmin suositellut. Hän
kyllä olisi suostunut odottamaan minua siksi, ajattelin, kun tulisin
takaisin Amerikasta. Mutta nyt oli katuminen myöhäistä, sillä välimme
oli jo rikkoontunut.