Lapsuudestani saakka, − kertoi hän − olin hyvä ystävä ja toveri Allilan
Jaskan ja Perämäen Tuomaan kanssa, jotka olivat meidän naapuritalojen
poikia. Yhtenä vuonna olimme syntyneet, yhdessä kasvoimme, leikimme
ja peuhasimme. Jos teimme hyvää tai pahaa, niin aina olimme yhdessä
siinä osallisena. Toisinansa me kyllä riitelimme, mutta siitä taas pian
sovittiin ja oltiin yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin.
Rippikoulusta päästyä aloimme elää oikein miesten tavalla; joimme
viinaa ja pelasimme korttia, kuten miehet ainakin. Naapurikylän pojille
annoimme monta kelpo selkäsaunaa; vaikka usein saimme takaisinkin
samalla mitalla.
Allilan Jaska oli varakkaan talon poika samoin kuin minäkin.
Luonnoltansa hän oli siivo ja hiljainen selväpäisenä, mutta juovuksissa
ylpeä ja riitaisa. Vaikea oli hänen kanssansa pysyä sovinnossa silloin
kun ryypättiin, sillä jos hänelle sattui sanomaan sanan joka ei
häntä miellyttänyt, niin siitä hän heti suuttui ja antoi kyllä hyvän
löylytyksenkin, jos ei häntä vaan hyvin pyytänyt ja mielitellyt.
Perämäen Tuomaan koti oli köyhänpuoleinen, josta Tuomas oli useinkin
hyvin pahoillaan, sillä hän luuli köyhyyden olevan syynä siihen, ettei
hän ollut oikein arvossa pidetty nuorenväen seurassa. Luonnoltansa oli
hän rohkea ja ilomielinen veitikka. Pahin vika hänessä oli se, että hän
luuli itseänsä paremmaksi kuin olikaan ja kerskaili usein itsestänsä.
Sillä ajalla, josta kertomuksemme alkaa, olimme yhdenkolmatta vuoden
ikäisiä, reippaita, kolmen kyynärän mittaisia veitikoita, kelvollisia
ottamaan melkein vaikka minkälaista miestä rinnuksista.
* * * * *
Oli eräs tyyni ja kaunis pyhäaamu, elokuun lopulla. Olin väsyksissä ja
uninen, sillä viime yönä olin ollut yöjuoksuilla koko yön.
"Kirkkoon nyt saa laittaa itsensä", sanoi isäni vähän äreästi kirkkoon
lähtiessään, sillä minä olin laiska kirkkomies, kävin siellä vaan
muutaman kerran vuodessa.
Mutta minua ei haluttanut nytkään kirkkoon. Menin vaan kamariini maata
ja nukuin pian sikeään uneen. Vaan pian taas heräsin syystä, että
joku veti minua käsivarresta. Avasin silmäni ja näin Perämäen Tuomaan
edessäni ja Allilan Jaska istui pöydän päässä tuolilla.
"Vai pyhänä tässä nukkumaan", sanoi Tuomas, puoleksi leikillä.
"No, kun olin niin väsyksissä", vastasin minä haukotellen ja nousin
ylös.
Minulla sattui olemaan viinaa ja otin siis viinapullon pöydälle ja
kaadoin heille ryypyt. Pojat olivat harvasanaisempia kuin ennen.
Imeskelivät vaan ääneti piippujansa, aina väliin puhaltaen aika
savukakkareen suustansa. Näin kyllä, että heillä oli joku painavampi
asia mielessä kuin hypyt ja tappelut. Yhtä kaikki kysyin niinkuin
puheen aluksi:
"Missä tänä iltana hypellään?"
"Minä en tiedä ainakaan", vastasi Tuomas ja lisäsi, "enkä välitäkkään
hypyistä, sillä minulla on parempia asioita mielessä."
"Mitkä sen parempia asioita ovat nuorelle miehelle kuin hyppy?" kysyin
minä nauraen, vaikka vähän uteliaana.
"On niitä parempiakin", sanoi Tuomas ja alkoi ladata piippuansa. Sitte
hän lisäsi; "Jaska ja minä lähdemme kahden viikon päästä Amerikkaan ja
tulimme katsomaan, etkö sinäkin lähde?"
"Amerikkaan!" huudahdin minä hämmästyneenä. "Niin, niin. Onko se niin
kovin ihmeellinen asia?" sanoi Tuomas.
"Eiköhän sun päässäsi ole vähän vikaa?" sanoin minä leikillä, sillä en
uskonut hänen totta puhuvan.
"Ei, kyllä se on täysi tosi", vakuutti Allilan Jaska, "Lavelan
Iikka lähtee kahden viikon perästä Amerikkaan ja me menemme hänen
seurassansa. Iikka, joka on ollut siellä ennenkin, osaa puhua engelskaa
ja tietää kaikki mutkat matkalla; hänen seurassansa on hyvä mennä."
Lavelan Iikka oli eräs mökkiläinen meidän kylän torpilta. Hän oli ollut
jo ennen kolme vuotta Amerikassa ja puuhaili sinne nyt taas uudestaan.
"No mutta, veli veikkoset, olettepa unhottaneet, kuinka sinne pääsee.
Kuinka saamme passit? Tiedättehän, että meidän pitää keväällä
arvanheittoon joka miehen?" huomautin minä.
"Tiedämme kyllä, ja sepä se juuri onkin asia, jonka tähden lähdemmekin
Amerikkaan", vastasi Tuomas, "minä en ainakaan muutoin lähtisikään.
Ja mitä passeihin tulee niin niistä ei ole mitään hätää. Ottaa vaan
Ruotsiin kolmen kuukauden passit, niin niillä pääsee, ja sitte ei
kysytä passia enää missään. Lavelan Iikka sanoi niin."
"Minua ei vanhempani ainakaan päästäisikään lähtemään", tuumailin minä.
"Kysyäppä näiltä, vanhapäiltä, ne ovat aina vastaan, vaikka mitä
aikoisi!" huudahti Tuomas. "Minä poika en kysynytkään saako mennä, vaan
sanoin ainoastaan, että minä lähden Amerikkaan, laittakaa vaatteita
ynnä muuta siihen mukaan."
"Minä ainakin kysyin, mutta ensin ei luvattu ajatella sinnepäinkään,
sanottiin vaan, että kotona on työtä ja ruokaa yltäkyllin. Vaan
kun minä aikani kiusasin ja tahdoin, niin jo viimein äijä löi
seitsemänsataa pöytään ja sanoi: tuoss' on, tee tahtosi", kehahteli
Allilan Jaska.
"Teillä ei olekkaan mitään hätää, kun on kotona varoja yltä kyllin,
mutta minun vaivaisen pitää ottaa matkarahat lainaksi", virkkoi Tuomas
surullisesti.
"Mutta eihän siellä sotaväessä ole niin paha olla, ettei siellä kolmea
vuotta tule aikaan?" muistutin minä vielä.
"Miksi ei tuota nyt aikaan tulisi", sanoi Tuomas, "mutta jos sattuisi
tulemaan sota, jota aina ennustetaan tulevaksi, niin silloin poikain
housut tärisis."
"Mutta eihän sodassakaan kaikki tule tapetuksi?"
"Ei tulekaan", sanoi Tuomas, "mutta kuka sen tietää, mekö juuri
jäisimme elämään. Ja lempoko siellä voisi pysyä hengissä, kun luotia
lentelee niin tiheään kuin rakeita. Minua ainakin osattaisiin kohta."
"Ei, siellä ei voisi pysyä yhtä minuuttiakaan hengissä!" vakuutti
Allilan Jaska.
"Taitaa niin olla", myönsin minäkin ja kaadoin viinapullosta ryypyt
asian vahvistukseksi.
"Mikä hätä meillä on, kun menemme Amerikkaan", alkoi Tuomas taas,
"olemme siellä muutamia vuosia siksi kun palvelusaika on mennyt ohitse,
ja tulemme sitte takaisin rikkaina ja mahtavina herroina; ostamme isot
talot ja elelemme kuin herrat! Eikö kelpaa? Lähdetkö Ryyti?"
"Olkoon menneeksi", sanoin minä, vaikka epäillen.
Puhelimme sitte yhtä ja toista. Aina väliin ryypättiin, niin että pojat
olivat poislähtiessään aika hutikassa, varsinkin Tuomas, joka laski
aina lasin pohjaksi.
Jäin sitte yksinäni miettimään, miten ilmoittaisin asian vanhemmilleni.
Jyrkän kiellon tiesin saavani, mutta sittekin päätin lähteä.
Kujalta kuului Perämäen Tuomaan laulu:
Enkä mä viitsi työtä tehdä
Kyrön vainiolla,
Amerikass' on niin hyvä olla
Ja helppo herrastella!...