Minä olen tehnyt rohkean päätöksen. Niin, minä huomenna jätän
paimenmajan, ja sitä tapausta varten, että minua joku onnettomuus
kohtaisi, tahdon päiväkirjaani kirjoittaa, mikä minua on tähän
päätökseen saattanut. Eilen herätti minua Valikin määkyminen hirveästä
unesta. Minä näin unta, että vereen tahratuilla käsillä hakkasin
Valikin palasiksi, ja että eläinparka yhä vielä kirkui kauheasti ja
katseli minua haikeamielisillä katseillaan. Tämän huudon kuullessa
heräsin minä. Kasvoni olivat kyyneleistä tulvillaan, mutta
ihastuksekseni havaitsin, että Valikki oli vielä ihka elävänä. Minä
juoksin hänen luoksensa, minä hyväilin häntä herttaisimmalla tavalla...
mutta minun riemastukseni katosi jälleen. Mitä minua viivytys auttoi?
Vielä kaksi päivää ja minun elantovarani olivat aivan lopussa. Minun
piti tehdä päätökseni... minä tartuin puukkooni... minä syöksyin
Valikin kimppuun antaakseni sille kuoleman iskun!... Mutta en voinut.
Minusta tuntui, ikäänkuin olisin tahtonut tehdä murhan, puukko putosi
kädestäni ja sen sijaan että minun olisi pitänyt tappaa Valikki,
syleilin sitä uudelleen.
Pakkanen oli ankara, minun täytyi sytyttää tuli, ja kun minä sen
ääressä lämmittelin, ajattelin itsekseni: "Koska sudet juoksentelevat
lumessa, miksi et sinä voisi tehdä samoin?"
Tämä ajatus pani minut ilosta vapisemaan; mutta kohta sen perästä
rupesin jälleen pelkäämään. Etten tarvitseisi uhrata Valikkia, tahdoin
siis itse antautua vaaraan, joutua susien kitaan?
Kumminkin -- niin ajattelin minä vielä -- jos tappaisin Valikin,
tietäisinkö varmuudella, että sen liha riittäisi siksi kuin pelastusta
minulle tuotaisiin? Välistä ovat Juravuoret lumen peitossa kesään
saakka, ja niin hyvää tilaisuutta kuin nyt, jolloin hanki kannattaa, ei
ehkä tarjoudukaan uudelleen. Vihdoin on susienkin hyökkäys hyvin
epätiedossa, ja kun kelkassa ajaa alas vuorelta, niin pääsee nopeasti
rientämään paikasta paikkaan, ja koetelkoot sudet, miten he minut
saavuttavat.
Ajatus lähteä kelkassa ajamaan ratkaisi asian. Minä aioin
vitkastelematta ruveta kelkkaa valmistamaan ja arvelin käyttää siihen
soveliaimmat puut, mitkä löytäisin. Kelkka piti oleman hyvästi tehty,
tarpeeksi vahva, suuri ja leveä kantaaksensa minua ja Valikkia. Muuten
minä kyllä ymmärtäisin ohjata kelkkaa huimaavammassakin vauhdissaan.
Valikilta sitoisin jalat kiinni, ettei se olisi minulle esteeksi, ja
asettaisin sen taakseni, ja niin lähtisimme uskaliaasti Jumalan nimessä
pakoretkellemme.
Kumminkin tunsin olevani vaihtelevien tunteitteni vallassa. En voinut
ilman sääliä jättää tätä majaa, jossa olin niin paljon kärsinyt, ja
jossa minun armaan isoisäni tomu lepäsi! Minä ajattelen kauhulla sitä
pitkää matkaa, joka eroittaa minua kylästämme; mutta kumminkaan en tule
päätöstäni muuttamaan. "Jos sinä, oi Jumala, vaan olet minun turvani ja
suojani, niin en minä mitään pelkää."
Eikä Jaakko horjunut aikomuksessansa, niin uskaliaalta ja vaaralliselta
kuin se näytti ja niin surkeasti kuin se mahdollisesti voisi
päättyäkin. Varhain aamulla 21 päivä helmikuuta heräsi hän. Pakkanen
tuntui olevan ankarampi kuin koskaan ennen, mutta pakkanenhan juuri
suosisikin hänen yritystänsä, ja sentähden hän ei kadottanut
tuokiotakaan. Ensiksi hänen piti kovertaa itsellensä tie läpi lumen;
mutta kun hän lykätäksensä lumen syrjään ainoastaan tarvitsi heittää
sen majan sisään, ei se hänestä tuntunut liian vaikealta. Lapiolla
ryhtyi hän rynnäkköön kauan miettimättä ja teki työtä sellaisella
innolla, että vihdoin väsyi ja piti hiukan levähtää. Hän meni majaan ja
teki tulen.
Mutta tuskin tuprusi savu piisistä ulos, kun hän äkkiä kuuli melua
ulkoa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että mahtoi olla susia, jotka
olivat vainunneet hänen siellä olonsa ja tulivat nyt häntä raatelemaan.
Mutta hänen pelkonsa ei kauan kestänyt. Susien ulvonnan asemesta hän
kuuli ihmisääniä, eroittipa vielä oman nimensäkin, ja nyt hän päästi
riemuitsevan ihastushuudon, johon ulkoa vastattiin samaan tapaan.
Uudelleen tarttui nyt Jaakko, puoleksi tunnottomana ilosta, lapioonsa
ja ponnisteli voimakkaasti päästäkseen läpi lumen pelastajiansa,
vapauttajiansa vastaan. Kohta eroitti hän yhä selvemmin äänet ja kuuli,
kuinka ihmiset ulkona kiihoittivat toisiansa työhön. Ja nyt... suuri
Jumala, mikä autuus! -- nyt tunsi hän isänsäkin äänen, joka kaikui
hänen korviinsa ja pani hänen sydämmensä värisemään. Hän riemuitsi, hän
ponnisti voimiansa kaksin kerroin, ja ulkoapäin riennettiin
voimakkaasti hänelle avuksi, ja vihdoin, pitkien minuuttien kuluttua,
oli lumikinos, joka vielä eroitti hänet ystävistään, murrettu.
Jaakon isä, joka oli täynnä kiihkeätä malttamattomuutta, ei
malttanutkaan odottaa siksi, kuin aukko oli saatu mukavaksi. Hän
tunkeutui läpi, hän riensi eteenpäin ja riemuhuudolla syleili hän
poikaansa ja rakkautensa kaikella voimalla hän painoi hänet rintaansa
vasten.
"Entäs isoisäsi, poika?" huusi hän.
Jaakko oli niin liikutettu ja tunteittensa valtaamana, ettei hän voinut
vastata. Hän vei isänsä maitokamariin, heittäytyi alas isoisänsä
haudalle ja puhkesi kyyneleihin. Hänen isänsä arvasi kaikki, ja
lautapalanen kummun päässä vahvisti hänen aavistuksensa. Jaakko
koetteli antaa isällensä kuvauksen kaikista kestetyistä kärsimyksistä,
mutta hän oli vielä liian kiivaassa mielenliikutuksessa, ja yritys meni
hänen voimiensa yli.
"Myöhemmin, lapseni, myöhemmin!" sanoi isä itsekin syvästi
liikutettuna. "Seuraa minua, emme saa antautua alttiiksi uusille
vaaroille ja aika rientää. Muutenkin palausmatka ei mahtane tulla
helpoksi."
Sillä välin olivat myös muut tunkeutuneet aukon läpi, ja kun he
astuivat majaan, tunsi Jaakko kaksi setäänsä, -- isänsä veljet -- ja
renki-Pekan. Kaikki syleilivät häntä ja toivottivat onnea hänen
vapautukseensa. Sitte kiiruhtivat he matkaile lähtöä. He olivat tulleet
suksilla, ja kaksi paria olivat he vielä tuoneet mukanansa, joista
toiset valitettavasti olivat liikaa. Toisille piti Jaakon nousta.
Pekka otti kelkan hinatakseen ja Valikki sidottiin sen päälle, eikä
susia peljättykään. Sudet saivat tulla, milloin heitä halutti.
Vapauttajat olivat hyvästi aseilla varustettuna ja Jaakkokin sai
pyssyn, jonka hänen isänsä ripusti hänen olkapäillensä ja tarttui sitte
hänen käteensä.
"Nyt ei ole tilaisuus", sanoi hän, "ottaa mukanamme armaan isoisäsi
jäännökset. Keväällä palaamme jälleen ja silloin pidämme huolen, että
hän saa kristillisen hautauksen kylämme kirkkotarhassa. Mutta rukoella
tahdomme vielä kerran hänen haudallansa!"
He astuivat kaikki maitokamariin ja polvistuivat isoisän hautakummulle.
"Jää hyvästi, rakas, kallis vanhus", lausui Jaakon isä liikutetulla
äänellä. "Minä noudatan varmaan sinun tahtoasi, kun saatan tämän
lapsen, niin pian kuin voin, hyvään turvaan! Jää hyvästi, ja levätköön
tomusi rauhassa!"
Kaikkien silmät seisoivat täynnänsä kyyneliä, kun he jättivät
paimenmajan, jonka oven he huolellisesti sulkivat. Alaskulkeminen meni
nopeasti, mutta oli vaivalloinen. Jaakon silmiä, jotka niin kauan
olivat pimeyteen tottuneet, häikäisi valkean lumen kiilto. Sen ohessa
oli todellakin pakkanen ankara; vaan Jaakko ei sitä vähääkään
valittanut, sillä pakkanenhan juuri olikin pelastanut hänen henkensä ja
Valikinkin, joka vilusta väristen makasi kelkassa.
Ilman muuta onnettomuutta, kuin että he välistä upposivat polvia myöten
lumeen, saapuivat he vuoren juurelle ja tapasivat täällä jo valmiiksi
tasoitetun tien, jonka kylän asukkaat kauheilla ponnistuksilla olivat
raivanneet läpi lumen. Jaakkoa hämmästytti se mahdottoman suuri vaiva
ja työ, jonka tämän tien aikaan saaminen oli kysynyt.
"Niin, todellakin se oli vaikea tehtävä", sanoi hänen isänsä. "Me
olisimme jo joulukuussa vapauttaneet sinut, jos pakkanen vaan olisi
pysynyt paikoillaan. Ei meiltä, rakas Jaakkoni, eikä meidän
naapureiltakaan ole puuttunut uskollista intoa, mutta miesmuistiin ei
ole ollut sellaista lumen paljoutta. Neljä kertaa olemme raivanneet
tien ja neljä kertaa on se jälleen pyrynnyt kiinni!"
"Oliko siis tie jo ensimmäisestä päivästä alkaen käyttämätön?" kysyi
Jaakko.
"Ei ensimmäisestä päivästä", vastasi isä, "mutta toinen este viivytti
sinun pelastustasi."
Ja nyt hän kertoi, miten hän laskeutuessaan alas vuorelta lumimyrskyssä
oli vähällä menettää henkensä. Tunnotonna oli hänet löydetty jyrkänteen
reunalta, eikä kaukana siitä isoisän alppisauva; siis luultiin hänen ja
Jaakonkin joutuneen turmion omaksi. Kolme päivää oli isä horjunut
elämän ja kuoleman välillä, ja kun hän vihdoin tajuntaan palasi, oli
lumi päässyt sellaiseen voimaan, että lumeen haudattujen pelastusta ei
enää toistaiseksi voinut ajatellakaan. Vasta kovan pakkasen tultua oli
kylän asukasten väsymättömät ponnistukset onnistuneet, ja he
tervehtivät nyt palaavaa Jaakkoa sellaisella rakkaudella ja riemulla,
että hän kävi hämilleen koskaan epäilleenkään heidän harrastuksiansa.
Jokainen tahtoi häntä nähdä, jokainen Valikkia. Kumpaistakin hyväiltiin
ylenmäärin. Valikkia siliteltiin lempeästi ja kaikilta haaroilta
tuotiin heille monenlaisia makupaloja.
"Jumala on henkeni pelastanut, ja minä ylistän hänen armoansa!"
kirjoitti Jaakko päivänä vapautuksensa perästä päiväkirjaansa. "Ei
ollut hänen pyhä tahtonsa, että minun kallis isoisäni näkisi jälleen
perheensä; mutta tämä uskollinen mies, jota minä aina tulen suremaan,
on minulle opettanut, ett'ei koskaan saa nurkua Sallimuksen ohjauksia
vastaan. Minä en napisekaan, mutta varmaan Jumala ei vihastune, jos
minun sydämmeni on täynnänsä surua kadotettuani isällisen ystäväni. Oi,
minun Jumalani, jos minä Sinua sydämmestäni rakastaisin ja Sinua olisin
oppinut tuntemaan, niin kiitän siitä ainoastaan häntä, tuota kallista,
hellätunteista isää? Suo, oi Jumala, että minä olisin luja uskossa ja
vakava hurskaudessa niinkuin hän, että minä hänet taivaassa jälleen
tapaisisin, kun kerran pääsen käymään sinun kunniaasi. Amen!"