Kirkas kesäkuun aamuaurinko paistoi kamarin ikkunasta suoraan Jussin
kasvoille, kun hän heräsi unestansa. Lintujen iloinen liverrys ja
kalkahteleva karjankello kuului ulkoa.
Kello kävi jo varmaankin seitsemättä, koska karjaakin jo vietiin
laitumelle, ajatteli Jussi itseksensä. Luultavasti oli häntä jo käyty
herättämässä, vaikka ei hän ollut kuullut. Mutta kuitenkin päätti hän
maata niin kauvan, että tullaan toisen kerran; jäsenet tuntuivat vielä
niin raukeilta ja hervottomilta, ettei häntä suinkaan haluttanut lähteä
lämpösistä vällyistä. Kuitenkin silmäili hän aralla mielellä ovea,
odottaen aina, koska isä sen avaa sekä nyrkillään ovea päristäen eikä
suinkaan hellimmillä sanoilla vaatii häntä nousemaan ylös ja lähtemään
työhön.
Kuinka harmillista sentään on olla toisen orja, vaikkapa kohta oman
isänsäkin. Täytyy nousta ylös, kun käsketään, olipa sitte kuinka uni ja
väsynyt tahansa, tehdä aina sitä mitä vaaditaan eikä koskaan saa olla,
niinkuin itseä haluttaisi. Olla vapaa, oman itsensä herra, − sehän
olisi toista!...
Ikkunan alta kuului askeleita, ja joku ääni kysyi:
"Menetkö kirkkoon tänäpäivänä?"
"Kyllähän sinne mennä pitää, koska on näin kaunis ilma", kuului toinen
vastaavan.
Kirkkoon?... mitä se merkitsee... onko nyt pyhä?... Niin, aivan oikein!
− nyt olikin pyhä eikä Jussi ollut tuota heti muistanut. Olihan eilen
ollut lauvantai ja hän oli illalla ollut puoliyöhön saakka kylällä
toisten poikain kanssa. Sentähden olikin hän niin raukea ja uninen
herätessään.
Jussi tunsi veltostuneet hermonsa virkoavan, silmänsä selkeävän ja
raukeat jäsenensä voimistuvan. Peitteen alla alkoi tuntua liian
kuumalta, jonka tähden hän heitti sen puoleksi pois päältänsä.
Makaaminen ei tuntunut enää läheskään niin suloiselta kuin äsken, kun
oli luullut, että heti ylös noustua ja syötyä olisi lähdettävä kydölle
kyntämään. Mutta nyt olikin edessä vapaus!... ainakin yhdeksi päiväksi.
Ei hän kuitenkaan vielä noussut vuoteeltansa, vaikka ei makaaminen
suuresti huvittanutkaan. Siinä maatessaan oli niin hyvä mietiskellä
elämäänsä, sekä kulunutta että tulevaista. Hän mietiskeli miksi hän
oli syntynyt tänne maailmaan, oliko hänellä mitään erityistä tehtävää,
tai oliko hän tullut, vaan niinkuin joukon jatkoksi elää kitaroimaan
päivästä toiseen, siihen asti että kuolema vihdoin vapauttaisi hänet
täältä?...
Mikä kurja kohtalo se olisi semmoinen!...
Ajatuksensa kääntyivät siitä lapsuutensa unelmiin. Selvästi esiintyivät
ne hänen mieleensä, niinkuin hän lapsuudessaan oli uneksinut. Hän oli
kuvaillut itseänsä milloin papiksi, milloin sotapäälliköksi ja jos
jonkinlaiseksi virkamieheksi; mutta useimmiten oli hän päättänyt tulla
rehelliseksi ja varakkaaksi talonisännäksi. Silloin oli hän miettinyt
kodikseen pientä, valkoiseksi maalattua taloa pienen lammin rannalla,
tuuhean kuusimetsän syrjässä, jossa rauhassa ja hiljaisuudessa
viettäisi aikansa, työskennellen pellolla tai huviksensa kalastellen
lammella, ja toisinaan käyskellen metsässä puiden huminaa ja lintuisten
laulua kuulemassa.
Ennen kaikkea muuta oli hän kuitenkin päättänyt tulla rehelliseksi,
raittiiksi ynnä kaikkea hyvää ja jaloa harrastavaksi kansalaiseksi...
Mutta hän oli jo kahdenkymmenen vuotias ja mitä hän oli toimittanut?...
Ei mitään... elänyt vaan kuten pakana sekä odottanut aikaa kulumaan,
että sitte vanhempana, vanhempana...
Kirottu, miksi olikin hän viettänyt nuoruutensa päivät niin
kurjasti!... Mitä oli hän siitä hyötynyt? Ei mitään muuta, kuin
saattanut itsellensä huonon maineen!...
Ja Jussia harmitti niin, että alkoi itseksensä kiroilla omaa
tyhmyyttänsä ja huolimattomuuttansa, kun ei ollut paremmalla tavalla
viettänyt viime vuosia, vaikka olisi kyllä ymmärtänyt.
... Seitsemäntoista vanhana oli hän alkanut seurata muita nuorukaisia
pyhäaikoina tansseihin ynnä muihin huvituksiin, mitkä yleensä eivät
olleet kovinkaan mieltä jalostuttavaa laatua. Alussa ei hän ollut
nauttinut viinaa, mutta tultuansa huomaamaan, ettei sitä katsottu
miksikään häpeäksi, jos toverinsa välistä olivatkin juovuksissa, vaan
pikemmin oli se kunniakasta eli niin "miehevää", kun he viinapäissään
lauloivat ja kerskailivat sekä elivät niinkuin viimeistä päivää.
Jussi ei tahtonut olla huonompi kuin muutkaan ja alkoi seurata
heidän esimerkkiänsä. Vähän aikaa oli hän varovammin nauttinut tuota
ilolientä, karttaen liiaksi juopumista, mutta pian oli varovaisuus
kadonnut ja hän alkanut olla yhtä usein humalassa kuin toisetkin.
Silloin oli hän aina tehnyt jotain tuhmuuksia, joita sitte selvittyänsä
oli katkerasti katunut ja karvastellut, mutta asia ei sillä sen
paremmaksi tullut... tehty oli tehty eikä se siitä muuttunut.
Joka maanantai, sen jälkeen kun hän pyhänä oli ollut juovuksissa, oli
hän aina päättänyt, ettei koskaan enää maistaisi viinaa. Mutta viikon
kuluessa haihtui vähän mielestä viime pyhänä tehdyt tyhmyydet, ja jos
sattui seuraavana pyhänä saamaan viinaa − sattui harvoin, ettei sitä
jollakin tovereista ollut, − niin joi hän taas melkein havaitsemattaan
itsensä humalaan ja teki uusia tyhmyyksiä...
Jussi veti peitteen päällensä sekä päätti olla muistelematta entistä
elämäänsä, koska se vaan katkeroitti hänen mieltänsä. Parempihan oli
ajatella eteenpäin, että voisi tästälähin ruveta paremmin elämään.
Sen hän päätti varmasti, ettei tänäpäivänä ainakaan juo itseänsä
juovuksiin, − vaikka olihan se Jaurilan Kustaa eilen illalla sanonut,
että hänellä on viinaa, ja sinne oli iltapäivällä myöskin mentävä
hyppyyn, mutta...
Samassa äitinsä raotti kamarin ovea sekä vähän kiukkuisella äänellä
sanoi:
"Jos et nouse syömään sieltä, niin minä korjaan ruoat pois... Kirkkoon
jo mennään ja sinä siellä vielä maata lojotat! Saisit sinäkin sinne
kerran mennä, kun et ole ollut sitte kuin... herra ajan tietää!"
Ovi räiskähti jälleen kiinni.
... Kirkkoonko? Niin, sinne olisi kyllä ollut mentävä, mutta ei oikein
haluttanut. Turhaa ajanhukkaa se vaan olisi, koska ei siellä kumminkaan
sen paremmaksi tulisi...
Oi mikä paatunut pakana hän jo olikin! Usein oli hän sitä ajatellut
sekä väliin rukoillut Jumalaakin, saattamaan häntä paremmalle tielle,
kääntämään hänen ajatuksensa pois maailmasta sekä kiinnittämään
ne enemmän hengellisiin asioihin, mutta turhaan; hän ei voinut
rukoilla sydämmestänsä eikä hänellä ollut suurta haluakaan luopua
pois maailmasta. Todellinen parannuksen tekiä oli hänen mielestänsä
semmoinen, joka hylkäisi kaikki maailman viattomimmatkin huvitukset,
kulkisi murheellisella muodolla kirkossa ja seuroissa ja joka ei
koskaan saisi ajatella muuta kuin Jumalaa ja sielunsa autuutta.
Semmoiseksi ei hän luullut voivansa tulla ennen kuin hyvin, hyvin
vanhana, jolloin on jo kyllästynyt maailmaan ja sen huvituksiin...
Mikä kevytmielinen ajatus! − mutta ei hän sille mitään voinut. Oli hän
kyllä lukenut, että ihminen voi olla iloinen, vieläpä iloisempi kuin
yksikään maailman lapsista, vaikka hän onkin jumalinen sekä totinen
kristitty. Mutta sitä ei hän uskonut, että itse niin voisi olla. Ei;
murheellisena, katuvaisena, nöyränä ja − ihmisten pilkan esineenä
näyttäytyi hänelle oma kuvansa todellisena parannuksen tekiänä...
Hänen mieleensä muistui, kuinka hän lapsuudessaan oli ollut muutaman
kerran äitinsä kanssa kirkossa, tuossa vanhassa, satojen ajastaikojen
vanhassa kivikirkossa, joka ulkonäöltäänkin oli niin juhlallinen ja
kunnioitusta herättävä, että se tahtomattakin muutti mielen pois
maallisista, pakottaen ajattelemaan tulevaista elämää... Ja entä
siellä sisällä!... vanha, hopeahapsinen rovasti saarnasi... Jussi ei
oikein muistanut, mitä hän saarnasi, mutta Jumalasta ja taivaasta hän
puhui niin liikuttavalla ja juhlallisella äänellä... ja lukkari sekä
seurakunta veisasivat niin kauniisti, kuin joukko taivaan enkeleitä.
Hänestä oli tuntunut kuin Jumala itse näkymättömänä majailisi kirkossa.
Ristiinnaulittu Vapahtajan kuva saarnastuolin päällä ynnä muut
pyhäinkuvat kirkon seinissä ja alttarilla olivat häneen vielä lisänneet
jumalanpalveluksen juhlallista vaikutusta.
Mutta nyt?...
Uusi kirkko seisoi uljaana ja komeana kuivalla ja alastomalla
mäentörmällä. Ihmetellen oli Jussi usein katsellut sen korkeata
tornia, taidokkaasti rakennettuja seiniä ja mietiskellyt, että sen
rakentamiseen on mahtanut mennä monta tiilikiveä, mutta mitään
jumalallisia ajatuksia ei se ollut hänessä herättänyt. Sisällä oli
kaikki kaunista ja taidokasta, mutta astuessaan sinne oli hänestä
aina tuntunut, kuin olisi tullut teaatteriin, jossa näytellään samaa
kappaletta, jonka hän oli jo satoja kertoja nähnyt ennenkin. Pappi teki
virkansa alttarilla ja saarnastuolissa, lukkari soitti mestarillisesti
urkuja ja muutama hyvältä veisuuääneltään kopeileva henkilö veisasi
urkujen mukana. Kaikki oli hänen mielestänsä niin ulkokullaista,
koneellista...
Hänessä itsessään tietysti vika oli, että se siltä näytti. Hänen
sydämmensä oli niin kiintynyt maailmaan ja sen huvituksiin, ettei se
jumalanpalveluksesta välittänyt. Papin saarnatessa oli häntä aina
unettanut, ties' mistä syystä, mutta se vaikutti häneen kuin kehtolaulu
lapseen. Jos hän oli tarkasti koettanut kuunnella saarnaa, niin ei hän
kauvan voinut, vaan erehtyi pian muihin ajatuksiin...
Oi kuinka hän oli elänyt!... Mitähän siitä vielä seuraa?...
* * * * *
Raskaalla mielellä nousi Jussi ylös ja puki vaatteet päällensä.
Katsellessaan ulos ikkunasta, ilostui hän hiukan, nähdessään auringon
kirkkaasti loistavan vaaleansinervällä taivaalla... Päivä oli kaunis...
Elääkö hän itse kauniisti tänäpäivänä?...
Hän meni tupaan. Se oli tyhjä asukkaista, ainoastaan kissa makasi
koivet ojennettuna takalla. Kirkkoon kai olivat ihmiset menneet...
Ruoat oli korjattu pois pöydältä, mutta Jussi tiesi kyllä, missä niitä
säilytettiin. Perunavadin ja viilipurkin nosti hän kaapista pöydälle ja
rupesi syömään. Myöhäiseksi oli jäänyt aamiainen, mutta sitä paremmalta
se maistui.
Kello löi kymmenen.
Jussi luki lyönnit, mutta luuli erehtyneensä sillä ei hän uskonut aamun
niin pitkälle vielä ehtineen. Vilkaistuaan viisareihin osoittivat ne
kuitenkin samaa.
Syötyänsä korjasi hän ruoat jälleen kaappiin ja pesi kasvonsa kylmällä
vedellä sekä peilin edessä kampasi ja tasoitteli lyhyeksi leikatun
tukkansa.
Mihin mennä... mitä tehdä?... Nyt oli hän valmis viettämään
lepopäivää... vapaudenpäiväänsä, mutta millä tavalla sitä viettäisi?
Hän oli tänäpäivänä vapaa, mutta mitä nyt vapaudessaan tekisi?
Ottaisiko virsikirjan tuolta hyllyltä ja lukisiko siitä tämän päivän
evankeliumin?... Ei... ei sillä kuitenkaan sen paremmaksi tulisi...
Jumalan sanan pilkkaamista se vaan olisi, lukea sitä ulkokullatulla
mielellä... Olisi tuolla kamarissa ollut pari kirjaakin lainastosta,
"Papin tytär" ja "Iislannin kalastajat", mutta ei niitäkään nyt
haluttanut lukea... Arkina, lepoajoilla nuo kyllä ehtii lukea...
Aholassa olisi häntä huvittanut käydä katsomassa, onko Kalle kotona,
mutta hän ajatteli, että pitäisi edes kirkonajan pysyä kotona. Ehtisi
hänet sittekin vielä tavata...
Mielensä alkoi käydä taas alakuloiseksi, kun ei mitään huvitusta
löytynyt. Silmillään haeskeli hän ympäri tupaa, keksiäksensä jotain
ajankuluketta. Nurkkakaapin päällä, tuolla katonrajassa oli iso,
vanhanaikuinen kuvaraamattu, jota hän ennen nuorempana oli usein
lukenut. Tiesi hän sen kyllä ennestäänkin, mitä se sisälsi... mutta
jospa tuota nyt huviksensa... ei tässä ollut nyt muutakaan tekemistä...
Hän kiipesi penkille ja astui siitä toisella jalallaan pöydän syrjälle
sekä otti raamatun alas ja laski sen pöydälle. Paksu pöly peitti
sen kannet, mutta ei Jussi kehdannut hakea takanorresta riepua sitä
pyhkiäksensä... napsautti vaan hakaset auki ja levitti kirjan eteensä...
Toinen Samuelin kirja se siinä aukesi ensimmäiseksi, mutta ei sitä
haluttanut lukea. Kuningasten kirjat ja Aikakirjat oli hän myöskin
lukenut moneen kertaan ennenkin. Viimein kohtasi hän Salomon
sananlaskut... Niissä ehkä olisi hyviä neuvoja ja opetuksia...
Neljännen luvun puolivälistä alkoi hän lukea:
... Kuule siis, minun poikani, ja ota minun puheeni, niin ikäs vuotta
on monta. Minä johdatan sinua viisauden tielle, ja saatan sinua käymään
oikialla retkellä, niin että koskas vaellat, ei sinun käymises ole
ahdas: ja koskas juokset niin et sinä loukkaa sinuas. Pidä kuritus,
älä hylkää häntä; kätke häntä, sillä hän on sinun elämäs. Älä mene
jumalattomain askelille, ja älä astu pahoin tielle. Jätä se pois ja älä
käy siinä: karta sitä ja mene ohitse. Sillä ei he...
Ovi avattiin ja Jussin täytyi keskeyttää lukunsa, nähdäksensä, kuka
tulija oli. Se oli Aholan Kalle. Hän näytti väsyneeltä ja raukealta
kuin olisi vastikään unesta herännyt.
"Pane nyt hiiteen, vai Raamattua... Aijotko tehdä pienen parannuksen,
kun Raamattua olet ruvennut 'leesaamaan?'"
Kallen puhe oli pilkallista, mutta ilman mitään tarkoitusta. Ilman
aikojaan vaan sanoi, kun ei ollut muutakaan puhumista.
Jussi löi kirjan kiinni ja vastasi:
"Rupesin tuota tässä joutessani katselemaan, kun ei ollut muutakaan
huvitusta."
Kaapin päälle, entiselle sijallensa asetti hän jälleen raamatun ja meni
kamariinsa jonne haastoi Kallenkin tupakoimaan. Vaikeasti kävi puhe,
kun ei kumpaisellakaan tahtonut olla mitään sanomista.
Kalle sytytti piippunsa ja heittäytyi selällensä vuoteelle. Jussi
istui ikkunan edessä tuolilla, nojaten kyynäspäitään pöytää vasten ja
haukotteli tämän tuostakin... "Kun tämä kirkonaika taas pian loppuisi,
että saisi lähteä kylälle!" virkkoi Kalle tuskaisena.
"Sepä... kyllä se aika sitte taas kuluisi."
"Kun olisi viinaa..."
"Minulla ei ainakaan ole yhtään."
"Ei minullakaan... mutta Jaurilan Kustaa sanoi hänellä olevan; eikö
lähdetä sinne?"
"Kun tultaisiin ensin kirkosta."
"Siihen on vielä monta tuntia, ennenkuin sieltä tullaan! Ei täällä
kehtaa niin kauvan odottaa."
Jussi mietiskeli hetkisen, kumpiko olisi parempi, olla kirkonajan
kotona vai lähteä Jaurilaan? Samahan tuo on, kummassako oli... mielensä
kuitenkin paloi Jaurilaan vaikka olisi kotonakin... ei hän kumminkaan
voisi kirkonaikaa oikealla tavalla viettää...
"No, lähdetään vaan; en minä ole vastaan muuta kuin körttiröijyä enkä
sitäkään, jos se on punainen."
Pojat kavahtivat jaloilleen ja menivät ulos. Jussi lukitsi porstuan
oven jälkeensä ja asetti avaimen porrasten alle, sen tavalliseen
kätköpaikkaan, josta jokainen talonväestä voi sen löytää. Senjälkeen
lähtivät he kävelemään toista kylää kohden.
Ilma oli mitä ihanin. Pienet lumivalkeat pilvenhattarat leijailivat
sinervällä taivaalla kuin jääkappaleet aavalla merellä. Aurinko paistoi
kirkkaana ja loistavana puolipäivän korkeudessa. Sen liiallista lämpöä
vilvastutti hilpeä länsituuli.
Jussin mieli kävi taas hieman iloisemmaksi, katsellessaan kaunista
luontoa. Viinan himo alkoi hälvetä. Hän päättikin jo itsekseen, ettei
niin paljoa ainakaan juo, ettei tiedä miten olla, kuin eleä... sen
verran vaan, että on hyvällä tuulella, että ilman ujostelematta kehtaa
olla toisten joukossa...
Reippaasti käveltyään saapuivat he pian Jaurilaan. Porstuakamarista,
joka oli Kustaan hallussa, kuului ihmisääniä. Siellä olikin Kustaa ynnä
kaksi muuta poikaa. Puolillaan oleva viinapullo seisoi pöydällä.
"Joko tekin nahjukset viimmeinkin kerkesitte!" huudahti Kustaa
puolijuopuneena, nähdessään Jussin ja Kallen tulevan. Hän kaatoi lasin
viinaa täyteen ja otti sen käteensä sekä virkkoi, Jussiin ja Kalleen
katsoen:
"Ottakaa esimerkki... näin ryypätään", ja kohotti sitte lasin
huulilleen sekä yhdellä siemauksella nielasi sen sisällyksen.
Sen jälkeen täytti hän lasin uudestaan.
"Jussi... ota ryyppy."
"En minä ryyppää."
"Se on pakosta kuin köyhän kuolema... Noh!"
"Kyllä minä vuoroni pidän, mutta en paljon ryyppää."
"Senverran vaan, että tyhjäksi tulee."
Jussi maistoi vähän ja alkoi laskea lasin pöydälle, mutta Kustaa esti,
sanoen:
"Ellet päästä 'pohjaksi', niin heitän silmillesi!"
Jussi maistoi taas vähän, mutta Kustaa ei antanut myöten vaan pohjaksi
sen piti tulla.
"Sinähän nyt olet mies, kun et uskalla yhtä ryyppyä ryypätä!" pilkkasi
Santalan Jaska, joka myöskin puolijuopuneena hoippoili lattialla.
"Hän on vaan niin olevinaan... Anna mennä, että saan kaataa
toisillekin!"
"Se menee päähän", vastusti Jussi. "Päähän sitä kaadetaankin."
"Suuhun minulla on ollut tapana sitä kaataa."
"Eikö suu ole päässä?"
"En minä ryyppää tätä kaikkea... tulen taas niin juovuksiin..."
"Mitä se tekee näin hyvänä vuonna eikä paljon huononakaan... Anna vaan
mennä."
Ja Kustaa tarttui Jussin käteen, jossa lasi oli ja työnsi sitä suuta
kohden.
"Suuhun pitää, sanoi Kölli-Matti silakalle."
"No, saakeli, jos ei tässä muu auta niin menköön", sanoi Jussi ja
tyhjensi lasin suuhunsa.
"Kas niin. Kelpasi kyllä vaikka siinä vain komeili", ilkkui Kustaa,
täyttäessään lasia.
"Ja hyvää olikin", sanoi Jussi, vaikka paha irvistys suussa todisti
toista.
Sitte oli Kallen vuoro ja hän laski ilman pakottamatta pohjaksi.
"Tämä meidän elämä on liiaksi hurjaa... Pitäisi heittää hiiteen tuo
juominen", esitteli Jussi.
"Hurjaa se pitääkin olla", vastasi Kustaa ja alkoi laulaa:
"Hurjasti elin, että kunniani meni,
Mutta en minä sure sitä:
Nuorella ijällä ja hulivili luonnolla
Hurjasti elää pitää!..."
Ja niin sitä ryypättiin ja laulettiin, laulettiin ja ryypättiin.
Jussikin alkoi pian tuntea viinanhöyryjä päässänsä; mielensä muuttui
vapaaksi ja ylpeäksi. Hän muuttui talonpojasta kuninkaaksi...
Hetki Jaurilassa ryypättyä, mentiin Santalaan jatkamaan samaa tointa.
Sieltä taas palattua Jaurilaan kulkivat he toinen toisensa kannattamana
laulaa loilottaen ja pitäen kauheata meteliä...
* * * * *
Puolipäivän jälkeen alkoi nuorisoa, poikia ja tyttöjä kokoontua
Jaurilaan. Isäntä ja emäntä olivat poissa kotoa, jonka vuoksi saatiin
tanssia niin paljon, kuin vaan huvitti, keltään lupaa kysymättä.
Kustaa antoi ensin viinaa jokaiselle, joka vaan sattui lähellä olemaan.
Mutta pian olivat kaikki pullot tyhjänä, joita hän sitte harmissaan
alkoi lyödä palasiksi lattiaan. Toiset kuitenkin estivät häntä siitä ja
korjasivat pullot pois.
Sitte alkoi tanssi. Harmonikan säveleet voittivat kimakalla äänellänsä
kaiken muun melun ja pari toisensa jälkeen alkoi pyöriä lattialla.
Jussi eli kuin toisessa maailmassa; mahtavana pokkuroitsi hän
lattialla, paljoakaan tietämättä tai huolimatta, mitä hänen
ympärillänsä tapahtui. Harmonikan säveleet hän kuuli ja jalkansa
tahtoivat mennä sen tahdin mukaan, mutta ne olivat jonkun toisen
vallassa, eivätkä totelleet häntä ensinkään. Tyttöjä hän otti
tanssiin, mutta erehtyi aina tahdilta ja tytöt jättivät hänet siihen.
Tämä suututti Jussia, mutta mikään ei auttanut. Väliin kaatui hän
pitkäksensä lattialle tanssivien jalkoihin, jolloin useampia paria
kaatui hänen päällensä. Kaikki nauroivat ja ilvehtivät hänelle, mutta
ei hän sitä huomannut, sillä ympäristö tanssi yhtenä sekasotkuna hänen
silmissänsä.
Toverinsa, joiden kanssa hän oli juonut, pitivät myöskin aika
mellakkaa, mutta he pysyttelivät enemmän syrjäpuolissa, ulkona tai
Kustaan kamarissa.
Jussi hoiperteli myöskin kamariin, jossa tapasi Kustaan.
"Onko sinulla viinaa?" kysyi hän tältä. "Ei."
"Lähdetään meille, minä laitan."
"Lähdetään vaan, mutta kutsu Mattilan Tuomaskin, että päästään
hevosella."
"Onko hänellä hevonen?"
"On."
Pojat lähtivät etsimään Tuomasta, jonka pian tapasivatkin porstuassa,
jossa hän oli vilvoittelemassa.
Tämä oli mieluisa seuraamaan kutsua. He kiipesivät rattaille ja Tuomas
sivalsi piiskalla hevosta selkään, niin että se lähti täyttä laukkaa
pihasta.
Vinha vauhti pyörrytti humalaiset miehet vielä hurjemmalle tuulelle.
Jussi ja Kustaa alkoivat laulaa:
Miehelle ei mitään tee
Jos ryypyn, kaksi ottaa,
Vaan kolmas se mieltä koettelee
Ja neljäs älyn voittaa.
"Ei saa nyt laulaa, tuolla tulee pastori", kielsi Tuomas, joka oli
aivan vesipäällä.
"Tulkoon vaikka rovasti, mitä hänen meihin tulee", vastasi Jussi
alottaen taas laulun:
Vettä juovat lehmät ja lampaat
Vaan pojat ne juovat viinaa...
Kääntyessä Jussin kotiin olivat rattaat vähältä lentää tienposkeen,
mutta Tuomas sai parhaaseen aikaan hevosen hiljentämään vauhtia, ettei
niin käynyt.
Jussi ja Kustaa huojuivat sinne tänne rattailla, ymmärtämättä muuta
kuin laulaa, laulaa; ja sitä he tekivätkin, että kylä kajahteli.
Tuomas pidätti hevosen tallin eteen ja pojat alkoivat kömpiä alas
rattailta. Tämä onnistuikin toisille hyvin, mutta kun Jussi aikoi
hypätä alas, tarttui hänen jalkansa johonkin ja hän syöksyi pää edellä
kiviseen pihaan.
Toiset auttoivat hänet taas jaloillensa ja huomasivat hänen otsaansa
tulleen ison haavan, josta virtana valui verta.
Tuomaan avulla pääsi hän sitte kamariinsa, jossa heti vaipui lattialle
makaamaan. Tuomas istui tuolille ja Kustaa hoippaili edes takaisin
lattialla, kehottaen Jussia nousemaan ylös sekä etsimään viinaa,
niinkuin oli luvannut. Mutta Jussi ei tiennyt tästä maailmasta enemmän
kuin sika pohjantähdestä, maata röhötti vaan lattialla, kasvoiltaan
valkeana kuin palttina.
Pojat lähtivät pian pois, kun huomasivat, ettei Jussista ainakaan tule
miestä.
* * * * *
Raskaat sadepisarat rapisivat ikkunaruutuja vasten, kun Jussi heräsi
kohmelostansa. Huone oli melkein pilkkosen pimeä, niin että hän sai
vähän aikaa tarkastella, ennenkuin tunsi sen omaksi kamariksensa.
Synkkä mustanharmaa taivas näkyi ikkunasta ja rankka vesisade tuntui
raivoavan ulkona.
Mitä olen taas tehnyt... kuinka olen elänyt?... oli Jussilla
ensimmäinen ajatus, muistellessaan kulunutta päivää. Sen hän tiesi
varmaan, ettei hyvin ainakaan ollut itseänsä käyttänyt, ja se tieto
tuotti tuskan hänen sydämmeensä. Selvästi muisti hän sen, kuin
Jaurilassa ensin oli ruvettu juomaan, mutta siitä jälkeenpäin ei hän
muistanut muuta kuin laulaneensa ja kerskanneensa...
Kirous!... kuinka oli hän taas elänyt?... Ja mitä ihmiset hänestä
nyt ajattelevat? Retkale, hullu, juoppo, ynnä muilla semmoisilla
kauniilla nimillä varmaankin häntä nimittävät, jutellessaan hänen
tämänpäiväisestä elämästänsä. Ja varmaankin on se alituinen puheenaine
kaikilla tanssissa olleilla, kun kohtaavat toisensa. Silloin he
tietysti nauravat niin ylenkatseellisesti ja ovat itse olevinaan niin
vapaita tyhmyyksistä että... Mokomat lurjukset, nuo tämän maailman
ihmiset! Itse elävät yhtä tyhmästi kuin hänkin eikä heistä tee kukaan
pilkkaa; mutta annas olla, kun hän vähän elää hurjasti juovuksissa,
niin katsovat he hänen päällensä niin pirullisen viekkaasti sekä
keskenänsä nauraen juttelevat hänestä... tietysti mitä ilkeintä
pilkkaa...
Tuskissaan alkoi hän riisua vaatteita päältänsä. Ne olivat ylt'yleensä
liassa ja loassa. Kellon vitjat olivat poikki, mutta kello oli
kuitenkin eheänä lakkarissa.
Hän iski tulitikulla valkean ja katsoi kelloon. Se oli kaksi. Kolme
tuntia oli siis enää levon aikaa ja niin väsyksissä ja kipeä, kuin
hän oli! Päätä pakotti, kuin olisi tuhannen kupariseppää paukutellut
siellä vasaroinensa. Polvi oli myöskin kipeä, ettei saattanut kävellä
ilman ontumatta. Kaatuessaan kai oli sen jossakin loukannut... Otsassa
olevaa haavaa kirveli myöskin. Katsellessaan sitä peilissä, havaitsi
hän kasvonsa olevan veritahroissa, niin että hän oli hirveän näköinen.
Nenäliinalla koetti hän poistaa verta muodostansa, mutta turhaan;
täytyi mennä tupaan vedellä pesemään, kun ei kehdannut aamuksikaan
jättää, syystä ettei tahtonut kelienkään näyttää itseänsä sellaisena.
Raskaalla mielellä laskeutui hän sitte vuoteelle. Mielellään olisi hän
nukkunut ijäksi, päästäksensä tämän maailman vaivoista ja kiusauksista.
Mutta astua semmoisella mielellä kaikkitietävän tuomarin eteen!... sitä
ei hän tahtonut. Hän toivoi, että laupias Luoja on kerran johdattava
hänen oikialle tielle ja silloin on hän saava rauhan ja levon, joka
muussa tapauksessa on mahdotonta.
Mikä kurja raukka minä olen, ajatteli hän, etten voi ohjata itseäni
oikein elämään, vaikka varmaan tiedän, etten ennen lepoa löydä, kuin
olen maailmasta luopunut, sekä paennut vapahtajani turviin!... Mikä
on maailma, että sitä palvelen? Tai onko minulle siitä hyötyä eli
huvia?... Ei kumpaakaan! Palvellessani maailmaa ja eläessäni sen muodin
mukaan, menevät rahani viinaan ynnä muihin semmoisiin, josta on enemmän
vahinkoa kuin hyötyä. Oikeaa iloa ja huvitusta ei minulla myöskään ole
koskaan ollut. Tanssiin ynnä muihin riemupaikkoihin olen rientänyt
keveällä mielellä, mutta päästyäni sinne, en ole milloinkaan ollut
oikein iloinen; olen aina tuntenut, kuin joku ääni kuiskaisi: Jussi,
palaja, käänny takaisin, sillä sinä olet väärällä tiellä. Mutta siitä
huolimatta jatkan vaan kulkuani samaa rataa, lohdutellen itseäni; kyllä
ehtii vielä vanhempana. Nuorna pitää iloita, kun on ilon aika...
Iltarukouksensa oli vielä lukematta. Sen tähden liitti hän kätensä
ristiin ja alkoi rukoilla:
Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes.
Lähestyköön sinun... Voi minua vaivaista kuinka olen taas elänyt!...
Mitä Jaurilan Selma nyt minusta ajattelee? Varmaankin ylönkatsoo ja
halveksii, johon hänellä on kyllä syytäkin. Ehkä vähän säälii myöskin
kehnouteni ja huonon elämäni tähden... Olen aina ajatellut häntä
tulevana elämäni kumppalina ja hänkö minusta huolisi, minusta, joka
olen huonoin ihminen, mit maailmassa löytyy!... Voi, miksi olenkin
elänyt niin kurjasti, vaikka olisin voinut paremminkin elää?...
Tähän tapaan risteilivät Jussin ajatukset siksi, että huomasi
rukouksensa menneen väärään. Hän alotti uudestaan, mutta luki vaan
paljaita sanoja, ilman mitään ajatusta. Hän tiesi, ettei Jumalalle
kelpaa suusta lähtenyt rukous, vaan sen tulee olla sydämmestä.
Sentähden koetti hän rukoilla oikein sydämmellisesti:
Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes.
Lähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun tahtos, niin
maassa kuin taivaassa. Anna meille... tänä... päivänä... Tuleeko
minusta koskaan kunnollista ihmistä, jos tämmöistä elämää vietän yhä
eteenpäin?... Ei koskaan! Kurjana juopporenttuna, oman itseni orjana
saan ehkä viettää koko elämäni... Ei, tästä lähin en maista enää
koskaan viinaa, käyn pyhinä kirkossa sekä rupean elämään, niinkuin
omatuntoni vaatii; rukoilen joka päivä Jumalaa, että hän opettaisi
minua tekemään sitä, mikä hyvin ja oikein on... Vaikka turhaa on minun
tehdä enää mitään päätöstä, sillä ei minussa kuitenkaan ole miestä
sitä täyttämään. Satoja kertoja olen päättänyt samalla tapaa ja aina
rikkonut ensi tilaisuudessa... Oi mimmoinen raukka minä olenkin!...
Rukouksensa oli taas mennyt päin mäntyä ja hän vähän säpsähti sen
huomatessaan. Hän alkoi vielä kerran, ajatuksiansa jännittäen, rukoilla:
Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes.
Lähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun tahtos, niin maassa
kuin taivaassa. Anna meille... tänäpäivänä... meidän... joka...
päiväinen...
* * * * *
Loppui kuin nukkuneen rukous, sanotaan ja niin loppui Jussin pyhäkin,
yksi vapaudenpäivä. Unissaan oli hän kulkevinaan kapeaa porrasta, josta
joka askeleella oli syöksyä synkkään syvyyteen. Lempeä käsi tahtoi
tarttua hänen käteensä, johdattaaksensa häntä turvallisesti syvyyden
ylitse, mutta Jussi ei huolinut saattajasta, koetti vaan omin voiminsa
pyrkiä eteenpäin. Mutta käsi ei sittekään luopunut hänen läheltänsä,
vaan seurasi kärsivällisesti häntä, että hän vaaran hetkellä voisi
tarttua siihen, pelastaakseen itsensä syvyyteen putoamasta...